Sivun näyttöjä yhteensä

21. heinäkuuta 2017

Kolmijalkainen kommunisti



Kommentissa jo vihjaistiin, että ihmisrotujen kehittäminen käy käden käänteessä. Kenties Kiinassa on jo kehitetty kolmijalkainen kommunisti, joka on pidempi kuin kukaan koripallomestari ja murskaa yhdellä kädellä vaikka juomatölkin, ainakin ellei pelti ole kovin paksua.

Kerrankin voin rohkein mielin viitata vaikeassa asiassa suomenkieliseen lähteeseen.  Lukekaa Karin Bojsin ”Homo europaeus – eurooppalaisen ihmisen pitkä historia” (ISBN: 9789523123526). Vihje tuli toisesta tämän blogin kommenteista. Hankin kirjan ja luin sen.  Yllytän teitä tekemään saman.

Kirja ei ole täysosuma, mutta osuma se on. Kirjoittaja on Dagens Nyheterin tiedetoimittaja. Hän on ottanut asiakseen selostaa eurooppalaisen ihmisen historian 54 000 vuoden ajalta ja tehdä sen vaivojaan säästämättä ja siten, että teksti on mukavasti korituolilla istuen, mehua siemaillen luettavissa, vailla sen perusteellisempia tietoja biologiasta tai genetiikasta.

Niinpä erotan silloin tällöin yleistyksiä, jotka eivät ole aivan perusteltuja, ja kannanottoja mutkikkaisiin vaillinaisin perustein. En pidä sitä pahana.

Jos tarjolla on tiukka tieteellinen artikkeli esimerkiksi Nature- tai Science –lehdestä tai hyvän toimittajan rupattelevaan sävyyn kirjoittama kirja, suosittelen jälkimäistä. Ongelmia kuitenkin on ja ne ovat pahoja. Esimerkiksi perinnöllisyys tai ilmastonmuutos tuottavat sekä verkkoon että painettuun mediaan paljon aineisstoa, joka suorastaan johtaa harhaan.

Bojs ei ole mikään Svante Pääbo, jonka DNA-kirja muuten on suomennettu. Pääbo on esimerkki alansa huipputiedemiehestä, joka näkee vaivan ja kirjoittaa käsitettävästi. Tulos ei ole valitettavasti noin hyvä aina vastaavissa tapauksissa. Katsokaapa Bertrand Russelin julkaisuluetteloa. Fysiikka ja sen poliittiset kytkennät oli aivan upeaa esiteltävää. Kaikki ei ollut. Harvassa on ihmisiä, jotka aivan poikkeuksellisilla luonnon lahjoilla varustettuna käsittävät rajoitukset ja rajat. Silmäilin erästä Russellin vanhaa tekstiä Kiinasta. Kiinalla ja Japanilla oli tuon ennen sotia kirjoitetun analyysin mukaan kaksi suurta vaaraa, joko jähmettyä oman menneisyytensä vangiksi tai langeta lännen villitysten tolkuttomaan jäljittelyyn.

Mutta minustakin kirjoitettaessa asiaan on sekoitettava osa höpöä samalla tavalla kuin tiiliä  valmistettaessa saven lisäaineena  voi käyttää esimerkiksi olkia. Bojs tarinoi omasta polveutumislinjastaan, mutta se on samalla keino johdattaa lukija vanhastaan riitaisiin kysymyksiin muun muassa kieliperheiden leviämisestä ja maanviljelystä, josta hiojan riideltiin, keksittiinkö se monessa paikassa erikseen vai tuliko se muuttoliikkeiden mukana.

On mainio asia, että ruotsalainen toimittaja viittaa välillä tiedemiesten, esimerkiksi arkeologien, yllättäviin lapsellisuuksiin tyyppiä ”DNA-tutkimuksella ei ole mitään annettavaa arkeologialle”.

Osoittaakseni eläkeläiselle sopivaa nulikkamaisuutta heitän tähän kysymyksen, entä jos saamelaisten ja suomalaisen saamelaisuus ja suomalaisuus onkin ymmärretty ja ajoitettu väärin? Meillä tätä johtopäätöstä hiukan häpeillään, mutta sotakirveskulttuuri (nuorakeraaminen) taitaa olla aivan eri porukan viritelmiä kuin nyt perimässä näkyvien niin sanottujen suomalaisten ja saamelaisten. Bojsin kirjassa on hupaisa tieto. Saamelaisia perimältään sangen lähellä näyttävät olevan Afrikan reunavuoriston berberit.  Porukat lähtivät liikenteeseen nykyisenRanskan ja Espanjanrajamailta, kun jääkausi alkoi helpottaa. Jotkut päätyivt etelään, toiset taas mutkaisia reittejä pohjoiseen. Kun tuli vaikeita vuosituhansia, kaikki kynnelle kykenevät vetäytyivät täältä, ja lopulta sijaan tuli porukoita etenkin idästä.

Entä jos Fimbul-talven tarinoissa on totuutta. Puiden vuosirenkaat näyttävät osoittavan, että kasvukin pysähtyi vuosina 536 – 542, ja sitten tuli rutto (ns. Justinianuksen rutto). Asiasta on itse asiassa paljon aikalaisten merkintöjä eri puolilta, joten syy olisi voinut olla meteoriitti tai tulivuori tai molemmat. Suomen alueella tapahtui rautakaudella outoja asioita, ja tallella on jopa ruumiita, joista ei oikein tiedetä, mitä he joukkoa he edustivat.



20. heinäkuuta 2017

Uutinen tai ei



Jäimme eilen asiaan, josta tämä kirjoitus jatkuu. Tupasvilla.

Uutinen on kaunokirjallisuutta. Se on sepite. Siinä mielikuvituksella on merkittävä sija. Siinä kirjoittajalla on keskeinen osuus.

Innostuin kun luin, että Kekkonen selaa päivän lehdet aamukahvilla ja on muutenkin selvillä ajankohdan tapahtumista.

Sitten tapahtui uutinen. Kekkonen kuoli.

Esimerkiksi tänään on uutisena toisteltu, että loikkareita ei tässä maassa katsota hyvällä. Puhe taisi olla jostain puolueesta. Viis siitä. Kekkonen se vasta loikkari oli, Suomen mestari.  Kun hän hyppäsi korkealle, hän pysyi siellä. Useille muille teki painovoima tepposet.

Satavuotisjuhlan yhteydessä sopisi muistaa, että vuosisadan suurin loikkari on Suomi, tämä tasavalta. Merkittäviä henkilöitä loikkareina olivat Mannerheim ja Paasikivi. Kesän 1944 aikana ja syksyllä he rikkoivat kilvan kolmiloikan ennätyksiä.

Suomi oli vannonut vannomasta päästyään uskollisuutta lailliselle esivallalle, joka oli Venäjä. Sitten tehtiin äänestyspäätös ja julistauduttiin itsenäisiksi, ja eri osapuolilla oli eri käsitykset siitä, kenen alamaiseksi asettumista tämä itsenäisyys tarkoitti. Yhdet ajattelivat, että vallankumouksellisen Venäjän. Yhdet myivät kaiken keskeisen määräysvallan maassa Saksalle, joka ei ollut erikoisen kiinnostunut uudesta siirtomaastaan. Ja niin edelleen, ja sota siitä tuli.

Jäin miettimään, mistä muodit tulevat. Osaatteko kuvitella Paasikiveä pelaamassa golfia? En minäkään, vaikka pelin täydellä teholla Suomeen tuonut Eljas Erkko oli yhtä vankka vatsan kohdalta.

Mutta Kekkonen hiihti, ja uutisfilmeistä näkee, miten hyvin. Joskus vitsailtiin, että Käsivarren Saivaara sopisi hänelle muistomerkiksi. Ajatus on huono. Tenon varren Nuvvus Ailigas olisi valmiisi näköinenkin.

Tämän kirjoituksen kuvan lapinvuokko eli Dryas on mittari. Ennen pitkää jääkauden jälkeen yllättänyt kylmä kausi sai nimen Dryas-kausi.  Siitä tulee ennen pitkää 13 500 vuotta. Lämpötila laski rajusti yli tuhanneksi vuodeksi. Lapinvuokko eli sen tähdittämä tundra-aro valtasi tilaa metsiltä. Syy saattoi olla Amerikan jäätikön ja jääjärven puhkeaminen, joka saattoi olla hyvin pirullinen tapaus. Ainakin Golf-virta meni aivan sekaisin.

Sopii kysyä, miten uutisen käsite, Kekkonen ja lapinvuokko sopivat samaan ajatukseen.

Ongelma on tämä. Kansallistunne eli ajatus, että on esimerkiksi muuten vain hienoa olla saksalainen, kasvoi ja kehittyi sata vuotta. Vuonna 1914 se oli valmis. Miljoonat ihmiset olivat valmiita uskomaan, että joku on viheliäinen roisto siksi, että hän on esimerkiksi serbialainen.

Samaan aikaan keksittiin rodut. Roduista paras oli saksalaisten edustama arjalaisuus, jota kyllä esiintyi komeana myös Ruotsissa ja Tanskassa. Uutinen huonommista roduista muutti maailman.

Nyt tiedetään, että indoeurooppalaista kieltä puhuvat ”arjalaiset” olivat kookkaita, tummia ja ruskeasilmäisiä ja alkoivat vaellella laajemmin ja levittää metallin käsittelyn uskoa. Saksan ja Ruotsin rotututkijat olivat joka asiassa täsmälleen väärässä. Nyt kun myös Y-kromosomiin perustuvaa DNA-analyysia alkaa olla riittävästi, tiedämme että rotu on käyttökelvoton käsite. Sen merkeissä käytiin toinen maailmansota – slaavit oltiin tietävinään arvoltaan alemmaksi roduksi.




19. heinäkuuta 2017

Erikoisuuden tavoittelua



Isäni oli erikoisuuden tavoittelija. Kerrankin hän kirjoitti kirjan.

Kylän pojat kertoivat, että heillä ollaan kotonakin sitä mieltä, että jo on lapsellista. Luullakseni he käyttivät murresanaa ”köppäänen” tai suorastaan ”flataanen”.

Pohjanmaan murteessa on erittäin runsaasti sanoja, jotka tarkoittavat ”miehiselle miehelle sopimaton”.

Vasta nyt käteen osui vaatimaton arkistokansio, joka sisälsi tavanomaisen retkipäiväkirjan Saariselältä kesältä 1951, noin sata tekstin sekaan liimattua valokuvaa, joista noin kymmenen on erittäin hyviä, ja vuonna 1958 ilmestyneen ”Lumikurun” kai ensimmäisen luonnoksen. Sävy ja rakenne ovat täysin tunnistettavissa.

En tiedä enkä osaa arvata, miksi kirjoittaja odotti noin pitkään. Ilmari Turja oli sanonut isälleni jossain yhteydessä kuulleensa, että tällä voisi olla mielenkiintoisia (erikoisuutta tavoittelevia) kirjoituksia sodasta ja Lapista. Niitä julkaistiin sitten Uudessa Kuvalehdessä, jonka Turja oli perustanut Suomen Kuvalehden kilpailijaksi. Sitten tuli komento Yrjö A. Jäntin eteen WSOY:lle. Tämä ei ollut erikoisen kiinnostunut tekstistä, vaan lähetti sen suoraan latomoon, mutta sitä innostuneempi kuvista.

Ennenkin esitetyn katsauksen piilossa oleva selitys on se tieto, että isäni toimi asianajajana jo 50-luvulla maalla, ja Boreniuksen asianajotoimisto oli hänen ”kirjeenvaihtajansa” eli yhteistyökumppani. Tehtäviä ja toimeksiantojen tuli ajoittain maalle kaupungista, koska isä osasi muun muassa kustantajia kiinnostavat kysymykset tuloverotuksesta vähennyksineen ja arvonlisäverosta, jonka nimi oli aluksi liikevaihtovero. Boreniuksella ei juurikaan harrastettu sellaista, ja tämä oli yksi syy siihen, että veroasiat, kirjanpidon, taseet ja vastaavat hallitseva asianajaja maalta päätyi ennen pitkää toimiston osakkaaksi kaupunkiin.

Tämän jutun kuva herätti minussa ihastusta. Isäni oli prässännyt ja liimannut tuohon vuoden 1951 kansioon toistakymmentä sivua tunturikasveja, joista osa oli harvinaisia ja osa on nyt rauhoitettuja.

Olkaa te lukijatkin jotain mieltä. Itse hämmästyin, että kuivattu kasvi on jopa hauskemman näköinen skannattuna kuvana kuin aitona preparaattina. Tällaisista tekisi vaikka tauluja seinälleen.  Omakin herbaarioni oli ainakin viimeksi asiasta puhuttaessa tallella. Siinäkin oli muutamia kiinnostavia kasveja, mutta valitettavasti teippi oli silloin jo keksitty. Aikaisemmin kasvit oli kiinnitetty paperilla sorminäppäryyttä vaativalla tavalla takaa eli paperin kääntöpuolelta liimatuilla paperisuikaleilla, ja tulos oli paljon sievempi.

Mutta kuivattu kasvi on menneisyyttä. Eräässä yhteydessä pari kymmentä vuotta sitten piti oppia ja opettaa tavallisia kedon kasveja. Silloin kävi ilmi, ettei kuivaamiseen tarvittavaa harmaata imupaperia saa oikeastaan enää mistään. Sanomalehden käyttäminen vie kuivattavasta kasvista värit, keltaisen ensimmäisenä.

Lappi-tekstien ja kuvien kanssa askarrellessa tuli mieleen uusi yritystoiminnan muoto. Kaupallinen retkeily. Siis erikoisuuden kuten granuliittituntureiden tavoittelu.

Matkailusta Lapin elinkeinona en kirjoita, koska en tunne sitä. Sitä vastoin luulen, että ohjattu ja opastettu liikkuminen voisi kiinnostaa kiinalaisia. Uskottavan väitteen mukaan Suomella on tällä hetkellä turvallisen ja puhtaan seudun maine, ainakin aasialaisille.

Meillä olisi tarjolla kaksi ainutlaatuista aluetta, Lappi ja koko saaristomeri. En tarjoudun prässäämään tupasvillaa matkamuistoiksi. Joku toinen voisi prässätäkin…