Sivun näyttöjä yhteensä

18. marraskuuta 2017

Tietämisiä



John Simon postitti kirjoittamansa kirjan ”Mahdoton sota”, joka on romaaniksi rakennettu kertomus juutalaissuvun vaiheista Suomessa. Kirja ei ole ainoastaan hyvä. Se tuntuu olevan suurenmoinen.

Kiestingin motti vainoaa minua. Tiesin Simonin puheista, että uuden kirjan aihe oli maailmanhistoriallinen ihme, Suomen armeijan juutalaisia rintamamiehiä Saksan (Wehrmacht ja SS) rinnalla sodassa. Telttasynagoga etulinjassa.

Ja kirja alkaa lääkäri Skurnikilla, jolle saksalaiset olisivat myöntäneet rautaristin silmittömästä rohkeudesta lääkärinä etulinjassa. Ensimmäinen valokuva näyttää haavoittuneiden evakuoimista Kiestingin motista. Skurnik järjesti sen ja pelasti satojen ihmisten hengen. Osa heistä oli saksalaisia sotilaita. Yksi Kapustnajaojalta pois kuljetettu muuten oli Kalle Päätalo. Kuvaus tapahtumasta pitäisi irrottaa Iijoki-sarjasta ja painaa kultakirjaimilla. Haavoittuminen kuljetuksineen jää melkein aina kertomatta. Tässä ei.

Päätalo ystävystyi Pekka Harlinin kanssa ja kävi kylässä. Merkittää ihailija lienee ollut vaimonsa Kirsti, omaa sukua Vilkuna.

Kaavailemaani sotakirjaan ”Suomen sotien hirvittävimmät möhläykset” tulisi laaja jakso Kiestingistä. Sieltä olisi uudehkoakin tietoa. Lankomiehet kävivät katsomassa isävainajansa taistelupaikkaa. Kokeneiden metsämiesten arvio oli, että paikka on maailman kauhein, etenkin hyttysten ja kaamean maaston takia.

Osasin varautua. Johnin edellistä kirja (”Koneen ruhtinas”) myytiin sata tuhatta. Keskeinen ansio oli kirjoittajan, koska kohdittain sensaatiomaisen aineiston esittäminen ja suhteuttamien on todella vaikeaa. Kirjoittaja ikään kuin opettaa lukijan uimaan. Tulos on uusi tapa nähdä ympärilleen ja käsittää, että kaikissa keleissä on kaikenlaisia kulkijoita.

Päätalo-elämäkerta on kohta luettu. Mietin miten esitän huomautukseni, jollaista jotkut vielä pitävät virheellisesti loukkauksena. Autismi. Ja siihen tietenkin päälle kauhistuttavan lapsuuden jäljet. Mutta järjen rajat ylittävä pikkutarkkuus ja vähän väliä esiin purskahtava sosiaalinen osaamattomuus vievät ajatukset tiettyyn suuntaan. Palaan tähän.  Ja huomautan, että henkilö voi olla älykkyydeltään pitkälti yli keskitason, muistiltaan erinomainen, ilmiöimäinen painamaan mieleensä sanoja ja sanontoja, usein huimakin puhuja, omista aiheistaan ja ohi kuulijoiden aidon kiinnostuksen, mutta vaikeuksissa vuorovaikutteisessa keskustelussa, nopeaoppinen monissa asioissa mutta taas joissakin toisissa asioissa mahdottoman huono.

Ja siitä päästään kirjoituksen pääasiaan, kuulakärkikyniin. Ballograf Epocaa saa mm. verkkokaupoista, joita löytää yksinkertaisesti hakukoneella. Jopa se kaikissa pankeissa esillä ollut värkki, joka oli palloketjulla kiinni alustassaan, on myynnissä.

Onko Ballografin muste edelleen arkistointikelpoista? On. Katso muutenkin mielenkiintoinen kansallisarkiston luettelo osoitteessa


Verkkokaupan kautta saa kalliin kynän. Oma ihanteeni on Fisher Space Pen.  Vanhin omistamani on hankittu vuonna 1972. Voin yhtyä mainossuitsutukseen. Erikoisen kätevä on taskun pohjalle poikittain mahtuvat ”Bullet”.

17. marraskuuta 2017

Kirjailijan sekalaiset



Nyt osaan sanoa käsitykseni Dan Brownista. Eilinen uutinen Leonardon maalauksesta Salvator Mundi (maailman vapahtaja) oli myyty taidehuutokaupassa kaikkien aikojen korkeimpaan hintaan.

Don Brownin ansiosta miljoonat ihmiset katsovat uutiskuvaa uusin silmin. Kuvassa on niin paljon outoja piirteitä ja sen näkee oudoksi Mona Lisan versioksi yli sukupuolirajan.

”Viimeisen ehtoollisen” apostoli Johannes osoitetaan naiseksi. Hän on Jeesuksen aviovaimo. Hänen myöhemmät seikkailunsa ja Jeesuksen sukulaiset suoraan alenevassa polvessa liittyvät hyvin keskeisesti kirjan juoneen.

Brownin romaanin mukaan Leonardo itsekin jatkoi Temppeliherrojen perinnettä ja Graalin maljan vartioimista.

Ette muuten varmaan muista, että Leonardo vilahtaa myös Waltarin Mikael Karvajalassa, jossa vihjataan häneen salaoppien kannattajana ja arvioidaan päähenkilön suulla, että kyllä Dürer oli kuitenkin omaa luokkaansa.

Muitakin kuin ammattilaisia kiinnostaa, miten rakennetaan kymmeniä miljoonia kappaleita myyvä kirja. Sivukysymys saattaa olla, miten selvästi elokuvaa ajatellen kirjoitetusta romaanista saadaan rahaa säästämättä ja parhaita voimia käyttäen syntymään vuosikymmenen floppi.

Verkon tietojen mukaan yleisö ja arvostelijat olivat aivan samaa mieltä. Elokuva oli kerrassaan huono.
 Ja tähän ehdotan vastausta.

Tämä tarina on liian täynnä erilaisia makeisia, ja ne on ahdettu liian pieneen pussiin, joka on lisäksi rikki. Fazerin sekalaisia.

Loistava oivallus sekoittaa uskonto ja kirkko perinteineen murhamysteeriin rakoilee ja loppua kohti hajoaa, koska annostelu ei onnistu. Ennen pitkää lukijalla on tunne kuin olisi ahminut karusellissa suklaata, jäätelöä ja kovia karkkeja ja ryypännyt kokista päälle. ”Pysäyttäkää karuselli.” Sekä pää että vatsa menevät sekaisin.

Juuri tässä mielessä Brownin ”Alku” oli paljon parempi. Da Vinci-koodissa kirjoittajan nimestä ja ympäristön ja aiheiden kirkollisuudesta väkisin mieleen tulevat Chestertonin ”Isä Brown” –tarinat (alkuperäiset, kirjoitetut) ovat verrattoman paljon parempia. Yksi syy on tunteellisuus, siis tunteisiin vetoaminen eli emotionaalisuus, joka ei ole Dan Brownin vahvoja alueita.

Sekä kognitiivinen psykologia että kognitiotiede ovat selvittäneet hyvin ihmisen kykyjä muokata informaatiota (henkilöitä, juonen käänteitä) vastaanotettavaan muotoon.

Johtotähti on yleisön tunne-elämä ja siihen liittyen tarkkaavaisuuden seuraaminen. Yleisö ei perusta pahemmin loogisista tempuista eli ei siitäkään, rikotaanko todennäköisyyden ja uskottavuuden rajat. Lisäksi yleisö rakastaa toistoisuutta.


Erikoista. Monet James Bondit olivat hyviä ja sankari mainio kaavamaisuudesta huolimatta. Vai olivatko ne niin hyviä kaavamaisuuden takia. Vielä parempi esimerkki (suomalaisen) yleisön sydämen saavuttamisesta on Aku Ankka.

16. marraskuuta 2017

Tavarat




Ehkä ihmisen ja eläimen erottaa se, ettei eläimillä ole juuri tavaroita. Kerran kuulin koirasta, joka ei voinut hyvin, ellei sillä ollut tennispalloa kummasakin poskessa ja yhtä hampaissa.

Nykyisin esihistoriallisia asutuksia tutkittaessa tunkiot ovat usein kiinnostavampia kuin talot, pois heitetyt romut opettavat enemmän kuin hautalahjat.

Ne tulivat sitten ne laatikostot ja se rulo-kaappi, kun siis on tämä pöytäkin.

Vanhoista laatikoista lähtee paljon sisältöä roskiin. Tässä yhteydessä on jo käynyt ilmi, että maailmasta on melkein kadonnut sellainen arkinen kapine kuin kuulakärkikynän säiliö. Niitä ei näy marketeissa, eikä kirja- ja paperikauppoja oikeastaan enää ole.

Muistan siis ensimmäisen flaijerin, jonka isäni toi Helsingistä. Sukuni historian keskeiset kohdat voisi kirjoittaa kynistä; isällä ja äidillä oli se täytekynäromanssi, jota on kuvattu laajasti useissa painetuissa lähteissä. Äiti hoiti kirjakauppaa ja isä, kesken Talvisodan RUK:n vänrikin arvoon korotettuna, juoksi muka valitsemassa täytekynää ja ratkaisemassa ongelmaa, oikeinko Mont Bland, vai riittäisikö Pelikan. Luulen ettei hänellä olisi todellisuudessa ollut varaa kumpaankaan, mutta näillä välineillä kirjoitetut yli kolme tuhatta kirjettä ovat tallella. Sisältö on valitettavasti hyvin tavanomaista. Oli se sensuurikin. Toisaalta en ole löytänyt näistä pitkien sotavuosien kirjeistä merkintää #metoo. Mielenkiintoista, koska äiti oli silloinkin vetävän näköinen, ja erilaisia edotuksia lienee tehty, koska avioliitto siitä tuli. Itse synnyin säädyllisesti runsaan vuoden kuluttua vihkimisestä.

Kaiken kukkuraksi minulla on tallella se vuoden 1940 Mont Blanc, eikä se taatusti mene roskiin. Saman merkkisiä on muitakin, vaikka olen kyllä käsittänyt, että käytännöllisimmät kohtuuhintaiset täytekynät on tehty jo kauan Japanissa.

Mutta siis marketista saa kourallisen kertakäyttöisiä geelikyniä (Pilot) niin halvalla, ette niihin tartu muistojakaan.

Uuteen laatikkoon ei ole asiaa vähän käytetyillä nitojan nastoilla eikä lähes uuden veroisilla nuppineuloilla.

Eilen keksin mielestäni mainion ajatuksen. Vaikka en ole keräilijä, aikojen kuluessa on kertynyt esimerkiksi puukkoja. Käsitän ettei niitä ole syytä säilyttää toistaitoisten ulottuvilla. Valokuvaan ne, joissa on mielestäni jotain erikoista, ja teen julisteen ja kehystän seinällä. Kansallismuseon puukkonäyttelyn juliste on rempallaan ja alan kirjallisuus on hallussa.

Mutta jotain sellaista, missä silmä lepää…

Tämä on digitaalista aikaa. Olen selvillä siitä, että kaikilla ihmisillä on yliaistillisia kykyjä. On esineitä, joita nyrkkiinsä puristaen voi houkutella esiin ihmeellisiä muistikuvia. On esineitä, joista on hankkiuduttava eroon. On tavaroita, jotka vaativat toimintaa. Ette muuten uskoisi, että Halmeen leipomosta Kauklahdesta kuuluu saavaan oikeita possumunkkeja. Joskus niitä on myös meidän kaupassa. Syytä en tiedä, mutta minulle sellainen  on esimerkki viisaudesta, että muisto on parempi kuin oikea, aito.