Sivun näyttöjä yhteensä

14. tammikuuta 2018

Valoisa yksinäishuone



Kidutuskammioissa ei ole tullut käytyä, toistaiseksi. Viemättä sen sellaiseen myöskään mene; Keski-Euroopassa yleisölle esiteltävät alan paikat lienevät osin väärennettyjä, enimmin osin paranneltuja.

Kerran kävin Lontoossa vahakabinetissa. Nyt tuli mieleen, millaisen vahanuken saisi viistokeilaamalla ja tulostamalla 3 D –tekniikalla. Arvaan että tulos olisi kukaties hyvä mutta ei erikoisen näköinen. Näköisyys on lähellä luonteenomaisuutta, ja sen tavoittamiseen tarvitaan taiteilija.

Kun Tapani Raittilakin kuoli, lieneekö Suomessa enää muutamaa useampaa taiteilijaa, jolta onnistuisi tuo näköisyys. Pekka Vuori on piirtäjä ja karikatyristi, mutta hänen lähes vakavissaan maalaamansa muotokuvat ovat loistavia. Arto Paasilinnan kuva on tunnettu. Kaari Utrion kuva on muuten vain suurenmoinen. Kun on tuntenut ihmisen vuosikymmeniä, ei voi kuin imetellä, miten nuo vuosikymmenet on muun ohella upotettu yhteen kuvapintaan.

Välillä ymmärrän Dorian Grayn muotokuvan ajatuksen hyvin. En ajattelematonta asua samassa huoneessa kuvansa kanssa. Siinä voi unohtaa, kumpi on kumpi. Muistijäljet ovat tässä nuhruiset, mutta mielestäni Maimonides tai joku totesi asia painokkaasti 1100-luvun alussa. Kuva ihmisestä voi olla ”golem”, pahuus hänen hengessään.

Muutaman kerran olen seurannut vierestä, miten osaava taitelija tekee näennäisesti vähällä vaivalla näköisen kuvan. Kun olen kysynyt, vastaus on ollut muusta taiteesta ja musiikista tuttu. Peruskoulutuksen jälkeen noin kymmenen tuhatta harjoituskertaa, ja sitten ehkä alkaa onnistua vähän sinne päin.

Harjoittelu jatkuu sitten koko elämän. Monen taiteilijan leski on lämmittänyt huoneita viikkokausia miesvainajan harjoitelmilla, erikoisesti siksi, että aiheet ovat monissa tapauksissa olleet kevytmielisiä tai suorastaan sopimattomia (esimerkiksi Rembrandt).

Otsikon valoisa yksinäishuone oli koppivankeuden kevennys. Oli huomattu, että pimeä yksinäishuone tehoaa hienosti, mutta käsitellyt kansalaiset tahtovat kuolla tai tulevat aivan hulluiksi.

Vesi ja leipä –rangaistusta ei tarvitse selittää, mutta juuri tänään mieleeni juolahti, mitä perua voisi olla sanonta leivättömän pöydän ääreen joutumisesta.

Ilmaus tarkoittaa ”oikeuteen” eli siis tuomioistuimeen päätymistä.

Ennen useimmissa kaupungeissa oli raastuvanoikeus, ja on syytä epäillä, ettei kaikenkarvaisia juoppoja ja pienempiä voroja viitsitty raahata raatimiesten vaivoiksi, vaan heidät hakattiin poliisikamarin putkassa ja pantiin kävelemään kohti maaseutua.

Maalla olivat toimivaltaisia kihlakunnanoikeudet, jotka pitivät kahdet varsinaiset käräjät käyttäen niihin niin monta päivää kuin tarve vaati. Jos tuli jotain kiireistä ja hankalaa, kuten esimerkiksi murha, joka oli tutkittava ja sitten alistettava hovioikeuteen, julistettiin välikäräjät, urtima ting.


Juuri missään ei ollut käräjäsalia. Kun nuorisoseurantalo paloi, meillä päin istuttiin sitten matkustajakodissa. Maalla käräjiä istuttiin tarvittaessa jonkun herastuomarin talossa. Koska paperia oli paljon ja memorialistikin tarvitsi tilaa, kamarin pöytä ei riittänyt, vaan pirtinpöytä kuurattiin kuntoon ja nostettiin poikittain pirtin peräseinän suuntaiseksi. Ja se oli se leivätön pöytä.

8 kommenttia:

  1. Elina Brotheruksen (Ranska) taidevalokuva Pekka Saurista sporassa osoittaa, että myös kameralla voi saada kunnan rahoilla kunnan kauhugalleriaan katsojaa viehättävää ja kohdetta hyvin avaavaa seinäntäytettä.

    Sama taito on Jaakko Heikkilällä Kukkolankoskelta (Tornio), HS-uutiskuvaajanakin tunnetulta taiteilija.

    VastaaPoista
  2. Minulle on jäänyt aukko sivistykseen sen suhteen, milloin sakot lakkasivat olemasta olennainen osa kruunun tuloja. Kuninkaan hinku sakkotuloihin oli kuitenkin ymmärtääkseni varsin tärkeä koko oikeuslaitoksen syntymiseen/uudistamiseen vaikuttanut seikka uuden ajan alun tienoilla.

    VastaaPoista
  3. https://youtu.be/1won7AYden0

    VastaaPoista
  4. Jatkamme terminologiasta. Maalaispaikkakunnan ja köyhän kaupungin, esimerkiksi Borgån, oikeudenistunnoissa 1600-luku esimerkkinä huomaamme, että tuoli oli ylellisyysesine ja tuvan kalustuksen erityinen koriste. Talonväki istui ympäri pöytää isäntä ja emäntä vävyineen tyttärineen poikineen tuoleilla, jos plootuja riitti, rengit ja piiat seinää kiertävillä penkeillä (monesti multapenkillä). Joilla palkolliset sitten nukkuivatkin.

    Kun väkeä tuli käräjille tarpeeksi oli paikkoja heille vähän. Joten tupaan kannettiin pölkynpätkää ja niiden väliin lauta. Tuona aikana istumajärjestyksestä käytiin jopa oikeutta, joten se oli kunniakysymys. Lautamies taisi tarkoittaa oikeuden osallista miestä, joka ei ollut arvollinen tuoliin (päättäjät) tai penkille (asiassa seuraavat osalliset) vaan yleisöstä korotettuna niiksi jotka saivat istua eikä seistä.

    VastaaPoista
  5. Suomessa ei ole koskaan harrastettu oikeussalidraamoja. Kulttuurihistoriallisesti vanhan käräjälaitoksen parhaana dokumenttina toiminee Särkän ohjaama elokuva "Tuomari Martta". Elokuva esittelee erinomaisesti vanhanaikaisten käräjien toimintaa ja sitä, miten vaativaa työhön nuori hovioikeudenasessori saattoi joutua istuessaan varatuomarin arvonimeen vaadittavia käräjiä.

    Käräjätupakohtaukset ovat ymmärtääkseni melkoisen hyvää tapainkuvausta, vaikka käsiteltävä juttu onkin yliampuva.

    VastaaPoista
  6. Valentin Vaalan Mauri Sariola -filmatisointi Totuus on armoton (1963) on siinä suhteessa kiinnostava, että siinä kuvattu käräjäoikeuden toiminta poikkeaa täysin amerikkalaisesta show-tyylistä.

    VastaaPoista
  7. Keskinkertaista jutustelua!

    VastaaPoista
  8. Eratosteneen mainitsema hovioikeudenasessori oli kylläkin hovioikeudenauskultantti. Asessori oli silloin Martan aikoina korkean hovioikeuden jäsen. Toisaalta uusimuotoiset tuomioistuinten asessorit ovat nykyään kyllä eräänlaisia jatkoharjoittelijoita, joten asessorin arvon status on vanhoista ajoista melkoisesti laskenut.

    VastaaPoista