Sivun näyttöjä yhteensä

20. kesäkuuta 2017

Hullu esimies



Keskustelimme HR-ihmisen kanssa. Sellainen ihminen on päättämässä, otetaanko joku töihin. ”Dilbert”-sarjakuvassa HR-tyyppi oli pahuuden ruumiillistuma ja lisäksi kissa, juuri sellainen joka repii ja runtelee uhriaan ennen kuin syö sen. Voi olla että piirtäjä piti työhönottoa ikävänä tapahtumana. Potkujen saaminen on sitä varmasti.

Mietimme yhdessä, kauanko koulutetulta ammattilaiselta kestää käsittää, että haastateltava on vaarallinen raivohullu, esimerkiksi paha psykopaatti. Olimme suunnilleen yhtä mieltä. Joskus siihen menee vuosi, joskus kymmenen.

Jotenkin tuli mieleen, kun katsoin televisiosta keskustelua eduskunnassa.

Tätä mielenkiintoisempi kysymys on työntekijän eli alaisen näkökulma. Missä vaiheessa työntekijä huomaa, että laajasti kunnioitettu, runsain palkanlisin tuettu esimies pitäisi laittaa lepositeisiin ja huolehtia, että ovi pysyy lukittuna.

Työelämässä koskemattomiin perusoikeuksiin kuuluu tilaisuus haukkua esimiestä ja esitellä hänen erilaisia omituisuuksiaan. Eräs ilmavoimien majuri oli niin lujahermoinen, että kiihkeimpinäkin sodan päivinä hän vaati lukeakseen ensin uusimman sanomalehden, teroitti taitavasti punakynänsä ja alkoi metsästää ja merkitä lehdestä painovirheitä. Kummasti niitä löytyikin. Sota vaikuttaa haitallisesti moraaliin.

Löysin oman kouluaikaisen ainevihkoni. Opettajan tekemät korjaukset olivat kaikki oikeita ja lyhyt sanallinen arvio piti sekin paikkansa. Epäilen että vihkojen tarkastaminen ei ole kovin hauskaa. Yliopistolla jouduin erään kerran joulun aikaan tarkastamaan 500 tenttivastausta, laajuudeltaan sivusta kahdeksaan sivuun. Se oli hauskaa, koska tekemäni tenttikysymykset olivat kieroja. ”Miten ostajan tulee toimia, jos kaupan kohteessa on virhe?” – Hylkäsin kaikki, joka eivät maininneet reklamaatiota. Ensin on ilmoitettava myyjälle, että suoritus on sopimuksenvastainen, ja ilmoitettava mitä aikoo tehdä. Ja monissa tapauksissa myyjällä on oikeus korjata virhe. Jos opiskelija tyytyi selittämään virheen käsitettä, tiedonantovelvollisuutta ja selonottovelvollisuutta, se ei kelvannut.

Jutun kuvassa on kiinnostava ja etenkin asiantuntevasti kirjoitettu kirja. Kirjoittaja oli itse ilmavoimien komentaja 90-luvulla.

Asiahan on niin, etten tiedä sotilasilmailusta juuri mitään, mutta jostain syystä olen lukenut suunnilleen kaiken siitä suomeksi ja sukukielillä kirjoitetun ja lisäksi kuunnellut jonkin verran lentäjien juttuja.

Ilmavoimissa oli hyvin pitkään ongelmana komentaja Jarl Lundqvist, joka ei tullessaan tykistömiehenä niitetyksi tiennyt ilmailusta juuri mitään, eikä joidenkin mielestä myöskään oppinut yli kymmenen virkavuotensa aikana. Maine meni, kun hän toimi puolustusvoimain komentajana heti sodan päätyttyä ja osoittautui yllättäen ymmärtäväiseksi Neuvostoliiton näkökannoille ja halusi erottaa mm. muutamia kymmeniä jääkäritovereitaan. Hankkeesta suuttui ensin Mannerheim ja sitten myös Paasikivi.

Vaikka käsitykset komentajasta ovat yleensä jokseenkin kielteisiä, virkatovereiden mielipiteet häne lähimmistä alaisistaan ovat sitä myönteisempiä. Richard Lorentz oli ammattimies, jolla tosin oli upseerille ikävä tapa sanoa, mitä mieltä hän oli alan asioista. Magnusson on vieläkin kuuluisa, ja esimerkiksi B. Gabrielson toimi etevästi myös epätoivoisissa tilanteissa.

Uutisen mukaan syksyllä saadaan uusi kirja kenraalikuntamme ikävimmistä epäonnistumisista ja sopimattomasta käyttäytymisestä. On niitä kirjoja jo olemassakin. Usean kenraalin kohdalla olen itse siunaillut mielessäni, miten hyvin asiat lopulta menivät, kun kenraali oli Lappeenrannassa ryyppäämässä sen sijaan että olisi häirinnyt hiljaisten everstien etevää toimintaa armeijakunnan esikunnassa.

Myös siviilissä on sellaisia esimiehiä. Mitä vaikeammin tavoitettavia he ovat, sitä tyytyväisempiä ovat vastuun kantamiseen kykenevät alaiset. Ruotsin pääministeri Palmen murhan tutkimus on jäänyt lähes päällimmäisenä mieleen siitä, mitä kaikkea ei missään tapauksessa pidä tehdä. Eikös juuri siinä jutussa ollut päällikköjä pinossa antamassa toisistaan poikkeavia käskyjä ja eräissä tapauksissa lisäksi vailla alan asiantuntemusta? Kriminologi Leif G.W. Perssonin kirjoista päätellen tapahtumasta on jäänyt alalle monta traumaattista muistoa.

Nikusen kirja sisältää tutun tiedon. Kun esikunta ja päämaja olivat kesän 1944 lähestyessä omaksuneet sen käsityksen, että mitään mainittavaa hyökkäystä ei ole tulossa, ilmavoimien pienemmät päälliköt vetivät omin lupinensa kaluston taakse ja valmistelivat varakentät. Mihin tuo korkeimman sotilaallisen tahon käsitys perustui, on toistaiseksi selvittämättä.

Ehkä Viipurin menetys kuitenkin vaikutti. Edesmennyt ystäväni professori Kaarle Makkonen muisteli mielellään vänrikkiaikojaan Viipurissa Kempin prikaatissa. Tykistö ei saanut ammuksia Rautakorven varikolta, koska noutajilla ei ollut esittää asianmukaisia, säädetyssä järjestyksessä vahvistettuja tilauslomakkeita. Niinpä tykeillä ei sitten ammuttu ajoissa ennen kuin Panssaridivisioonan patteristot ehtivät puolivahingossa ja liian myöhään hätiin. Tuosta viimeksi mainitusta on muuten Lauri Jäntin vetävä muistelmateos; hän on esimerkki kustantajasta, joka on itse kirjoittanut onnistuneen kirjan.

Ilmasotakirjallisuus on erikoinen alue. Sitä julkaistaan jatkuvasti ja myydään ilmeisesti ihan hyvin, vaikka ala ei juurikaan näy. Itse olen lukenut (englanniksi) venäläisen naispuolisen rynnäkkö- eli maataistelukoneenlentäjän, Lentokone IL-2 (2Stormovik”) tunnettiin sattuneesta syystä meilläkin hyvin. Saksasta suomennetuissa lentokirjoissa on suuri paljastuksia, joka selittävät muun muassa pudotuslukuja. Saksalaisilla oli sitä tapaa, että taistelutilanteessa kohteet pelattiin  parhaille ampujille.

Tarkkaan lukien saa tietoonsa senkin, että briteillä oli hävittäjälentäjinä hiukan enemmän Euroopasta paenneita vapaaehtoisia kuin kuningaskunnan syntyperäisiä kansalaisia.


Mutta mitä hulluihin esimiehiin tulee, brittien pommitustoiminnasta vastannut kenraali (”Butcher” Harris) on saanut patsaankin Lontooseen. Joku on ehkä eri mieltä. Minusta kysymyksessä oli inhimillisestikin hirvittävän kallis turhuuden harjoitus.

19. kesäkuuta 2017

Juoksuaika



Eilistä Jukolan viestiä olin odottanut kauan. Katsoin sitä aamuyöstä hetken. Nyt onneksi näytettiin kuvaajan varusteet ja tunnustettiin, että siihen tarvitaan huippu-urheilijan tasoinen henkilö ja hänelle kaveri.

Efekti ylittää minun silmissäni sen, mitä näytelmäelokuvien trikeillä tavoitetaan. Televisio tuottaa tosiaikaista kuvaa metsästä, pensaikoista, kivikoista, kisaa johtava juoksijan olkapään takaa. Katsoja suunnilleen väistelee oksia.

Välillä näytetään kilpailun karttaa, johon on animoitu tärkeimmät kilpailijat ja heidän etenemisensä. Toisin sanoen lämpimässä kodissaan voi seurata ja myös ennakoida reitinvalintoja. Kovassa kilpailussa ei ole alkuunkaan sama, lähteekö rinnettä ylös vai vähä pidempää tasaistas polkua.

Kauhun hetkiä kokee, kun kilpailija arpoo rastia. Näilläkin sijoitukset ovat niin ovelat, että onneton saattaa pyörähtää etsimään rastia vikasuunnasta vielä kun on muutaman metrin päässä.

Teknisesti kilpailijoita siis seurataan GPS:llä.

Kaupunkiviesti eli sprintti on kaikkein hauskin. Kisan saattaa ratkaista, kiertääkö jonkin pyykkitelineen vasemmalta vai oikealta.

Sellaista puhutaan, että suunnistus olisi muotilaji ja että harrastajissa olisi poikkeuksellisen paljon itseään fiksuksi luulevaa väkeä. Voi olla niinkin. Nuoruusvuosieni suunnistusoppaan oli kirjoittanut Väinö Nurmimaa, joka oli Sanoma-yhtiön pomo. Auskultoidessani tutustuin hämmästyttävään Rolf Koskiseen, joka oli hyvin erikoinen henkilö ja muiden taitojen ohella mestariluokan suunnistaja; hänellä oli onneton kohtalo – paha kolari. Ja oli asianajaja Juhani Salmenkylä, henkilönä äärimmäisen pidättyvä, melkein tyly,

Eräs tämän hetken huippusuunnistaja kertoi haastattelussa harjoittelevansa sellaisellakin tavalla, että juoksee pahassa kivikossa tai mättäikössä täyttä vauhtia ja tekee sudokuja siinä juostessaan. Tavallisella ihmisellä olisi vaikeuksia saada metsissä tai maanteillä jalkojensa päällä ollessaan lottokuponkiin rastit ruutuun.

Siitä muuten saisi yleisurheiluun uutta ilmettä. Sadan metrin juoksijat joutuisivat täyttämään kupongin juostessaan, ennen maaliin tuloa.

Isäni näytti joskus ennen, miten lennolla suunnistetaan, nimenomaan pommikoneessa. Koordinaatteja on tietenkin kolme, eli tasokooordinaattien lisäksi korkeus, ja tähystäjän on myös laskeskeltava nopeutta, tuulen vaikutusta ja sortumaa. Luultavasti myös eranto vaikuttaa enemmän kuin arvaisi.

Lentokentän pojat eli ”kentän kersat” sanoivat Juutilaisenkin pitäneen selvänä, että pakkolaskun jälkeen lentäjän ensimmäinen tehtävä on juoda kompassi. Ne olivat spriikompasseja siihen aikaan. Merenkulkupiireistä minulla ei ole samanlaista tietoa, vaikka sillä puolella käytettiin tiettävästi muhkeita laitteita. Urheilun puolella suunta on ollut päinvastainen. Tätä nykyä kilpasuunnistajilla on kompassi sormessa.

Toivottavasti Yle on tehnyt kauppoja. Jukolan viestin lähtö on maagista televisiokuvaa, ja yösuunnistus sitäkin hurjempaa. Samanlaista saa tuskin mistään muualta. Pimeys ei ole pimeää, vaan suomalaista kesäyötä, ja kaikilla on otsalampuissa tehokkaat ledit. Ajoittain satoja, parhaimmillaan tuhansia miehiä ja naisia liikkumassa peitteisessä maastossa määrätietoisesti ja erittäin nopeasti.

Vuoristomaat Norja ja Sveitsi ovat olleet suunnannäyttäjiä. Teknisissä taidoissa Suomi on loistanut myös tykistön ansiosta. Väitetään että viimeistään vuodesta 1941 meillä oli korkean maailmanluokan keinot ampua epäsuoraa tulta. Kartat taas – on minullakin takanani joitakin sota-ajan pikakarttoja, jotka tehtiin suurella kiireellä oikaisemalla ilmakuvat. Yksi karttalehti Syväri takaa on monumentaalinen. Kymmenen kertaa kymmenen kilometrin alueella ei ole muuta kuin suota.

Lappi oli noin vuoteen 1860 alue, jolla ei ollut rajoja, ja seuraava sata vuotta kuluivat käytännössä ilman kiinteistöjä.

Yhteensattumien takia joko tunnen tai sitten vain tiedän entisajan maanmittareita, joita koulutettiin polyteknillisessä opistossa. Eräässä elämäkerrallisessa muistelmassa tehtävä oli kartoittaa, siis aluksi suorittaa kolmiomittaus, Enontekiöllä. Koko kesä jossain Ropin takana ei vaadi sivistyneisyyttä, vaan jotain muuta.

Itsenäisessä Suomessa muutamat saamelaiset rakensivat poroaidan Käsivarren ympäri. Tehtävän vaikeusastetta lisäsi merkittävästi se, ettei seudulla kasva puuta, Jokainen poroaidan pystytolppa oli tuotava kantamalla jostakin. Itärajalla, joka käytiin Tarton rauhan jälkeen 20-luvulla, ei tietenkään riittänyt poroaita. Myös aikoinaan kukoistaneet ylimääräiset suhteet rajantakaisiin oli saatava hallintaan.

Maanmittareiden ohella yksityiskohtaiset tiedot maa-alueista kertyivät vähä vähältä metsää arvioitaessa. Muiden ohella uittopäälliköt olivat hyvin kiinnostuneita vedenjakaja-alueista. Siellä on pohjoisessa lomittain seutuja, joilla jotkut vedet virtaavat pohjoiseen ja toiset taas etelään. Ainakin Kemi-yhtiö teki asiassa parhaansa. Uitto pohjoiseen ei ollut hyvä ajatus muutaman ison järven ja Paatsjoen koskien takia.

Suomen kartat ovat näyttäneet jo vuosikymmeniä isien työn. Esimerkiksi ”vanhat painetut kartat” –haulla löytyvät varhaiset peruskartat seuraajineen kertovat, miten uskomattoman sinnikkäästi suomen suot ja suometsät ojitettiin, ja uusimmista kartoista näkyvät metsäautotiet, monin paikoin nurmettuvana näyttönä siitä, miten kertakaikkisesti vedenvarainen kuljetettava nostettiin pyörille.

Myös kilpasuunnistuksessa, tässä television nyt näyttämässä, on historiallinen kaiku. Suurimmassa osassa maata älypuhelimen appi, esimerkiksi Karttapaikka, näyttää sijainnin hyvin tarkast                i. Mutta ei näytä kaikkialla, ja akussa saa olla virtaa.





18. kesäkuuta 2017

Kuvilta muistaminen



Tapahtumasarja oli mutkikas. Siihen sisältyi parit juhlat ja tietokoneen vaihto. Katsoin suvun piiristä saamaani kaitafilmiä, joka oli digitoitu. Se tuntui olevan jokseenkin sillä tavalla hotiton kuin vanhat kaitafilmit yleensä ovat.

Kulttuurihistoriallinen arvoitus: vaikka valokuvien näppäily oli aika ajoi suosittua, miksi kaitafilmi ei oikein koskaan tullut suosituksi?

Vastaus: kalliit ja hankalat laitteet.

Mikään tietenkään ei ollut niin kauheaa kuin diapositiivit. Siitä on jo useita vuosia, kun kerroin tässä blogissa riittävän tarkasti, miten vaikeaa oli löytää jostain projektori ja valkokangas. Syy oli kirjahanke ja yli kymmenen tuhatta diaa, joista pelottava osa oli painokelpoista tavaraa. Valokuvataiteen museon halusi sota-ajan kuvat ja varhaiset Lapin kuvat heti, enkä ole luopunut ajatuksesta järjestää ne tavalla tai toisella näytteille. Ja diojen skannauksesta on ollut usein puhe. Vaikka olisi millaiset laitteet ja tietokoneohjelmat, se on mielipuolen touhua. Käytännössä jokainen kuvan kehys on avattava ja leyhyteltävä puhtaaksi.

Asta nyt siis käsitin, että olin saanut haltuuni lähes tunnin superkasilla filmattua kaitafilmiä, joka oli editoitu hyvin. Ne olivat kesältä 1965 ja 1966, värifilmiä, enimmäkseen hyvin valotettua. Yhtä niissä esiintyvistä ihmisistä en tahtonut lainkaan tuntea. Sitten kuitenkin tunsin villapaidasta, ja kun kaitafilmisankari näytti polttavan piippua, asia oli selvä: minä.

Vasta nyt, kun kuvaa oli tarpeeksi, käsitin että tuota valokuva ei osaa toistaa. Miten ihminen tulee vanhaksi ja kallistuu kohti loppuaan.

Siinä vietettiin 70-vuotispäiviä, ja paikalle tuli myös päivänsankarin ystävä, noin 75-vuotias Janne, joka oli nuoruudessaan toiminut kartanon kuskina ja ajanut valjakkoakin. Muistan hänen tyhjentävän yhteenvetonsa kansalaissodasta 1918. ”Oltiin Mommon tietä  tekemässä, kun tultiin tahtoon tappeleen Väärinmajalle. Kun pistoolimies kyseli sitten, että kenen puolella ollaan, punasten vai valkosten, niin minä sanoin, että en minä vaan tielä. Vasta sitten kun päästivät keväällä Seinäjoelta poies, kertosivat kylällä, että kuularuiskulla ampusivat siitä meilän nurkalta. Ja Aminohvin olisivat saaneet jättää tappamati. Aina oli tultu toimeen. Mutta ne olivat kotkalaisia, ne ampujat.

Tapahtumapaikka oli Ruovesi ja paikkansa se piti, että rintamalinja oli kulkenut siitä Jäminkipohjasta. Valkoisten komentajana oli siellä vänrikki Eljas Erkko. Pohjan sahan omistaja Korppoo oli pitänyt 44 puhuttelun ja sanonut, että isänmaa odottaa jokaisen miehen tekevän velvollisuutensa. Ja kyllä kylillä sitten olikin lapsia ja kansakouluja rakennettiin. Mutta ei ole enää sahaa eikä koulujakaan, mutta Pirulan vuoressa kummittelee.

Vieläkin käväisee joskus maakunnassa liikkuessa mielessä, että tuon 70-vuotispäiviään viettäneen appeni nuorin veli oli kaatunut Kalevankankaan kiviaidan taakse yhdessä usean aivan alaikäisen lyseolaisen kanssa.

Viimeistään 70 alkaa vetää kumaraan ja panee jalan töpöttämään. Sen näkee näistä menneisyyden kaitafilmeistä, varsinkin kun siinä oli rinne, jossa liuskekivet olivat alaspäin melkein yhtä liukkaat kuin ylös.

Toiset viisi vuotta, ja vanhin polvi muistoineen oli poissa.

Suomen historia on samaa rakennetta kuin talot, hirrestä salvottu. Siinä on käytäviä, ulokkeita ja lämmittämättömiä tiloja.

Tarkoitan tällä samaa kuin M. Foucault, vaikka hänen terminsä oli sopivan yliopistollinen, ”episteeminen ruptuura”. Tieto-opillinen epäjatkuvuus. Minun mieleeni tulee jatkettu, tapitettu seinähirsi. Huono homma.

Jokaisessa suvussa näyttää olevan vaihtoehtoinen historia. Tuossa suvussa vanhin veli kirjoitti väitöskirjaa ja luultavasti mietti, rupeaisiko ministeriksi vai suurlähettilääksi, mutta tuli syöpä ja tappoi. Tämä lääkäriveli päätti siitä paikasta erikoistua pehmeitten paikkojen kirurgiaan ja oltuaan Saksassa opissa esitti väitöskirjan aiheesta, kuinka pitkän palan suolta voi poistaa leikkauksessa, ja mitä ja miten sen jälkeen syödään.

Sitten taas nuo kansalaissodan ajan omin jaloin nähneet niin kuin edellä kerrottu professori tai esimerkiksi Kekkonen olivat biologisesti eri lajia kuin edeltäjänsä ja esimerkiksi me, vielä maajalassa olevat.

Samanlainen epäjatkuvuus on sotasukupolven (sodan varhaisessa aikuisiässä omin käsin käyneitten) ja heidän jälkeläistensä välillä. Mahdollisuutta aitoon, heleää ymmärtämiseen ei ole.

Arvelen että tämä ilmiöryhmä olisi tutkittavissa neurobiologian keinoin.

Ajatus on radikaali. Ihminen ei ole aina sama eikä historia milloinkaan toista itseään.

Vaikka kemia olisi saman näköinen ja kallioperä sama kuin miljoona vuotta sitten, järjestelmä muuttuu koko ajan.


Musta surma eli paiserutto aiheutti hurjia muutoksia taudin saaneiden solukossa ja tulos oli kolmannekselle Euroopan väestöstä ja ehkä suuremmalle osalle aasilaisia äkillinen ja lopullinen tuho, minkä jälkeen mikään ei ollut enää entisensä. Uskonpuhdistuksen ja tieteellinen vallankumous olivat bakteerin (Yersinia pestis) suoria, kausaalisia seurauksia. Seuraava bakteeri tai tämän monogollibakteerin terästynyt muoto odottavat vuoroaan.

Jotakuinkin tästä syystä katson 50 vuoden takaisia kaitafilmejä kuin kiveen heijastuneita varjoja, ihmetellen-

Ainoa joka näyttää pitäneen pintansa on kesä.