Sivun näyttöjä yhteensä

23. huhtikuuta 2017

Kuusikymmentäluvun sosiaalipolitiikka




Kirja on minun kappaleeni, neljäs painos Pekka Kuusen kirjasta. Kuva on otettu juhannuksena 1967 ja kuvaaja olin minä. Olin noussut tuosta ränsistyneestä keinusta ja jättänyt kirjan paikalleni. Lankoni käytti tuohon aikaan puolikoon Canonia, joka oli niin hyvä kamera, että sen valmistaminen lopetettiin nopeasti. Tämä on kinofilmiltä.

Kuvan vauvat ovat nyt 50-vuotiaita. Kaikki asianomaiset ovat saaneet suurta etua Kuusen tuossa kirjassa perustelemasta politiikasta, jonka perusajatuksen mukaan tulonsiirrot eli siis reipas verotus ja varojen ohjaaminen niitä pahasti tarvitseville kansalaisille ja siihen liittyen mm. ilmainen ja erittäin korkeatasoinen opetus ja halpa terveydenhoito ovat parhaita työn tuottavuuden ja siis hyvinvoinnin lisääjiä.

Juuri tämä ajatus on kadonnut ja vienyt Kuusenkin edustaman sosialidemokratian varjojen maille.

Jopa Tarja Halosen, joka kirjoitti eilen turvapaikan hakijoista, kannattaisi kerrata Pekka Kuusi, etenkin maailmaa järisyttäväksi tarkoitettu ”Tämä ihmisen maailma”, joka sitten ei kuitenkaan järisyttänyt maailmaa. Suuria linjoja osoitellessaan kirjoittaja keskittyi liikaa siihen, miten asioiden pitäisi olla, ja jätti liian vähälle sen, miten asiat ovat.

Joku ilkiö on väittänyt, että demareissa oli viisi tai kuusi henkilöä, jotka pitivät itseään itseoikeutettuina tasavallan presidentin virkaan, ja että Kuusi olisi ollut yksi heistä ja Sorsa tietenkin toinen. En voi tehdä puhtaan tunnon valaa kiistäessäni, ettei näin olisi sanonut Mauno Koivisto. Toisin kuin monet puoluetoverinsa ja kollegansa hän oli kiinnostunut siitä, miten asiat saattaisivat lipsahtaa vielä huonompaan jamaan kuin näytti mahdolliselta.

Niille lukijoille, joilla on tapana huomauttaa, että Koivisto aiheutti Suomen 1990-luvun pankkikriisin, täytynee taas kerran vastata, että oli siinä ehkä muitakin syitä, kuten Neuvostoliiton ja siis idänkaupan romahtaminen ja siihen liittynyt länsivaltojen erittäin raju politiikan muutos.

Pekka Kuusi, josta Erkki Tuomioja kirjoitti aikoinaan väitöskirjansa – joka ei siis ollut joidenkin poliitikkojen harrastama kevytlevite, vaan aivan oikea tutkimus, sopisi hyvinkin aikakauden tunnukseksi.

Suomi 100 on lystikäs hanke. Itsenäisyyden vuosikymmeniä käydään läpi muun muassa kirjoin ja varmaan pian myös sävelmin.

Ihmisen kiinnittäminen johonkin tiettyyn vuoteen on mielivaltaista ja johtaa sattuman korostamiseen. Kuusen henkilöön kuitenkin liittyy raittiusliike – hänen isänsä oli liikkeen suuria nimiä – 30-luvun äärioikeistolaisuus, johon hän osallistui täysin rinnoin, sitten sotien jälkeen käänne yhteiskuntatieteisiin ja sangen menestyksekäs toiminta valtionyhtiössä eli Alkon eri tehtävissä, lopuksi pääjohtajana.

Erikoista mutta tyypillistä oli huippueliitin edustajan siirtyminen demariksi ja myös se käsitys, joka hänellä oli itsellään ja jonka Tuomioja näyttäisi jakavan, että hänen Kekkosen aikaan sattuneen kuningasitiensä katkaisi lähinnä ay-liike. Muistelen kyllä kuulleeni, että myös työnantajapuolella käsitettiin hyvin se irrationaalinen puute, joka miestä rasitti. Kaiken jälkeen – hänellä ei ollut karismaa.

Karismalla tarkoitan tässä yhteydessä aivan yleiskielisesti henkilötyyppiä à la Timo Soini. Vaikka hän puhuisi millaista pötyä, hän on sivulliselle eli periaatteessa nyrpeällä katsojalla mielenkiintoa herättävä ilmestys, jonka rinnalla joku Halla-aho on kuin nurkkaan unohtunut kenkä.

Kuusen keskeinen teema kulttuurievoluutio on edelleen tärkeä näkökohta, mutta haluaisin tässä tuomita koko merkittävän elämäntyön. Väitän että työ oli tärkeä mutta rapistuu nyt rauhallisesti sivuraiteella.

Ongelma oli tutkijan oma rationaalisuus ja ehkä hänen siitä noussut liiallinen uskonsa ihmisten rationaalisuuteen.

Näin ajatellen ei tarvitse vedota 1900-luvun suuriin mielipuoliin eli mittaamatonta kärsimystä aiheuttaneisiin diktaattoreihin.

Myöskään se rationaalinen tiede, jonka nimeen esimerkiksi itse vannon, ei ole todellisuudessa rationaalista eli pääasiassa järkeen perustuvaa. Se ei ole sellaista edes niin sanotuissa kovissa tieteissä. Esimerkiksi kosmologiassa ja biologiassa on edelleen paljon sellaista, mikä ei ainakaan perustu järkevään päättelyyn ja siis kärsivälliseen älylliseen rakennustyöhön, vaan pikemmin häirikkö-ilmiöihin, joiden takaa alkaakin paljastua kaikkien yllätykseksi todella merkittäviä asioita.

Lisäksi on suurin määrin lapsellisia kysymyksiä, joihin vastaaminen onkin aika vaikeaa. Onko vesi märkää? Miten siis kaksi normaalisti näkymätöntä kaasua muodostaa jotain sellaista, että siihen astuttua on pantava sukat kuivumaan?

Onko tyhjiö tyhjä? Tyhjä lienee paikka, jossa ei ole hiukkasia eli ainetta, mutta entä energia, esimerkiksi kentät? Ja kun aine ja energia ovat matemaattisesti toisiinsa kytköksissä eli tavallaan sama asia. Ja kun on kaikenlaisia virtuaalihiukkasia, jotka tulevat, menevät ja posahtelevat tavalla, jota Aaro Hellaakoski ei osannut kuvitellakaan.

Kokeellinen johdatus kysymykseen vedestä, josta on Philp Ballin hieno kirja, on helppo. Tiputa muutama pisara vettä päällesi. Vähän ajan kuluttua vesi ei tunnukaan märältä. Se aistihavainnoista ja niiden kestävyydestä.

Muissa tieteissä on vallan tavallista, että jokin kohistu uusi oivallus kuivuu kuin puro erämaahan. Joskus kokonainen ala ammattikuntineen, esimerkkinä jälleen freudilainen psykoanalyysi, saa luovuttaa osan menetelmistään kollegoille, ja itse vallankumoukselta tuntunut uusi oppi alkaa unohtua.

Vai onko ongelma sama kuin D. Dennettiä lukiessa mieleen tuleva: voiko tietoisuutta tutkia tietoisuudella? Sitä tulee mieleen, että pitäisi olla jokin vertauskohta tai välne. Kun ei hampaitakaan puhdisteta hampailla, vaan harjalla


22. huhtikuuta 2017

Automaatti




Jos jostain löytyisi saippualaatikko, en nousi sen päälle pitämään puhetta. Itse asiassa viikon kuluessa on kolmekin puhetilaisuutta, mutta niissä minä vai puhun. ”Puhe” tarkoittaa, että on jotain sanottavaa, jonka muut haluaisivat välttämättä kuulla.

Poikani kysyi, miltä tuntui lukea omia vanhoja runojaan, nyt niistä valikoitu kirja on taitettukin. Vastasin rehellisesti että kauhealta. Vähän ajan kuluttua sanoin, etten tarkoittanut arvioida kirjallista tasoa. Tämän jutun lukijoille lisään, että tuo vähemmän tärkeä puoli ilmenee siitä, että WSOY ja Tammi julkaisivat kirja ja arvostelijat olivat suopeissaan.

Tarkoita että joissakin tapauksissa aikakone on olemassa. Luultavasti nuo erittäin suurella vaivalla, kärsivällisesti kirjoitetut, harjatut ja hiotut tekstit sanovat minulle muuta kuin sivulliselle lukijalle.

Muistan pitkiä tunnerakenteita ja sensibiliteetin muutoksia, joista olin silloin selvillä mutta jotka ovat nyt unohtuneet. Sensibiliteetti tarkoittaa vireisyyttä, kykyä kalibroida itsensä esimerkiksi metsän mielen mukaan.

Yksinkertaisella interpolaatiolla päättelen, että ajoista ja aikakausista voi saada suunnattoman hyvän kuvan kirjallisista teksteistä. Mitä yksilöllisempi kirjoittaja on, sitä tyypillisemmin hän tekee tuntuvaksi aikakauden.

Parin runon takia luulen, että ilman A. Kiven muutamaa runoa minulla olisi aivan nurinkurinen käsitys ihmisistä, jotka elivät ja kuolivat ennen omaa aikaani.

Kun luen omiani hiukan vanhempia runokirjoja, käsitän nyt, että ne ovat aravarakenteisia. Taso oli noussut huimasti sotia edeltäneen ajan kirjallisesta koruomelusta, mutta silti rakennusmestarin jälki tuntuu enemmän kuin arkkitehdin.

Ne panettelijat ja Le Cortbusier itse olivat melkein oikeassa sanoessaan, että asuintalo on oikeastaan asumiskone. Tosin kone oli jo heidän aikanaan vähän krouvi vertauskohta. Asunto ja ympäristö on osa ihmisen immuunijärjestelmää ja toimii normaalisti automaattisesti.

Huonommat tekstit vuotavat. Siitä ei ole vahinkoa. Ojitus toimii. Eikä lukijan pidä olla millänsäkään hulevesistä. Toisaalta olen toimittanut sekä antikvariaattiin että paperinkeräykseen kirjoja, joiden kärsimät vesivahingot ovat lukijalle vaarallisia. Puhun siis kirjojen sisällöstä.

Normaalisti kaikessa viattomuudessa kirjoitettu teksti vain mätänee ja päätyy siis talousjätteisiin ja useita teitä takaisin ikuiseen kiertoon.

Lapsena ensin säälittelin kun ymmärsin, miten sanomalehteä tehdään. Kauniit otsikot oli koottu käsin kirjasimista, jotka painamisen jälkeen purettiin ja pisteltiin takaisin kastiin. Komea linotype-kone tuotti lyijystä valettuja rivejä, ja käytön jälkeen lyijy pantiin pataan ja sulatettiin seuraavaa käyttökertaa varten, niin kuin meidät kaikki sulatetaan.

Tämä kaikki jatkuu nykyhetken ajatukseen. Pojat ovat joutunee ostamaan autoja. ’”Auto” on itsestään-liikkuva eli siis automaatti, auto mobilis. Englantilaiset vain ovat niin itsepintaisia, että heidän sanansa ”car” on edelleen kelttiläistä kantaa ja tarkoittaa vaunuja, samoin kuin muuten ranskan vastaava sana.

Öljyjalosteilla toimivat autot ovat yhtäkkiä hurjan paljon parempia kuin ennen ja pieni henkilöauto on teollisen yhteiskunnan ihme – että se on niin halpa. Aineet ja työvaiheet huomioon ottaen lopputulos on ihailtava. Mitä tehdas tienaa yhdestä yksiköstä, sitä ei kestä kehua.

Ja nyt edellä on muutoksia, jotka vievät omat ajatukseni menneisyyteen ja huonoihin vakioratkaisuihin runoissa ja muussa rakentamisessa.

Muuttuva ilmastoajattelu ja ennen kaikkea muuttuva väestörakenne ovat alkaneet nopeasti vaikuttaa.

Yhdessä vaiheessa piti vastustaa yksityisautoilua. Kansalaisliike ajoi asiaa. Asia oli tietenkin hyvä. Sitten yksityisautoilun alalla on ollut hiljaista, paitsi että autoja on jo liikaa.

Polttomoottori on erikoislaatuisen huono keksintö. Polttoaineesta saadaan käyttöön eli liikuttamaan autoa hyvin pieni osa, alle kymmenen prosentti. Jo nykyisetkin sähkömoottorit ovat toista luokkaa.

Ongelmalle ei tehty paljon mitään sataan vuoteen. Nyt on jopa ruvettu parantamaan akkuja, ja uudenlaisia energian lähteitä etsitään aivan toisessa hengessä kuin ennen.

Nuoriso on nytkin nopeinta aavistamaan muutoksen. Itse huomasin ja huomaan, että entinen vakiintunut tapa katosi. Viimeistään eläkkeelle siirtyessä oli huolehdittava siitä, että äkkinäinenkin näki kaupan parkkipaikalla, että mahtimies tulee. Olen itse tuntenut ihmisiä, joiden mielestä jokin Mercedes sopi kukaties taksiin, mutta esimerkiksi ylilääkärillä kuului olla allaan Rover.

Kaikilla tuttavapiirini kollegoilla (joihin en siis tässä tapauksessa lue asianajajia) on jokin sangen maltillinen ajoneuvo, jossa korostuu helppokäyttöisyys ja näppäryys, eikä halpa hintakaan ole ongelma.

Nuoret miehet eivät tunnu olevan oikein kiinnostuneita autosta. Kun perhettä alkaa olla, ostetaan jokin Toyotan ja Volkswagenin versio vailla mitään hörhötyksiä. Autolehtien mainostama suorituskyky ei merkitse mitään eikä ”miehekkäistä” pakosarjan äänistä ole kuultu puhuttavankaan. Herroja ei houkuttele kutos- eikä kasimoottorin kuiske. Rouvat ovat aivan samaa mieltä.

Juuri tämä joukko saattaa olla hyvinkin kiinnostunut jakamistaloudesta, jota autoissakin on alettu kokeilla. Luulisi että autojen vuokraaminen erikoistilanteisiin, kuten lomamatkoille, kiinnostaisi niitäkin, joilla on kaupunkiauto.

Sama joukko saattaa olla valmis huomattavan pitkälle automatisoituihin pikkuautoihin. Minuakin kiinnostaisi, jos Turkuun tai Tampereelle pääsisi ajamalla automaattisesti letkassa niin että voisi itse viimeistellä puhetta tai luentoa tai silmäillä lehdistön tiedotuksia jonkun uusista implanteista.

21. huhtikuuta 2017

Asioilla






Olin asioilla äidin kanssa. Kyllä yksityinen sairaanhoito on hienoa, ja valinnanvapaus varsinkin. Hampaita oli kohennettava ja kiillotettava kultaista kruunua.

Kadulla oli sen verran meteliä, etten päässyt varmistamaan, minkä Helsingin pommitusyön he viettivät isän kanssa hotellin hississä. Kuulemani mukaan nuorenparin on ongelmatonta keksiä molempia osapuolia kiinnostavaa ajankulua.

Ei varmaan ollut kiire majapaikkaankaan. Ketä muita siellä oli, sitä en tiedä, mutta Helsingin mummulla oli siis aviomies ja neljä poikaa sodassa ja viides sotasairaalassa paksusti paketoituna, Kun itse synnyin, rauha raivosi jo. Vihanpito saksalaisten kanssa oli taantunut.  Vanhoilla päivillään isäni mainitsi, että kotiutuslennolla Kemistä Kauhavalla hän oli elämänsä ensimmäisen ja viimeisen kerran tuntenut lentokoneessa pahoinvointia – yli tuhannen lentotunnin jälkeen.

Tai ehkä hän pohti nuorison tilaa ja tulevaisuutta – 23 ikävuotta, josta 6 vuotta sodassa tai sotaväessä.

Eilen katselimme vanhoja kuvia. Tänä vuonna tulee 50 vuotta omasta nuoriso-ongelmastani. Kädessä juristin paperit, käsipuolessa vaimo ja lapsi, armeija käytynä ja ikää 22 vuotta. Käräjien istuminenkin edellytti – vain – 25 vuoden ikää.

Yksi isoisä oli kuivumassa vankileirillä ja toinen oli menettämässä perheensä ja sukunsa ja itse törmäämässä toinen toistaan kummallisemmille heimoretkille.

Siis sukumme perinne oli, että maa ja valtio oli ympäriltä hajoamassa tai ainakin oli meneillään taskukokoinen maailmanloppu, kuten siis esimerkiksi 1918 tai 1944.

Kirjoittamista on ainakin kahta lajia, itsetyydytystä ja sitten jotain muuta. Ensin mainittu on suosittua. Riveiltä välittyy vieno kutsu: tulkaa nyt katsomaan, kun minä olen niin söpö, varsinkin jos panen suun tällä lailla näin.

Sen toisen lajin aavistin hämärästi kuunneltuani nokisen pajan ovesta sitä sepän kaksoiskilkettä, jossa on napaus ja lyönti, ja sen jälkeen ovesta lensi, aivan kuten sananparsi sanoo, pajavasara.

Volvosta sanottiin siihen aikaan, että liukkaalla kelillä se irtoaa kurvasta ja menee metsähallituksen puolelle kuin pajavasara.

Ja sitten sieltä pajan ovesta tuli kallittavia viikatteita ja perkeleitä ja nokin mies.

Se oli oppitunti runoudesta (ja musiikista). Rauta raudan rohkaisevi, oli Leinon helkavirren salasana, jota piti hiihtää kyselemään Lapista asti, henkensä kaupalla.

Kirjoittaessaan tulee ajatelleeksi, ellei ole varuillaan. Entä jos se joulunseutu 1967 ja kohta alkava vuosi 1968 oli ainakin Helsingin horisontin mukaan samanlainen suurmuutos?

En muista kuulleeni ”pingiä”. Signaalinkäsittelyä kuvataan Waltarin ”Turmsin” alussa, ellei kysymyksessä ole sitten ”Angelos”. Kimahtava ääni kulkee taivaanvahvuuden äärestä ääreen, ja kun sen on kuollut, tietää maailmankauden eli aionin vaihtuneen toiseen. Muutos on peruuttamaton. Jumalat vapsevat.

Tätä vaihtoehtoista tulkintaa ei ole otettu huomioon kokoomuksen eikä demarien tavoiteohjelmissa, puhumattakaan keskustasta.

Mutta kun katselin erilaisia julkaistuja tilastoja, joissa laskettiin vaaleissa annettuja ääniä ja sitten toisaalla kerrottiin, mitä nuoriso haluaa ja mitä siltä puuttuu, mieleeni tuli rakentava ehdotus.

Entä jos tunnustettaisiin tosiasiat. Helsinki voisi kehyskuntineen julistautua itsenäiseksi valtioksi. Vapaavuoresta voitaisiin huutoäänestyksellä tehdä esimerkiksi suurkefiiri.

Me muut, esimerkiksi väärällä puolella Espoonlahtea asuvat ja osa Sipoon metsäläisistä, havaitsisimme varmaan nopeasti järjestelyn edut. En tiedä olisiko täältä turvapaikan hakijoita vaivoiksi asti. Rahan ja työvoiman vapaata liikkuvuutta olisi ehkä hyvä miettiä, ainakin muodon vuoksi.

Ajatus voi olla peräisin kymmenen vuoden takaa, ajalta jolloin D. Trump oli vielä liikemies liikemiesten joukossa. Kirjailija Paul Auster ehdotti kirjassaan, että New York eroaisi Amerikan Yhdysvalloista ja ryhtyisi itsenäiseksi. Ajatus sai kannatusta. Jos Nykissä olisi pantu toimeksi, Kalifornia olisi kaiketi seurannut esimerkkiä.

Mutta Suomi on ollut eri maa kuin Suomi aina vasarakirveskulttuurin osittain jo unohtuneista ajoista.

Kaikki valta vantaalaisille! Kaikkien maiden espoolaiset – liittykää yhteen!

Niin – onko tässä ilvehtimisessä taka-ajatuksia. On. Paikallishallinto on epäonnistunut maassa kerran toisensa jälkeen. Kunta-järjestelmä, joka oli kauan osa luonnollista ympäristöämme, on perinteisesti toiminut huonosti. Valtion osakeyhtiöistä on tehty tutkimuksia. Kuntien liikeyrityksiä ei oikein ilkeä selvitellä.

Tekeillä on seuraava epäonnistuminen, maakunnat.

Tulee uusi hallintomalli entisten rinnalle, uudet vaalit ja luultavasti uudet verot.

Miten tämä suhtautuu niihin kokemuksiin, joita luonteeltaan valtiollisten konglomeraattien toiminnasta on olemassa, on tietymätöntä.

Se ajatus, että kymmenkunta enimmäkseen huonosti toimivaa kepulaista yksikköä vastaisi isoista asioista samalla kun hyvin pienet, harvoja kiinnostavat asiat siirrettäisiin pienyhteisöjen pohdittavaksi, ei vastaa talousjärjestelmien eikä teknologian kehityksen suuria linjoja. Pelkään vähän, että tekeillä on fiasko.

20. huhtikuuta 2017

Mitä te ette näe




Tiedon levittämisen tiellä ovat etenkin tiedon levittäjät.

Sitä on välillä ihmetelty, mikä on, kun kirjat ja lehdet eivät mene kaupaksi. Etenkin Suomessa tilanne on huonontunut romahdusmaisesti.

Yksi syy on tekijänoikeuden jatkuva laajentaminen ja alan järjestöjen muuttaminen yhä tehokkaammiksi rahantekokoneiksi.

Viimeksi tänään sanomalehdessä mielipidekirjoituksessa sanottiin taas kerran, että saamalla kovasti paljo rahaa kaikesta mahdollisesta teosten tuottajat pystyvät sitten huolehtimaan jatkossakin laajan ja tasapainoisen uuden tuotannon tekemisestä.

Totuus on kyllä toinen.

Vaikka mielipidekirjoittaja on eteväksi laintuntijaksi tiedetty henkilö, hänelle on tapahtunut mielenkiintoinen lipsahdus. Otsikossa ja artikkelissa puhutaan Kansalliskirjaston yhteydessä arkistosta ja sanotaan, että kirjastot keskittyvät muiden tuottamien aineistojen säilyttämiseen.

Mihin mahtoi unohtua lainaaminen?

Kirjoittaja mainitsee myös, että kirjastot toimivat verovaroin, kun taas tuottajien on hankittava rahoituksensa markkinoilta.

On kauniisti sanottu. Mutta mitä tarkoittaa nyyhkäisy, että rahoitus on hankittava markkinoilta?

Luulen kirjoittajan tarkoittavan, että kirjojen ja lehtien tuottaminen on liiketoimintaa. Menot pitää kattaa toiminnan tuloilla.

”Kannattamattoman” kirjallisuuden ja lehdistön tuottaminen on käytännössä jo loppunut. Silti tekijäpuolen järjestöt vaativat ja onnistuvat saamaan jatkuvasti enemmän laissa nimettyjä eli siis käytännössä veronluontoisia maksuja.

Poikkeuksellisesti kirjoittaja mainitsee jo tapahtuneena tosiasiana lehtiarkistojen luvattoman hyödyntämisen. Viittaus taitaa tarkoittaa eräiden järjestöjen ilmaisemaa halua laskuttaa vuonna 1919 ilmestyneissä sanomalehdissä painetuista jutuista.

Vaatimus on lakiin perustumaton. Ei millään järjestöllä ole takautuvaa oikeutta saada rahaa teoksista, joiden ilmestymisaikaan ”teosto-järjestelmää” ei ollut lainkaan olemassa.

Käytän lyhyyden vuoksi tuollaista nimitystä mm. tekijöiden järjestöistä, jotka valvovat teosten käyttöä, keräävät palkkioita ja 1960-luvulta lähtien saavat toimia näin myös muiden kuin jäsentensä asioissa.

Asialegitimaatio puuttuu.

Tämä on pohjaltaan sama kysymys kuin työmarkkinoilla kiehuva paikallinen sopiminen ja kolmikanta. Järjestöt sopivat sellaisin pyrkimyksin, ettei ihmiseltä itseltään kysytä mitään, ja valtio eli lainsäätäjä vastaan siitä, että lakeihin tulee sovitut muutokset. Käytännössä sitäkään ei asetuta vastustamaan, jos valtio vaikka hiukkasen maksaisikin eli panisi omistaan eli siis näistä verovaroista.

Tekijänoikeus on bisnestä, jossa puheista huolimatta tähtäimessä ei ole sen oikean ja alkuperäisen tekijän etu, vaan tekijänoikeuskauppiaan etu. Teosto-tyyppiset edunvalvontajärjestöt ovat näitä tukkukauppiaita myös silloin kun ne selittävät edistävänsä vain tekijöitten oikeutta saada tuloa toiminnastaan, sananvapautta ja muita hienoja asioita.

Kansalliskirjaston nimi oli ennen Helsingin yliopiston kirjasto. Se on jo toteuttanut valtavan projektin vanhan aineiston digitoimisella, yleisin varoin.

Kun nyt järjestö nakkelee niskojaan, tulee mieleen Goethen huomautus – ”man merkt das Absicht und wird verstimmt”. Sitä tulee surulliseksi, kun huomaa tarkoitusperät.

Oppimateriaalikin siirtyy nopeasti digitaaliseksi ja kaiken kaikkiaankin tukkukauppiailla on melkein hätä saada määräämisvaltaansa kaikki mahdollinen aineisto, myös sotien takaiset sanomalehdet, joilla ei ole taloudellista arvoa.

Tuo on imperiumin rakentamista – eikä se imperiumi ole suomalainen.

Sääli ja vahinko, ettei yleisö muista, miten hieno kirjastolaitos meillä on (toistaiseksi). Jostain syystä tätä tietoa ei varsinaisesti tyrkytetä lehdissä eikä kirjoissa. Kirjastolaitoksemme on maailman huippua, ja tarkoitan sekä tieteellisiä että aluekirjastoja.

Huomion kiinnittäminen asian sivuun näyttää oleva yhä suositumpaa. Aamulla varhain jäin vähän miettimään, kun annettiin ymmärtää, että Suomen eduskunta vapisee, kun yksi professori (Scheinin) on sanonut Helsingin Sanomissa jotain. Hänen asianaan oli tietoturva.

Ennen kuin minä teen sen tässä, yksikään professori ei ole korostanut, että aidon uhan siirryttyä myös tietoverkkoihin armeijan ja poliisin tehtävä (ja siis oikeus) on edistää kansalaisten turvallisuutta myös sillä puolella.

Suomi 100 -julkaisuihin pitäisi liittää valokuva siitä halkopinosta, jonka taakse valtioneuvosto jäsenet menivät pommisuojaan marraskuun viimeisenä päivänä 1939, kun tuli sota, josta melkein kaikki olivat tienneet, ettei sotaa tule. Ei ollut pommisuojaa, eikä ollut ostettu esimerkiksi vielä keväällä kaupan olleita lentokoneita, eikä ollut varsinaisesti viestivälineitäkään. Eikä tietosuojaa.

Maalämpöön siirtymisestä huolimatta on usein se tunne, että ministerit ja asiantuntijat kyyristelevät nytkin jonkin halkopinon takana, kun tiedonimijät inisevät ilmassa.

Eikä kukaan sano ääneen, että julkisen keskustelun jatkuvan avuttomuuden takana on huolettomuus tiedosta, jonka takana on huoli mahdollisimman solisevista rahavirroista. Tarkoitan vaikutelmaani, että mitä pahempia typeryyksiä latelee, sitä suurempi suosio, ja tiedon valikoinnissa erinäiset elinkeinot ja tietyntyyppiset edunvalvojat eli poliitikot ovat vanhastaan marssineet yhtä jalkaa.


19. huhtikuuta 2017

Rapautumisen jäljet




Sukulaispoika istuu vuoroon täällä, vuoroon serkkujensa luon paahtamassa tiedekunnan pääsykokeeseen, joka on noin kuukauden kuluttua.

Ei ole järkeä mennä pyrkimään kahta kättä heittäen tiedekuntaan. Ainakin eräät kurssit ovat erittäin hyviä jos kohta myös työläitä ja kalliita.

Asianomainen lienee itsekin oivaltanut kauan sitten asian, johon on nyt vielä palattu. Ei pidä kuunnella vanhempia juristeja, ei varsinkaan sukulaisia, eikä missään tapauksessa niitä, jotka ovat itse opettaneet.

Sen verran voi uskoa neuvoja, että järkeä ei sitten pidä käyttää pääsykokeissa. Kysymykset ja tehtävät on usein laadittu kysyjien mukavuutta ajatellen. Se tarkoittaa turhanaikaista pikkusälää mutta toisaalta asioita, joihin on jokin täsmällinen vastaus, esimerkiksi ”pääomalainat mikroyrityksessä” osakeyhtiölain mukaan.

Pyrkijät osaavat pitää puolensa. Sellainen pääsykoekysymys olisi kauhistus kuin ”perustuslain pääpiirteet”, koska mikä tahansa vastaus avaisi keskustelun, mitkä sitten ovat niitä pääpiirteitä ja mitkä sivupiirteitä.

Vielä kauheampi olisi esimerkiksi ”tekijänoikeuslain rakenne”. Rakenne-kysymykset kuuluvat opetukseen tiedekunnassa tai oikeastaan vasta työelämässä. Vanha knoppi tietää, että taiteilijapuolison ateljeessa olevat näyttelyssä käymättömät taulut eivät ole ulosmitattavissa. Siitä on lakitekstissä maininta. Tämä liittyy moraalisiin oikeuksiin ja levittämisoikeudeksi nimitettyyn ilmiöön. Teosta saa myydä edelleen sitten kun se on kertaalleen myytty (tai pantu näytteille).

Olen ollut niinkin vallaton, että olen joskus heilutellut tuomioistuimessa tenttikysymyksiä tai sisäänpääsykokeen tehtäviä ja kysellyt kavereilta, että olisiko onnistunut.

Yleensä seurauksena on ollut päivittelyä.

Kuvittelisin että matematiikka on se ylioppilaskirjoitusten aine, josta maisterit ja tohtorit voivat vakavissaan väittää edelleen selviytyvänsä. Vaikka en tuota tiedä varmaksi.

Kielissä tilanne on toinen. Kuulin kyllä taannoin, ettei etevä amerikkalainen vaihto-oppilas ollut selvinnyt oman äidinkielensä kokeesta laudaturin arvoisesti. Jotain siinä oli ollut sanomista.

Mielessä on käynyt, kun suvussa ja lähipiirissä on edelleen opettajia, miten tuossa kävisi, jos kirjoittaisi kaikin voimin ja suuresti keskittyen yrityksen äidinkielen kokeeksi eli aineeksi tämän kevään otsikoista.

”KIRJOITUSTEHTÄVÄT

1. Kirja vai elokuva?

2. Älypuhelin, älykello, älymateriaalit, älytalo, älyvaatteet… Älytekniikka levittäytyy kaikkialle.

Pohdi sen mahdollisuuksia ja uhkia.

3. Kirjoitan – siis olen

4. Tarpeellinen ja tarpeeton pelko

5. Mitä tarkoittaa uskonnonvapaus? Pohdi, mikä on sen merkitys nyky-Suomessa.

6. Mihin ylioppilaskirjoituksia tarvitaan?”

Tässä on osa kevään kysymyksistä. Siellä on myös muita aiheita, jotka liittyvät oheen liitettyyn aineistoon.

Ei siis puutu kuin tarkastaja. Nähdäkseni tässä on kohtalainen määrä aiheita, joista kirjoitan jatkuvasti. Epäilijöille huomauttaisin, että osaan kyllä kirjoittaa sillä tavalla johdonmukaisia virkkeitä, että lautakunnatkin ovat tästä asiasta samaa mieltä.

Kun pääsin vähä vähältä tuomioistuinten ratkaisuista ja sitten erilaisista arvioivista lausunnoista, kyllästyin. Niiden johdonmukaisuus tahtoo olla välillä vähän löyhissä kantimissa. Silti olen ahkerasti samaa mieltä, että erinäiset paperit on laadittava tavalla, jonka suurehko joukko lukijoita todennäköisesti ymmärtää samalla tavalla.

Esimerkki tuollaisesta paperista on ”Hyväksytään ylioppilaskirjoituksissa.” Jos siinä lukisi ”hyläksytään”, asianomaista kirjoittajaa ei yhtään naurattaisi.

”Sekä kirjoissa että elokuvissa uhkaa vaara, että vaatteet ovat viisaampia kuin aatteet. Tällainen on jo nyt täysi mahdollista. Se pelko on tarpeeton, että näin jouduttaisiin hallitsemattomaan tilanteeseen. Etenkin ylioppilaskirjoituksissa ja varsinkin nyky-Suomessa tarvitaan tietoon perustuva kokemus siitä, että materiaalina esimerkiksi iho on ”älykkäämpi” kuin edistyneimmätkään laitteet.

Tämä on, kuten jos Descartesin metodiopissa osoitettiin, kuitenkin enemmän uskomus kuin tieto. Tieto näyttäisi edellyttävän tietäjää, esimerkiksi henkilöä joka ajattelee ajattelevansa.

Kirjoitus ei sitä vastoin ole enää todiste siitä, että on olemassa kirjoittaja, toisin sanoen ihminen tai ryhmä ihmisiä. Pienikin määrä generatiivisa algoritmeja kykenee jo tuottamaan tekstejä, jotka aikaisempaan perustuvina näyttävät pohjautuvat ajatteluun ja siis viime kädessä olemassaoloon.

Lausuman kielto ei sitä vastoin näyttäisi olevan mielekäs. Kirjoitan – siis en ole olemassa.

Descartes ei kuvasta päätellen lukenut kunnolla, vaan plarasi kirjoja. Niinpä hänestä ei tullut koskaan ylioppilasta.

Niin käy, jos praktinen syllogismi pettää, ylioppilastutkintolautakunnan arvoisat herrat ja rouvat.

18. huhtikuuta 2017

Kateus kalassa



Kommentin kimmoittamana kiittelen itsekin Leif G.W. Perssonia, joka näkyy Suomessa jännärikirjailijana ja on ollut tunnettu kautta Ruotsin omien ja yhdessä Jan Guilloun kanssa tehtyjen televisio-ohjelmien ansiosta.
Muuan Perssonin keskeinen ansio oli potkut poliisihallinnosta ja kalseat välit erään poliisijohtajan kanssa.
Kuninkaallinen Ruotsalainen Kateus on välillä nimetty kansallisominaisuudeksi. Kun Persson toimi vuosikymmeniä nimenomaan kriminologian professorina, nousi tietysti ääniä, joiden mukaan virkatyöt jäivät hunningolle muiden rientojen vuoksi.
Vaikea sanoa, onko se erityisesti ruotsalainen ominaisuus, että menestymistä pidetään epädemokraattisena. Ruotsi ja Suomi ovat siinä mielessä samanlaisia, että naaman pitäminen peruslukemilla ja omien toimien vähätteleminen arvioidaan hyväksi käytökseksi etenkin silloin, kun se ei ole aitoa.
Ruotsalaiset uskovat itse kernaasti mainosviestinsä monipuolisesti vastuullisista toimistaan ja tavattomasta tasa-arvosta. Siksi kirpeät äänenpainot miellyttävät tietysti etenkin naapureita.
Persson on erinomainen poliisiromaanien kirjoittaja, jonka työn jälkeä ei heikennä edes asiantuntemus. Silloin tällöin joutuu näet toteamaan, että erinomainen asian hallinta ei aina sisällä sitä ymmärrystä, mikä olisi kuitenkin tarpeen lukijalle ja kaipaisi korostamista.
Muukaan alan kokemus ei aina auta. Kuvaus on aina tiivistys. Jännittävien tapahtumasarjojen yhteinen ominaisuus on yksitoikkoisuus. Ennen kuin jotain odottamatonta pääsee tapahtumaan, on odotettava loputtomasti ja sitten asiat saattavat ryöpsähtää nopeammin kuin edes arvaisi.
Poliisi joka ponnahtaa autosta rosvon kaulukseen, on ehkä postannut siellä kylmässä autossa niin kauan että on aivan läkähtyä olemisen junnaamiseen ja tapahtumien vähyyteen.
Rikollisuudesta käytännössä taas kaikki alan tuntijat saattaisivat olla samaa mieltä. Väkivaltarikollisuus ei edellyttäisi vähäisen määränsä vuoksi ainakaan niin suurta huomiota kuin viihde välittää. Mutta pikkupoikien lisäksi aikuiset pitävät poliisileikeistä.
Tässä ei ole ihmettelemistä. Tuo sama koskee kaikkea arkielämää ja esimerkiksi hyvin ihmissuhteita perheen piirissä. Niistä ei irtoa paljon.
Perssonin ehkä vaikuttavin teos on muistelman ja romaanin välimuoto ”Gustavs grabb”. Uusinta romaania ”Kan man dö två gånger” en ole vielä ehtinyt lukea, mutta puutos korjautuu pian.
Muistelmasta käy ilmi, että Persson on kuin onkin aivan sopimaton merkkimieheksi. Hän on tavallisten ihmisten lapsi – äiti nyt oli hankala. Eikä hän ole edes käynyt hienostokoulua!
Ruotsissa demarit nousivat lähelle valtaa ensimmäisen maailmansodan jälkeen, eivätkä oikeastaan ole väistyneet siitä asemasta. Heillä on ollut jokin määrä herrassosialisteja, mutta esimerkiksi sosialismista käytännön pesäeron tehneet pääministerit Per Albin Hansson ja Tage Erlander olivat oikeasti sellaisia arkisia poliitikkoja joilta he näyttivätkin.
Poliitikon taitoihin kuului ja kuuluu taito hakea apua sopivalta suunnalta, kun sitä tarvitaan. Upsalan yliopisto, eritoten sen oikeustieteellinen tiedekunta on lainannut sata vuotta todella korkean luokan kykyjä ministereiksi. Ja olihan meillä Suomessa T.M. Kivimäki, joka oli siviilioikeuden professorina todella etevä, kunnes sitten joutui pääministeriksi, lähettilääksi ja lopulta myös sotaansyylliseksi.
Itse asiassa Suomessa on ollut paljon enemmänkin näitä harmaita eminenssejä, jotka eivät eri syistä koskaan tulleet kovin yleiseen tietoon.
Ruotsissa kuulee puheesta ja tuntee nahoissaan eteläistä tai pohjoista ”latinakolulua” käyneet. Esimerkiksi ”Norra Latin” on ollut sata vuotta paikka, jossa muiden muassa tulevat teollisuusmiehet ja virkamiehistön huippukasti ovat tutustuneet toisiinsa jo poikavuosina.
Tuohon joukkoon Leif G.W. Persson ei siis kuulunut, ja ehkä siksikin hänen nousunsa yleisemmän mielenkiinnon kohteeksi herätti kummastusta.
Yksi Perssonin keinoista kertoa kaikenlaista virkakunnasta on usean kirjan sankari, Ruotsin huonoin poliisi Evert Bäckström, jonka henkilöön on koottu suuri osa niistä käyttäytymismalleista ja asenteista, joista poliisikunnan koulutuksessa yritetään kovasti päästä eroon. Kysymyksessä on toisin sanoen omahyväinen paskiainen, jolla ei ole mitään pieniä ”etuuksia” vastaan siinäkään tapauksessa, ettei niiden tarjoajalla olisi aivan puhtaat pelut pussissa.
Juonen kaava on usein sama. Bäckström törmäilee uskomattomalla tavalla ja loppujen lopuksi säilyttää nahkansa ja kenties vielä saa vaarallisen rikollisen kiinni ottamisen omaksi kunniakseen.
Ehkä näistä rikosromaaneista ei haluaisi kirjoittaa näinkään paljon, ellei maailma olisi muuttunut. Viimeksi puheena ollut norjalainen Nesbø vieraannuttaa, kuten sanottu, kuvaamiensa tapausten kammottavuudella. Lukiessa tulevat kuitenkin mieleen eräät rikokset, etenkin Oslon lähistön suuri joukkomurha, ja siinä vaiheessa on pakko myöntää, ettei arvokkuudella ja irvokkuudella ole kuin yhden kirjaimen ero.
Mitä huonoihin poliiseihin tulee, en ole tässä blogissa muistaakseni kuin maininnut suuresta poliisioikeudenkäynnistä, joka pyörii edelleen, huumeiden ja monenlaisen asiattoman vaikuttamisen ympärillä. Poliisien keskinäisistä väleistä eräissä tapauksissa olen tietenkin ollut jyvällä vuosikymmeniä, mutta tuo oman aikamme juttu sisältää niin monenlaista aineistoa, ettei minulla ole mitään asiaa kommentoida sitä asiaa tuntematta. Omia tunteitani voin kommentoida. Syytteissä esitetty ja tähän mennessä syyksi luettu panee pudistelemaan päätä ja kysymään kuin pyhäkoulutäti: voiko Suomessa tapahtua tällaista.
Vastaus näyttää olevan, että kyllä voi, eikä kriitikkoja pidä siksi paiskoa kivillä.
Ja vastaavaa voi tapahtua Ruotsissa. Niinpä Persson sepittäå ”tanssitunteja aikuisille” ja on sillä kiitoksen ansainnut.

17. huhtikuuta 2017

Nesbø ja nälkä


En ole haeskellut arvosteluja Nesbøn uusimmasta kirjasta, jonka nimi on siis ”Jano”, eikä niitä ole sattunut silmiini. Arvaan että kirjaa kiitellään, kai laimeasti. Joku voi sanoa, että aihepiiri eli vampyyri-murhaaja, joka imee uhreistaan veren, on pelottava. Joku voi sanoa, että ajatus on luotaan työntävä ja lisäksi käytännössä mahdoton.

Kuvittelemani arvostelu toteaa, että pääasia kun on pääsiäiseksi jännittävää luettavaa kevään tuivertaessa tunturissa.

Ajattelin kirjoittaa tästä tuoreeltaan ja panna otsikoksi jotain kuten ”Nesbøn huonoin kirja” tai ”Menestys tekee sokeaksi” tai muuta mahdollisimman halventavaa.

Pari päivää mietittyäni olen tullut siihen tulokseen, että kysymyksessä on ylivoimaisesti Nesbøn paras kirja, jolle kuuluu keskeinen asema 2000-luvun romaanikirjallisuudessa. Se on myös huojentava. Kirjojen heikko kysyntä osoittaa, että aikaisemmin olemassa ollut ”lukeva yleisö” haluaa nyt jotain muuta. Tavallinen arvaus on verkkoviihde.

Murhanhimoinen viihde kuitenkin menestyy, ja Nesbøn ohella on joukko skandinaaveja, joiden teoksia käännetään ahkerasti useille kielille. Jopa television sarjat viittaavat siihen, että Pohjoismaat ovat tulleet muotiin.

Suomessa tämän hetken tärkeimpiä kirjailijoita on Ilkka Remes, joka kirjoittaa suoraan sinulle.

Nesbøn kirjan nimi on outo ja ikään kuin kaukaa haettu. Näyttäisi että se on suora viittaus Knut Hamsunin romaaniin ”Nälkä”. Sen ilmestyessä 1890 Oslon nimi oli vielä Kristiania. Jo ensimmäinen lause sanoo, että tuo kaupunki jättää merkkinsä.

Jos lukija kaihtaa juonen paljastuksia, hänen on syytä jättää lukematta tämä ja saman tien puheena oleva kirja. Itse asiassa hän voisi lopettaa lukemisen kokonaan ja ryhtyä sen sijaan remuamaan esimerkiksi keskusteluryhmissä huonosti valituilla ilkeilyillä, potkimaan rampoja, varastamaan lapsilta ja ahdistelemaan vanhuksia.

Muistan pojan, jolla oli hinku liottaa trasselia bensiinissä ja polttaa pikkulintuja pesiinsä ja pönttöihinsä. Hän odotti suosionosoituksia mutta hänen kävi itsensä huonosti.

Nesbøn romaani tuottaa lukijalle tyydytystä myös sillä, että pääroistoksi paljastuu lopulta tiedemies, joka ehtii jopa räyhätä, revolveri kädessä tosin, että tieteen edistymisen rinnalla muutama tapettu ihminen sinne tai tänne on pieni asia. Tieteen edistymisellä hän tarkoittaa, kuten tapana on, omaa edistymistään ja mainetta.

Nesbøn pysyvä teema on esittää henkilöitä, joita piinaa aiheellinen häpeä. Tuskin monikaan ihmettelee, että tuossa maailmassa häpeämättömillä saalistajilla on hyvät apajat.

Tuo maailma muistuttaa kovasti tämän hetken Norjaa, joka puolestaan muistuttaa muuta ”edistynyttä” maailmaa.

Olisiko tämä kirjoittaja lähtenyt liikkeelle parodia mielessään? Ehkä ei, mutta omintakeista ei ole yhdistää kovasta alkoholismista ja pirstoutuneesta perheestä kärsivään poliisiin osaksi epämiellyttäviä ja kyvyttömiä poliiseja ja täysin sekapäisiä päällikköjä ja näiden niskassa temmeltäviä ministereitä.

Sankarin nimi on Harry Hole, ja hahmo on rakennettu niin, ettei henkilöstä ole helppo pitää. Silloinkin kun kulmikas toimintatapa osoittautuu tapahtumien myötä perustelluksi, tässäkin murhan selvittäjä muistuttaa murhamiestä.

Tuo kirjallinen tapa taisi syntyä jo 1800-luvulla. Ensimmäiset murhamysteerien kirjoittajat olivat itse kummallisia, häiriintyneitä ihmisiä. Niin saattavat olla nykyisetkin.

Puoli vuosisataa tai sata vuotta on tiedetty, että ennen vilpittömästi viihteeksi tarkoitettujen poliisitarinoiden suuruuden aikaa kaikista kirjailijoista Dostojevski osoitti suurinta kiinnostusta ja asiantuntemusta rikosjuttuihin. Kuka murhasi isä Karamazovin?

”Rikos ja rangaistus” on luultavasti ollut Nesbøn mielessä siinä kuin Hamsunin ”Nälkä”. Dostojevski tuo tuossa romaanissa nietzscheläisen sankarin ja hänelle ahdistajan, joka on virallinen syyttäjä. Venäjällä oli saatu 1864 aikaan suuri oikeudenkäyntilaitoksen uudistus, jossa esimerkiksi Suomi näyttäisi jääneen jälkeen. Dostojevskilla oli laajat omat kokemukset rikollisuudesta – tosin valtiollisesta – ja rangaistuksista. Hamsun puolestaan ilmoittautui juuri Dostojevskin ihailijaksi.

En erikoisemmin pidä tämän hetken ruotsalaisista huippunimistä – Kepler, Lapidus. Ainakin välillä heitä tuntuu vetävän enemmän Norrmalmin yöpaikkojen elämä kuin ihmisten elämä. Ruotsalaisen ”sosiaalidemokraattisen” dekkarin eli Sjöwallin ja Wahlöön työn merkittävä jatkaja oli joka tapauksessa Mankell.

Mankellin teoksissa teot – rikokset – ovat välillä peräti kummallisia, mutta henkilöistä etenkin poliisit ovat miellyttävän tavallisia, myös periruotsalaisessa itsesäälin tunteessaan.

Nesbøn aiheet ovat erilaiset. Hän tulee hyvin lähelle perinteistä korkeakirjallisuutta kehittelemällä henkisiä umpikujia henkilöilleen, itselleen ja lukijoilleen.

Olisiko tämä ylitulkintaa? Moni kirjailija oikaisee selittämällä, että niin kauan kuin levikkiä riittää, on kirjoitettava rahasta ja sellaista, mitä yleisö himoitsee ostaakseen. Voi olla, että näin olisi tässäkin tapauksessa. ”Janon” juonen ja sen kehittelyn kummallisuus viittaa kyllä muualle. Sanalla ”verenimijä” on ollut pitkään kuvannollinen merkitys. Lisäksi Nesbø kiertää suurten edeltäjien eksistentiaaliseen kehään sankarillaan, joka totisesti on ulkopuolinen eli sivullinen myös murharyhmän päällikkönä. Tässä tarinassa Harry Hole on vetäytynyt poliisikorkeakoulun opettajaksi ja oppinut olemaan ihmisiksi, kunnes tilanteet alkavat yllättäen kääntyä niin hankaliksi, että niitä selvittämään tarvitaan kovien otteiden miestä.

Nesbøn tuotannon lukeneena jään pohdiskelemaan ongelmaa. Harry Hole -kirjat liittyvät toisiinsa muidenkin henkilöiden kautta. Pitäisikö ne tosiaan lukea kaikki ymmärtääkseen tätä?

Ei se olisi pahitteeksi. Esimerkiksi ”Punarinta” on mainio rikosromaani ja useassa suhteessa helpompi. Nyt Nesbø on tehnyt senkin tutun tempun, että tapahtuminen on teoksen alussa ikään kuin hapuilevaa ja kohdittain outoa. Vasta kirjan luettuaan tajuaa, että se on rakenteeltaan nuijan muotoinen. Viimeiset sata sivua kiihdyttävät ja kasaavat juonen tiukaksi paketiksi. Huipentuma lienee poliisikirjallisuudessa ainutlaatuinen, juhlallinen tohtorinväitös Oslon yliopistolla.

Väitökseen kuuluu myös kirjan opettavainen tarina, apina-ansa. Jos apina kurottaa ahtaasta aukosta kouraansa esimerkiksi appelsiinin, se ei malta irrottaa otettaan, vaikka muu vaara uhkaisi.

Ihmiset toimivat samalla tavalla. Joka kerta. Tämä kirja on hedelmä onton puun sisällä. Varoitan tarttumasta.


16. huhtikuuta 2017

Pääsiäissyöte






Tärkeä hengellinen pääsiäissanoma poliitikoille ja osalle virkamiehistä on propagandan vaarallisuus.

Tiedämme ettei asioiden värjääminen katsojaa miellyttävään suuntaan ole liike-elämän yksinoikeus. Julkisessa toiminnassa se on yhtä tärkeää ja viihteessä kaikki kaikessa.

Järjestelmällisen huiputtamisen suurin vaara ei ehkä ole vastaanottajan päässä. Harmihan se tietysti on, että eksyy uskomaan pötypuheita. Oikeasti vaarallista on, että valehtelija alkaa nopeasti uskoa omia puheitaan.

Myös tässä blogissa puhutaan usein tosiasioista, ja monta kertaa ollaan niiden kannalla. Tosiasiat eivät kuitenkaan riitä. Voi olla kirjaimellisesti totta, että jonain päivänä PipS teki 3 maalia ottelussa PöpSiä vastaan. Jos kuitenkin kävi niin, että samassa ottelussa jälkimmäinen teki maaleja neljä, ei pidä puhua totuudesta, jos siis puhe on ottelun tuloksesta.

Uutistoiminta ja laajemmin maailmankuva näyttävät perustuvan tosiasioiden huolelliseen valikointiin. Maailma ei kuitenkaan ole shakkilauta, eikä nappuloiden lukumäärästä ja sääntöjen sallimista liikkeistä ole selvyyttä.

Pyhäpäiviksi turha sotaisa esimerkki olisi Suomen neljä sotaa, Lapin sota siis neljäntenä. Kaikissa suunniteltu ja välitöntä suosiota saavuttanut mielipiteiden ohjailu vaikuttaa tänäkin päivänä. Ettei kukaan kiihtyisi aiheettomasti, tyydyn vain mainitsemaan, että Talvisodan rauha ja Jatkosodan suurhyökkäys vaikuttivat shokkeina, koska uskomukset oli johdateltu aivan eri suuntaan. Lapin sodasta taas ei yleensä mainita, että saksalaisia kiinnosti lähinnä vetäytyminen Keski-Norjaan, ja suurtaistelu käytiin Jäämeren rannassa saksalaisten ja neuvostoarmeijan kesken marraskuulla 1944.

Esimerkki, joka ei taida enää kiihdyttää juuri ketään, on ”proletariaatin diktatuuri”. Alkujaan ajateltiin ja Marxin suulla toistettiin, ettei valtio todellakaan ole mikään historian hengen luomus, vaan omistavan luokan aikaansaannos, jonka tarkoitus ja tehtävä on pitää muut kurissa ja kahleissa. Muut tarkoitti ihmisiä, jotka eivät omistaneet mitään, työväenluokkaa.

Erikoislaatuinen oivallus oli, että nämä sorretut ja siis sortamisen kokemusta vailla olevat olivat sopivia hallitsemaan. Heille kaavailtiin välineeksi eräänlaisia valtuustoja, jotka olisivat olleet pieniä ja joita olisi ollut paljon.

Kokemus, Pariisin kommuuni 1871, ei luonut luottamusta tällaisiin pienyhteisöihin, vaan ennen pitkää alettiin julistaa, että oli turvauduttava poikkeustilahallintoon, joka sitten esimerkiksi Neuvostoliitossa jatkui yhtäjaksoisesti lähes 70 vuotta. Arasti aloitelleet neuvostot eli soveetit unohdettiin vähin äänin elleivät sitten säilyneet pelkkinä niminä.

Poikkeustilahallinnon nimitys oli proletariaatin diktatuuri. Se jäi historiaan esimerkkinä myös siitä, miten vähällä vaivalla myös lukeneemman väen saa etenkin länsimaissa aivan pyörälle päästään.

Vaikka nimi tarkoittaa jotain samanlaista kuin ”kerjäläisten kuningaskunta” eli asioiden panemista ylösalaisin, sitä kannatettiin kiihkeästi. Nostetaan hallitsijoiksi ne jotka eivät osaa!

Omassa sukupolvessani oli väkeä, joka halusi, että opiskelijat opettavat, tai siis määrittelevät opetuksen tavoitteet ja osallistuvat voimakkaasti opettajien valintaan.

Siinäkin tapauksessa, että asianomainen julistaisi aivan päätöntä oppia, hän voi päätyä uskomaan siihen itse.

Juuri Pohjoismaissa olojen parantuminen ja yleensä toiveikkaat mielialat 1930-luvulla perustuivat siihen varmaan tietoon, että sotaa ei tule. Esimerkiksi Väinö Tanner piti tätä juuri oikeana ajatuksena.

Kuuluisa tuokiokuva kertoo hallituksen neuvottelukokouksesta Talvisodan ensimmäisten pommien räjähdellessä kaupungilla. Muuan valtioneuvosto jäsen oli ilmaissut kantanaan, että valtioneuvoston olisi nyt siirryttävä sirpalesuojaan pihalle koottujen halkopinojen suojaan. Väestösuojaa ei ollut, joten aloittanut pääministeri Ryti tarjosi kokouspaikaksi jatkossa Suomen Pankin kultaholvin.

Toisin kuin jotkut muut keskiluokan jäsenet ja tutkijat en panisi erityisesti painoa väitteille keskiluokan kurjistumisesta. Niille ei ole katetta, mutta länsimaiden perikatoa opettaville puheille on.

Länsi-Eurooppa ja Yhdysvallat ei ottanut millään uskoakseen, miten vakavissaan uudet diktaattorit olivat ja miten riemuiten heidän riiputtamansa syötit oli nielty. Kun diktatuurin valmistusvälineitä kaupitellaan nyt jälleen avoimesti, on toisteltava, että yllyttäjät ovat tosissaan ja ettei heidän houkutuksiaan torjuta pelkillä puheilla. Menneen vuosisadan ”sosiaalidarwinismi” osoitti ajattelutavan suurimman heikkouden. Vahva, joka hankkii itselleen väkisin elintilaa, tuhoaa myös itseltään elämisen mahdollisuudet. Elämä on monimuotoisuutta, eisikojen eikä sinivalaiden yksinvaltaa.

15. huhtikuuta 2017

Kaikki väärässä




Voivatko kaikki olla väärässä?

Kommunikea eilisen ja huomisen tapahtumista olisi, että poliittisen ja sotilashallinnon piirissä arvioitiin aivan samalla tavalla kuin paikallisen väestön edustajien keskuudessa, että Jerusalemin temppelialueellakin riehunut häirikkö on normalisoitava tavanomaista menettelyä noudattaen. Sen jälkeen hänestä ei enää koskaan kuultaisi mitään.

Eilen sattui käymään niin, että televisio oli päällä, koska oli tulossa tai tullut uutisia, ja näinä aikoina on saanut oppia uskomaan, että kaikenlaista kummallista tapahtuu.

Olen yrittänyt edistää Idäntien ymmärtämistäni sen jälkeen kun luin kirjan silkkiteistä, jo mainitsemani ja siis Frankopanin kirjoittaman. Ajatus että silkkiteitä oli monta, on erittäin kiinnostava ja sille esitetään hyviä perusteluja. Ajatus että kaikkien liikennereittien solmu on ollut kivikauden lopusta nykyaikaan Keski-Aasiassa, ei ole yhtä vakuuttava mutta silti miettimisen arvoinen.

Suomen historian puuttuvat palaset ovat kuitenkin Mustallamerellä – Kaspianmerellä. Ottaa aikansa ennen kuin kuuluisat hautakummut on inventoitu ja ymmärretty – kurganeista kirjoitetaan nyt paljon. Ennen tiedettiin vain, että Stalingradin taisteluissa usein omistajaa vaihtanut kumpu oli ihmistekoinen. Se oli oikeasti hauta, ja siitä tuli monille hauta.

Upsalan kuuluisat kummut mainitaan englanninkielisissä teksteissä kurganeina, eikä niillä ole tekemistä viikinkien kanssa, koska ne ovat ehkä kaksi tuhatta vuotta vanhempia, pronssikaudelta.

Suomessa kurgan tunnetaan nimellä hiidenkiuas, ja tämän hetken tiedon mukaan kysymyksessä oli – pronssikaudella – yhtenäiseltä tuntuva Itämeren alueen kulttuuri. Ilmasto muuttui epäsuotuisaksi, ja ennen pitkää tulivat silkkiteitä hunnit ja rutto ja sen jälkeen yhä jatkuva hajaannus.

Mihin väliin Suomi tässä sijoittuu, se on erittäin epäselvää. Mutta erittäin selvää on, että itäisiä vaikutuksia tunnetaan huonosti, ja se oli mainitsemani televisio-ohjelman sisältö. Ohjelma oli uusinta. Keskeinen asiantuntija oli hiljan kuollut professori Aune Jääskinen, ensimmäinen suomalainen ikonitaiteen (yhdyssana tarkoittaa tässä ikoneja myös taiteena) tutkija ja kansainvälisesti tunnettu myös Tihvinän jumalanäidin ikonin tuntija.

Tuon ikonin vaiheet ovat ymmärrystä uhmaavat. Se on joka tapauksessa niin vanha, että jo Iivana Julma kävi sitä kumartamassa, ja vuonna 1941 se joutui saksalaisten käsiin.

Sotahistorian tuntijat ovat selvillä siitä, että Tihvinässä piti tapahtua jotain maailmanhistoriallista, jota ei sitten tapahtunut. Kaupunki ei kestänyt saksalaisilla eikä ”kädenlyöntiä suomalaisten kanssa” tapahtunut. Luultavasti Venäjällä elää nyt miljoonia ihmisiä, joiden mielestä tuo oli jumalanäidin tekemä ihme.

Ikonitaiteeseen aina kunnioittavan välinpitämättömästi suhtautuneena kaivelin nyt lähteitä ja käsitin, että 1400-luvulla tai mahdollisesti tuhat vuotta aikaisemmin oli oivallettu vaikea asia.

Tavallinen ilmaperspektiivi tarkoittaa yhtä tai kahta katoamispistettä, johon viivat näyttävät johtavan. Esimerkiksi Sienan 1300-luvun maalaustaiteessa ja sen jälkeenkin nähdään, miten kovasti taiteilijat kamppailivat tämän asian kanssa. Rakennustaiteessa ongelma ei hahmotu yhtä selvästi, ellei onnistu käymään peräkkäin goottilaisessa ja heti perään renessanssiajan kirkossa. Tilan tuntu eli tapa ilmentää tila on näissä kahdessa aivan erilainen.

Parempaa havaintomatkaa ei ole olemassa kuin ne pari sataa metriä Firenzen Santa Maria Maggiore-kirkolta, jossa goottilaisuus väistyy loistavien seinämaalausten tieltä, Firenzen tuomiokirkolle. Duomo kupoleineen osoitti, että aivan uudenlainen aikakausi oli tullut.

Duomoa ei näe helposti, koska kaikki paikat ovat koko ajan täynnä turisteja. Kannattaa käydä sen sijaan Firenzen San Marcon luostarissa katsomassa länsimaisia ”ikoneja”, Fra Angelicon freskoja. Kun ne on nähnyt, mikään ei enää koskaan tunnu itsestään selvältä.

Tihvinän ikonissa näkee erikoisen selvästi, että katoamispiste on kuvan edessä eikä kuvitteellisesti kuvan sisällä tai takana.

Siinä on toteutettu se ihmeellisyys, että taulu katsoo näkijää, ei päinvastoin. Levymäinen perspektiivi keskittää kaiken maalauksen ja katsojan väliseksi yksityisasiaksi.

Suuresti ihailemani van Eyckin veljekset maalasivat jo poliittista taidetta. Yksi keino oli avata jopa muotokuva kaupunkiin, siis yhteistä ja poliittista valtaa kohti. Alan tutkimuksissa esiintyy sana ”veduta”, nähty, ja se tarkoittaa Flanderinmaan kehittämää ja muun muassa Venetsiassa (Canaletto) loistoon noussutta kaupunkimaisemaa.

Mutta ensimmäisillä mestareilla tuon yhteyden maailmaan – ei taivaaseen – loi esimerkiksi auki oleva ikkuna, josta saattoi näkyä muutama talo tai puu, tai ehkäpä pääsky.

Viesti oli kolmiyhteisen maailman muuttuminen kolmiulotteiseksi. Sen tiedämme, että runsaat sata vuotta sitten matemaatikkojen havaittua usean ulottuvuuden tarpeelliseksi ja fyysikkojen käsitettyä sen välttämättömäksi, taiteilijat olivat jo ehtineet askelta edemmäs, kubismin moniulotteisuuteen eli maalarin taitoon nähdä arkinen esine neljältä tai kuudelta puolelta, ja Schönbergin ja Stravinskin uudelleen elvyttämä Bachin oivallus, ettei musiikki tarvitse ajan käsitettä muuttaessaan sisäistä tapahtumista ulkoiseksi.

Tämän kirjoitettuani käyn virittämässä mustarastaat lähipuissa ja muistan antaa pajunkissoille maitoa, koska edessä on pääsiäinen.

14. huhtikuuta 2017

Maatalot






Sellainenkin talo mainitaan, että se oli jo vajonnut räystäitä myöten maahan. Mainitsija on Emily Dickinson ja kysymyksessä on runo. Hän mainitsee, että vaikka tapauksesta on jo monta sataa vuotta, vaunuhevoset kääntävät päänsä kohti ikuisuutta.

Tämä kyllä tiedetään. Hevonen kavahtelee nähdessään tai vaistotessaan sellaista, mikä ei ole tarkoitettu ihmisen himmeille aisteille.

Nyt on julkisuudessa sellaista puhetta että kaksisataa tuhatta isoa taloa on hajoamassa asumattomaan tilaan. Ne ovat tyypillisesti Moskova- mallisia kerrostaloja 1970-luvun alusta. Uskomaton määrä ihmisiä oli paennut Ruotsiin. Joillekin tehtiin täällä työpaikkoja ja virallisnormien mukaisia asuntoja. Tulos oli virrentekijän ennustama:

”… pysäväistä ma täällä, ah, en sijaa saa - - ”

On vaikea kuvitella, että moni muistaisi niitä hellyydellä ja haikeudella. Yleensä viihtyisin paikka niissä taloissa oli tuulikaappi ja mielenkiintoisin kulmametallista hitsattu ralli porraspäässä; sellaisia sai silloin halvalla.

Joko taloille on nyt rakennettava keinoelimiä, kuten putkistot alusta alkaen, tai ainakin järjestettävä monenlaisia proteeseja, koska muuten nuo asumiskoneet eivät toimi.

Ympäristöliike alkoi Suomessa vähän ennen kuin stalinismi, jos ne nyt ovat eri asioita. Ihmiset olivat kyllä osittain samoja. Helsingin keskustaa revittiin, ja siitä alkoi nousta meteli. Metelöitsijöistä kirjoitettiin, että heidät oli valjastettu vieraiden vankkureiden eteen. Tuo kaunis ilmaisu oli vihje yhteiskuntarauhan turmelemisesta Kremlin käskystä.

Viiteenkymmeneen vuoteen moni ei ole kirjoittanut ääneen, että ne vanhat sievät kerrostalot olivat sekä hankalia että kalliita asua ja saattoivat vaikuttaa haitallisesti laajemminkin. Jos kaupungin ajatus on koota ihmiset lähelle palveluja, kuten esimerkiksi kouluja ja päiväkoteja, se tarkoitus toteutui huonosti.

Muistan niiden menneisyyden talojen hajuja ja moniaat ikkunat, joissa näköalana oli tontinrajan palomuuri eli huolimattomasti pursotettu tiiliseinä. Tiilenpäiden lukemista saattoi siis harrastaa muuallakin kuin vankilassa.

Minä, onnellinen, saattaisin nähdä tästä ikkunastani vaikka pääsiäisjäniksen. Pääsiäispeura on täysin mahdollinen. Pääsiäissika jo herättäisi kummastusta. Lehdessä kerrottiin, mitä ihmiset mielellään katselisivat ikkunoistaan. Toiset samanlaiset talot ei saanut laajaa kannatusta.

Puut, puistot ja metsät uskon. Ympäristön hengitys vaatii vihreitä, siis kasveja, jotka hengittävät ensin. Betonia ongelmallisempi aine on asfaltti eli maan piki.

Haja-asutuksen alueella tuli kauan sitten tavaksi rakentaa maalaistaloihin elintasosiipi, ja toteutus oli usein erikoislaatuisen ruma. Esimerkkejä ei voi olla edelleenkään näkemättä.

Meillä tästä pohjoiseen bolshevikit löivät paremmat talot klapeiksi, heillä kun on sellainen tapa, ettei polttopuuta haeta edempää, jos huonekalut ja lattiat ovat vielä polttamatta. Porkkalan niemeen jäi näkymättömiin useitakin paikkoja, joissa on nyt asuttu yhtäjaksoisesti tuhat vuotta.

Maalaiskunnan taloilla oli tapa hiukan liikkua. Vaikkeivat muoti ja mieltymykset muuttuisi, lähin ympäristö tuli kalutuksi niin että helposti tehtiin toinen talo vain kymmenien metrien päähän entisestä. Savossa yhdelläkin kylällä asui Viipurin voutikunnan hopeaveroluettelon 1571 mukaan Kinnusia ja Korhosia. Nykyisin siellä asuu Kinnusia ja Korhosia ja tiettävästi soutamalla selkävesien takaa tulleita Holopaisia.

Ote veroluettelosta on tämän jutun kuvana. Siitä moni luultavasti löytää sukulaisiaan. Lienevätkö verot tullet maksetuiksi vai onko maa mennyt autioksi?

Maalaistalossa tai töllissä asuminen ei ole yksinkertaista. Tarkasti ajatellen niihin ei kuuluisi vesijohtojakaan eikä viemäreitä. Naiset kantavat veden lähteestä ja laskit saa sika. Ainakin lämmittäminen ja sitten käytännössä siivoaminen ja tavaroiden säilyttäminen on ongelma. Siivoamista ei tosin välttämättä harrastettu ja arvoesineille oli kellarikomero.

Ne isäntien ja emäntien mahtitalot rakennettiin aikana, jolloin talon töihin tarvittiin nykyistä yhtä asujaa kohti ainakin kymmenen, ja usein sen komean pirtin ympärillä oli sakeanaan hökkeleitä, joissa majaili sikoja, nautoja ja ihmisiä. Viimeksi mainituista muodostui sitten aikoinaan maaseudun suhteellinen liikaväestö, joka puhututti päättäjiä. Monet eivät suostuneet kuolemaan siivosti nälkään, vaan panivat alulle tärkeän ilmiön, jonka nimitys on edelleen ”maassamuutto”.

Siellä meillä maalla näki esimerkiksi ajaessaan autolla tai polkupyörällä rautatieasemalta kirkolle vauraan kylän läpi kymmenen tunkiota ja sitäkin enemmän navetoita, joiden sontaluukut olivat sopivasti tielle päin.

Katselin ikkunasta arvaamatta, että kaikki nämä talot, kiviset, hirrestä timpratut ja lautarakenteiset, tulevat katoamaan. Nyt kun siellä käyn, olo on kuin Argentiinassa tai Australiassa; kummassakaan en ole kyllä vieraillut, mutta osaan kuvitella.

Talvella näki lasien jäätymisestä, että osa talosta oli kylmillään. Kuka niitä kamareita joka päivä lämmittämään, vaikkei olisi edes ollut ostolämmin.

Ei ole ollut sellaista vastaantulijaa tähän mennessä, jonka mielestä 1970-luvun betonielementeistä kootut kerrostalot olisivat asuntoina autuaallisia. Juuri tuohon aikaan tuli sellainen yhdyskuntasuunnittelu, että talosta näki kaukaa, että siellä nukutaan Muuramen laverilla superlonipatjalla ja särkyneet Telex-tekolelut pistellään hiljattain keksittyihin muovikasseihin. Niin sanotun olohuoneen nurkassa molotti omia ihmeellisyyksiään television setä, ja siten joutsenet lensivät ristiin ja joku aikuisikäisistä sanoi että ei maar. Hätäkös oli yötään maata, kun seinän täytteetkin olivat märkiä ja insuliitti kupruili kodikkaasti katossa.


13. huhtikuuta 2017

Äänimaisema




Miellyin suuresti, kun käsitin, että maiseman tutkimus on aine, jota opetetaan yliopistossa. Sain käsiini pienen kirjoituksen, jossa kerrottiin muutamasta Sigurd Dahlbäckistä, ruotsalaisesta pohjoisen Ruotsin tutkijasta, josta kuultuaan ymmärtää äkkiä kaikki kummalliset tarinat meidän Samuli Paulaharjustamme.

Herrat eivät katsele hyvällä Ruotsissakaan, että joku tuo lisiä ja vivahteita lukkoon lyötyyn käsitykseen siitä, mitä on ruotsalaisuus (Götanmaata). Vastaavasti meillä varhaiset kulkijat joutuivat turvautumaan liioiteltuun ”isänmaallisuuteen’” selvittäessään, että Suomessa on paljon sellaista, mitä Topelius ei tunne. (Lönnroth tunsi mutta ei itse oikein pitänyt pohjoisia maita selostamisen arvoisena, panokset kun olivat Vienan Karjalassa.)

Dahlbäck lähenteli kovasti museoita, mutta jopa Skansenilta jätettiin Lappi - Norlanti pois, koska se ei siis kuulunut kuvaan. Ja Norlanti oli vain puolet valtakunnan maa-alueesta. Ja ulkoilmamuseo puolestaan esitteli ”koko Ruotsin”, melkein kokonaan alkuperäisin rakennuksin.

Ehkä kirjoitan johonkin pienen pätkän asiasta, jolla ehkä voin täydentää isäni Lapin kirjoituksia. Ihmiset näkevät lähinnä sen, mitä on käsketty nähdä ja on siis sopivaa.

Kellä on silmät, hän kuulkoon.

Se piirre, joka tekee Saariselän tunturialueesta ainutlaatuisen maassa, Euroopassa, kukaties maapallolla, on rytmi. Maiseman rytmi.

Tämä ajatus muotoutui, kun vasta nyt, muitten suuruuksien hurmaamana, kuuntelin kunnolla sen Gardinerin Johannes-passion levytyksen, jonka kansakuvana on sähkötolppa.

Olen itse valokuvannut meidän sähkötolppaamme ja pylväsmuuntajaa monta vuotta, joten tiedän, että kansikuva on erittäin osuva. Tietenkin siinä voi nähdä ristin, mutta mielestäni voimavirta on todellisuudessa kuvauksen kohde.

Eräänä keskiviikkona oli torstai. Juutalaiset kiivastuivat siitä suuresti.

Kahta passiota kuunnellessa tulee käsittää, että Matteus on kirjallisuutta, Johannes taas filosofiaa, ja sellaisena hiukan sekavaa. Molempiin passioihin on siroteltu virsiä, kuten aikakauden tapa oli. Edelleen on paikoin tapana, että jos paholainen tai poliisi ahdistaa, kansanjoukko puhkeaa laulamaan.

Lauloiko seurakunta mukana virsiä, siitä en osaa sanoa painavaa sanaa. Saksan kaupungeissa äänissä laulaminen ei kuitenkaan ollut sinänsä poikkeuksellista. Suomaan tuo tapa ei ole kotiutunut. Meillä on yleensä vain kirkkokuoroja, joissa on kolme ääntä ja yksi kiekuva altto.

Aariat on kirjoitettu ja sommiteltu erikseen. Monesti niissä on soittimellinen johdanto, jonka jälkeen solisti tai solistit aloittavat.

Kysymyksessä on musiikkiteatteri, musikaali. Joukko repliikkejä on osoitettu roolihenkilöille. Tässä ollaan ehkä hyvinkin lähellä miraakkelinäytelmää ja toisaalta sellaista uskonnollista kuvaelmaa, jota Suomessa edustaa nyt komeasti Via Crucis, käsittämättömän suosion saavuttanut katunäytelmä piinaviikon tapahtumista.

Kun siis kuuntelin, tällä kertaa olin työlästyä Pilatuksen ja Jeesuksen juridiikkaan, joka tuntuu pysäyttävän Johannes-passion toiminnan.

Johannes-passion teksti on erikoisen huono. Sen sutaisi eräs leipzigiläinen postiljooni. On aihetta epäillä, että kaupungissa katosi postia paljon, kun edes katuosoitteita ei ollut vielä keksitty. Tuo etenkin armeijan tarpeisiin tehty uudistus on peräisin suunnilleen 1750-luvulta eikä ole vielä ehtinyt esimerkiksi Japaniin.

Ennen tuota postiljoonia (Heinrici) Saksan mailla oli nähty ja kuultu paljon runoilijoita, joista osa oli aivan erinomaisia.

(Todellisuudessa passion tekstien kirjoittajista on edelleen erimielisyyttä ja teoksesta on eri vuosiksi tehtyjä erilaisia käsikirjoituksia, joita jyrsijät ovat epäilemättä käsitelleen vuosikymmenien ja -satojen aikana.)

Gardiner välttää niille, jotka tyytyvät maailman parhaaseen kuorolauluun ja joita lisäksi miellyttää elävä esitys. Muutoin Spotify on tehnyt ihmeitä vanhalle musiikille. Esimerkiksi sellainenkin Konrad Junghänel, josta en ollut koskaan kuullut, on levyttänyt aivan oivallisen, rientoisan esityksen.

Gardiner Monteverdi-kuorineen ja ne pari vanhaa – myönnän punehtuen, että heihin kuuluu myös Karl Richter, joka oli aloittamassa Bachin laajaa levyttämistä sodan jälkeen hätinä paikatuilla uruilla ja kokoon haalituilla solisteilla, joista yksi kyllä sattui olemaan nuori Fischer-Dieskau – ovat jättäneet pääsiäisviikkooni pysyvän jäljen, myös tällaisiin, jolloin en ole ahtautumassa tuomiokirkkoon, vaikka siellä laulaa sukulaispoikia mukana.

Gardiner voi olla se kapellimestari, joka on siirtänyt motettien kertomuksellisuuden kaikkein vahvimmin passioihin. Bachin uudelleen löytämisen jälkeen kaikki jotka kynnelle kykenivät, myös Lisz, hehkuttivat vanhaa kirkkomusiikkia. Luultavasti siitäkin kilpailtiin, kuka osaa valmistaa esitykseen imelimmän version, jonka tunteellisuudella ei ole mitään rajoja.

Sitten tuli runsaat sata vuotta sitten etenkin instrumenttipuolelle perinne, että Bachia on esitettävä kuin sahapukki kuutamolla, ja musiikin on tuotettava vivahteettomuudessaan jaloa kärsimystä kuulijoille.

Tuon esiripun vetäisi ylhäältä alas halki Glenn Gould Goldbergeillaan, joista on tietenkin lupa keskustella; minusta ne on sivuutettu ja ohitettu sekä vasemmalta että oikealta, ja lisäksi markkinoilla ja konserttitaloissa kuullaan suurin määrin robotiikkaan perustuvaa eli siis automaattiohjattua Bachia, myös Goldberg-sarjoja.

Gardinerin ”tshehovilainen” draaman taju on korvissani ylittämätön. Hän ei kuvita kohtauksia, vaan tekee niistä oikeita. Jos ja kun sointukulku on kuuma, siihen polttaa kätensä.


12. huhtikuuta 2017

Nimi alla




Entä jos etenkin kunnallisvaaleissa äänilippu olisi allekirjoitettava ja varustettava nimen selvennyksellä ja henkilötunnuksella?

Poliittisten vaalien salaisuus on niin vanha ja poikkeukseton sääntö, että alan vasta nyt ihmetellä sitä.

Yhtiöissä ja yhdistyksissä voi eräissä tilanteissa vaatia suljettua lippuäänestystä, joka siis tarkoittaa salaisuutta.

Monissa muissa tilanteissa äänestetään pystyyn nousten tai näyttämällä lippua, jonka väri kertoo kannan.

En ole kuullut, että ylioppilaskirjoituksissa kokelas saisi tietää, kuka hänen arvosanastaan on vastuussa. Vastaus on kysyttäessä, että lautakunta yhteisönä vastaa kaikesta.

Käytäntö taitaa olla sama sisäänpääsykokeissa, mutta opiskelussa sääntö onkin aivan toinen. Luennoija, opettaja tai professori allekirjoittaa itse ja omakätisesti arvostelun, jossa luetellaan pisteet eli arvosanat ja josta käy suoran tai pois sulkien ilmi, ketkä eivät ole päässeet läpi.

Julkisuus lisääntyy mitä pidemmälle päästään. Lopputyö on julkinen, ja väitöskirjan ennakkotarkastajat nimetään avoimesti ja itse väitöstilaisuus on alkujaan julkisuuden juhlaa. Käytännössä on menty kauan sitten siihen, että väitös on eräänlainen näytelmä, ja tiettävästi kaikki professorit huolehtivat siitä, ettei ikäviä yllätyksiä tapahdu.

Itse olen itse asiassa sangen usein ollut punnitsemassa, onko tutkimus valmis tarkastajille lähetettäväksi, ja vastaavasti tarkastajana laitellut ehtoja: tämä tai tuo kohta on oikaistava. Muuten en puolla.

Kaikkein työläimpiä ovat virantäytöt. Niitä varten joutuu lukemaan monen hakijan koko tuotannon ja panemaan sitten hakijat paremmuusjärjestykseen. Ehdollepanoista on tapana valittaa ja aina silloin tällöin syntyy suuri sotku.

Tuli kysymys, rupeaisinko tarkastajaksi. On tutkimus harvinaisesta ja vaikeasta aiheesta, joka ei ole vähäpätöinen. Toivon että löytävät jonkun toisen. Aihe maistuu siltä, että olisi käytävä läpi erilaisia kansainvälisiä papereita, joista on joskus suuri työ selvittää, ovatko ne merkitykseltään arvoituksellisia julistuksia vai kenties sopimuksia, joilla olisi merkitystä tulkintaan laajemminkin.

Lapissa lienee riidelty jo kymmeniä vuosia alkuperäisväestöstä ja maanomistuksesta. Jos joku kysyisi minulta, kertoisin kylmän totuuden, nimittäin että en tiedä asiasta mitään. Kertomatta jättäisin, etten haluakaan tietää, koska todellisuudessa olen selvillä siitä, että asia on hyvin monisyinen.

En ollut esittelijänä, mutta kuulin juttuna, että kerran korkein oikeus joutui selvittämään, mitä voi tehdä sammuneen eli käytännössä lakanneen eriuskolaisseurakunnan kiinteistölle, jolla oli ollut ennen sotia rukoushuone ja hautausmaa.

Ainakin hautausmaat poistetaan kiinteistöjärjestelmästä. Niitä ei voi ostaa eikä myydä eikä siis kiinnittää. Kai muuten kaupunkikin tarvitsee kaavan muutoksen, jos on tarpeen myydä yleiseksi alueeksi maanmittaustoimituksessa määrätty alue?

Kauan sitten jouduimme miettimään joukolla, mitä tehdään tontinmittauksessa 0,7 neliömetrin nurkkaukselle, joka oli vesioikeudellisen kylän vanhastaan yhteistä vesijättöaluetta. Kylä oli Espoon Leppävaara, joten tuon vajaan neliömetrin kohtalosta päätettäessä olisi ollut kuultava ainakin kymmentä tuhatta tontinomistajaa tai lohkomistoimitukseen oikeutettua.

Joskus kaivan vielä esiin Haatajan kirjat tai niitä vanhemmat J. Serlachiuksen julkaisut vesioikeudesta. Omaperäismyllyyn liittyvät oikeudelliset näkökohdat ovat aina kiinnostavia.

Omistajat ovat aina julkisia. Maarekistereitä on pitkältä ajalta ja lainhuutotietojakin sadalta vuodelta. Sitä vastoin lainoittajat voivat olla hyvinkin salaisia, ja varallisuustiedoista meillä on kunnallisverotuksen takia julkista vain veroäyrien määrä, joka ei välttämättä kerro kovin paljon.

Ennen nykyistä lainsäädäntöä juuri kunnallisvaaleissa äänioikeus oli hyvin harvoilla, ja raja vedettiin varallisuuden mukaan. Sana ”veroäyri” näyttää tallentaneen sen muiston, että vain varakkailla on oikeus äänestää. Kunnallislain monimutkaisia kiemuroita ei ole tapa mainostaa edes Suomen täyttäessä 100 vuotta. Valtiollinen äänioikeus on ylpeyden aihe. Vain asiantuntijat muistavat, että käytännössä osa kansaa oli suljettu kunnallisen äänioikeuden ulkopuolelle ennen sotia.

Ei työväentalojen ikkunoiden ja ovien naulaaminen kiinni ollut pelkkä mielenosoitus. Pulavuosina ja äärioikeiston noustessa sosialisteiksi tilastoitujen valtuutettujen määrä nousi ja sitten notkahti. Siitä huolimatta, että kommunistit eivät olleet kuvassa, sosialistien osuus valtuutetuista oli kolmannes tai enemmän, ja erot maan eri osissa olivat suuria.

Luultavasti äänestysjärjestelmä on ollut hyvin vahvasti luomassa poliittista kulttuuria ja muun muassa sitä poliitikkojen puhetapaa, joka käy joidenkin voimille.

Kuntavaali on ajankohtainen asia. Suoralla demokratialla on sija kirjallisen ja historiallisen perintömme keskustassa, eräässä mielessä tällä päivällä.

Illansuus on tilaisuus kuunnella itsekseen passiota. Gardinerilla on Johannes-passiosta muutaman vuoden takainen suora taltiointi, joka herättää heti korvat. Siitä toisesta passiosta on tarjolla kaiken Spotifyn tarjoaman lisäksi viimeisen laskennan mukaan toistakymmentä kokonaislevytystä, siis laatikoissani. Vaikka levyllä on ikää, Klempereriä tulee kuunnelluksi ainakin osa joka pääsiäinen, vaikka nämä nykyiset kuorot ovat ilmeekkäämpiä.

Niin. Siinä ratkaistaan peräti kaupungin torilla kysymystä erään illalla vangitun kansanvillitsijän kohtalosta, joka sitten päätyy alistusteitse maaherran vahvistettavaksi. J.S. Bachin version mukaan äänioikeutetut totisesti käyttävät ääntään: ”Ristiinnaulittakoon.” Keksityltä tuntuu evankeliumin lisäys ”… tulkoon hänen verensä meidän päällemme jne.” Mutta kansan on puhunut.