Sivun näyttöjä yhteensä

27. elokuuta 2016

Kotiseutumuseo






Tiesin useitakin ihmisiä, jotka raastoivat vanhoja riihiä ja tuulimyllyjä kirkonkyliin, penkoivat ihmisten laatikoista ja tuvan orsien päältä käytöstä jäänyttä, tarpeetonta tavaraa ja perustivat johonkin ajotien lähelle kotiseutumuseon.

Sellainen oli täällä ennen Masalassa, tiettävästi yhden intomielisen henkilön työn tuloksena. Parenteesi- eli miehitysajan jälkeen kokoelmat siirrettiin kirkon taakse lähelle Gesterbytä, jossa kukaan ei käy tutustumassa niihin. Paitsi ehkä koululuokat, pakosta. Ellei sitäkin ole lopetettu epädigitaalisena kasvatusmuotona?

Omiin kokoelmiini kuulun minä itse, laatikollinen puukkoja ja kuvan villasukat. Sain ne Eeviltä tai Laimilta.

Sen verran olen sukkavartaitten helinässä kasvanut, että tunnen hyvän työn. Tuollaista silmukkaa ja tuon tasoinen kavennus syntyy kun on 70 vuotta harjoitellut.

Sompin täti kuulemma kutoi sukan kävellessään puolukkaan Matsompille ja toisen paluumatkalla. Tieto ei ole varma, mutta mielestäni tätini sanoi, että tansseihin Nuorisoseuralle kannattaa ottaa kudin mukaan, ettei tule aika pitkäksi. Ehkä se oli vitsi, pohjalaista naisten huumoria – ellei näet haeta hyppelemään.

Kun silmäilin eräitäkin vanhoja kirjoja, joihin oli nimiöön painetun väitteen mukaan talletettu talonpoikaisesineiden katoavaa kauneutta, jäin miettimään, että olisi sittenkin ehkä pitänyt säästää vanhempieni Westendin asunto, jossa on nyt remontin jälkeen vieraat asujat.

Kun olisi laittanut kyltin ovelle, se olisi ollut viimeistä kahvilusikkaa myöten täydellinen Espoon kotiseutumuseo.

Selitin ehkä halukkaalle kuulijalle, miten ylevöittää mieltä, kun ”Härmän laulukirjasta” on tullut uusi painos ja mukana on asiallinen valikoima eri seurustelutilanteisiin sopivia lauluja.

Erään mielilauluni mukaan paikallaan voi pysyä, kun on helapää kädessä ja pannunjalka povessa.

Molemmat sanat osoittautuivat vieraiksi. Helapää on härmäläismallinen puukko. Sen helat olivat messinkiä.

Kauhavalainen hevosenpää puukon nuppina ei itse asiassa ole kauhavalainen keksintö. Luulen että se oli käytössä Keski-Aasiassa jo pronssikaudella. *Arojen kansat Silkkiteiden pohjoispuolella olivat erittäin kuuluisia hevosistaan ja valloittivatkin sitten mm. Euroopan ja Intian muutamaan kertaan ratsujoukoillaan. Hevonen oli suuri jumaluus.

Oman tietoni mukaan hevosenpää ilmestyi puukkoon, kun venäläinen tilaaja (luultavasti atamaani tai muu kasakka) oli näyttänyt Järvenpäälle, Kamppiselle ja Lammille ratsupiiskaansa, jossa oli tuollainen vaskesta valettu koriste. Niinpä tehtiin puukkoon samanlainen.

”Härmän laulukirjassa ” on sekin laulu, että ”ne rahat jotka vaskesta valetaan – ne mä nakkelen vaivaisille”. Kun flikalle olsin mä kelvannu, mutt’en kelvannu vanhemmille.

Koristeet, esimerkiksi helavyön helat, napit ja vastaavat, tehtiin usein valamalla. Nykyisin kaupoista löytyvät on stanssattu messinkilevystä koneellisesti.

Kun olin lapsi, minulle näytettiin paikka, johon kuuluisa juoksijahevonen Vihun Pisko oli haudattu. Ihmettelin kun siinä ei ollut ristiä. Se oli siinä Juu-suutarin mökin lähellä rapakon rannalla.

Joku oli uskaltanut kirjoittaa Tekniikan Maailmaan, että nykyinen ostajien ylläpitämä henkilöautokultti on sekä kallis että naurettava. Näin on. Mutta vaikka omistaja eli maksaja ajelisi pelkästään kaupungissa ja matelisi ruuhkissa, auton kiihtyvyys ja moottoriteho vaikuttavat suoraan sen myyntimenestykseen.

Kirjoittaja ei osannut ottaa huomioon, että tämä autojen palvonta on hevoskulttuurin suoraa jatketta. Ennen ihmiset tunnettiin hevosistaan ja isännän arvo määräytyi hevosen mukaan, ei siitä, kuinka monta tynnyrinalaa hänellä oli maata.

Jos palvonta kohdistuu moottoripyöriin, ollaankin hyvin lähellä ratsua.

Isoisäni väitti, että jos joku oli ostanut auton sijasta vain Fordin, saattoi käydä niinkin, että joku koiranleuka vei Foordille heiniä eteen…

On loukkaavaa, että auto on niin halpa, että köyhilläkin on siihen varaa. Niinpä Moskhvitsh mutta ennen kaikkea Ifa olivat jatkuvan pilkan kohteina siitäkin huolimatta, että jotkut aatteen ihmiset suoivat niitä suuren ja mahtavan Neuvostoliiton tai melkein yhtä suuren ja sitäkin mahtavamman harppi-Saksan tuotteina.

Tämän ajatukseni Espoon kotiseutumuseosta aion täten jättää vapaasti käytettäväksi. Kun minusta aika jättää, mihin ei välttämättä kauan enää menekään, Kirkkonummen kunta voisi käydä vastaavia neuvotteluja juuri kunnostetusta asunnostani, jossa nyt tosin on valitettavasti liukuovin varustettuja kaappeja ja käytännöllisiä komposiittimateriaaleja.

Eilen vietiin kaappi. Lämmitys on päällä, mutta ajattelin muistelmakirjoitukseni nimeä ”Parkettia polttaessa”. Yhteen paikkaan vaihdettiin klinkkerit parketin sijaan, ja poltin poistetut takassa K-Raudasta hankittujen klapien seassa. Muistaakseni Mazzarella kirjoitti säädystä huonontumisesta kirjan, jonka nimi oli ’”Ensin myytiin piano”. Siis ”Ensin poltettiin parketti”.

Eikö olekin niin, että museoväen olisi pitänyt huomata hyvissä ajoin selvittää, miten paremmissa perheissä elettiin ja oltiin ennen muinoin, 1970-luvulla? Oli minullakin pussihousut kotiasuna ja saappaat talvikenkinä. Yhdet kumiteräsaappaat vein taannoin roskiin, koska sellaisten kanssa tappaa itsensä ennenaikaisesti talvikelillä. Siihen haikailemaani Westendin kotiseutumuseoon olisi kuulunut katokseen Citron ID. Sitä valmistettiin vuoteen 1975.

6 kommenttia:

  1. Olipa hyvin sanottu Kemppiseltä kun epäili koululuokkien epädigitaalisuussyistä pysyvän poissa kotiseutumuseosta! Naulan kantaan!
    Minä vanhana opettajana melkein ääneeni itken kun katson nykykoulun digihuumaa. Aatelkaa, opetan kuudelle ryhmälle historiaa, uskontoa, yhteiskuntatietoa, eikä yhdellekään porukalle ole annettu oppikirjaa. Kattokaa netistä, ja onhan ne tabletit. No niin on, 16 tablettia ja 250 oppilasta...
    Antakaa mulle tabletti, ja vahva, niin pääsen tästä hulluudesta.

    VastaaPoista
  2. Luin tämän kasvavalla kauhulla, enkä suinkaan turhaan. Helapää on tuttu, mutta pannunjalka jäi selittämättä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosiaa helapää tietysti on tuttu, mutta mikä se pannunjalka on? Luulisin että se oikeasti on pannnun jalka. Olen itsekin nähnyt keitettävän jalallisella valurautapannulla takassa. Muistikuvani ovat tosin kovasti haalistuneet. Olin silloin varmaankin alle kouluikäinen.

      Ei pannunjalasta kovin ulottuvaa lyömäasetta tule, mutta kovasti se epäilemättä päähän kumahtaa.

      Nykypolvelle silti helapääkin on tuttu vain makkarana. Tosin en ole löytänyt Helapäätä myymälöistä kuin Etelä-Pohjanmaalta. Luulisi että sillä olisi markkinoita muuallakin. Vai arastellaanko tällaista paikalliskulttuuriin kuuluvaa nimitystä. Hävitettiinhän lihatalon aiemmpi hieno nimi Itikka mitään sanomattoman Atrian tieltä.

      Poista
  3. Taidolla tehty sukka, huomaan. Perehdyin alaan, kun vaimon kanssa teimme tupakkalakon muutama vuosi sitten. Itse en muuttunut paremmaksi, mutta vaimolla hermo ei kestänyt, ellei tehnyt jotain käsillään. Hän elvytti lapsuuden taitonsa, ja sukkia sikisi omiksi tarpeiksi sekä suvulle ja tuttaville. Postissa niitä lähti pitkin Eurooppaa - ei sentään pakanalapsille Afrikkaan.
    Nyt neljän vuoden päästä tahti on vähän hiipunut, mutta lakko on pitänyt.

    VastaaPoista
  4. Se oli viimeisiä kertoja kuin lautta joka Sillamäeltä tuli Kotkaan, ja Kotkasta Sillamäelle kulki, niin minäkin Viron puolelta Fiat Puntoni kanssa tulin. (Plus 4 muuta henkilöautoilijaa meitä oli! Ja yksi kuorma-auto.) Se iso laiva humisi tyhjyyttään, kyllähän se nyt näki, että ei tämä Linja tuota. Mutta se ei minun mureehi ollut, minulla oli muita murheita. Autostani oli nimittäin kannentiiviste kärtähtänyt, yritin silti sillä nylkytellä Jyväskylään, oli viikonloppukin just alkanut. Ja pääsihän sillä ajelee kun kun aina välillä kaasi vettä syylariin, PULB PULBM PLUP. Ja puristeli niitä letkuja. Tuohikontin kohdalla olin taas kerran konepelti ylhäällä tienviereen pysäköitynä, niin siihen pysähtyi iso valkoinen Mercedes Bentz. Eikä mistään Veho-hinnaston alapäästä. Kovasti oli auto täynnä mustalaisia, enemmän kun ehti laskea. Kuski käveli jatsareissaan mun luo. "Onko autoon tullut vika?", se kysyi. Teki mieli vastat että 'eee-iih, muuten tässä vaan lauantaiyötä tienvieressä vietän, konepelti yllä'... Mutta vastasin ihan asiallisesti että "juu, on siihen tullu vika". "Mikäs sitä vaivaa?, se kysyi. "Se nykii, pätkii ja sit se pysähtyy.", sanoin. "Vai niin", Manne sanoi ja kumartui kans katsoo mitä vermettä Fiatin konepellin alla on. En usko että se siitä paljoakaan ymmärsi, sen katse harhaili niin, ja kun se nousi koko pituuteensa (168,5 cm) se sanoi "Osta kuule Mersu. Mersut ei nyki eikä pätki eikä pysähtele." "Ei mulla oo varaa Mersuun", mää sanoin. Mutta se oli menossa jo omalle autolleen, sen verran kääntyi, että näin että se pyöritteli päätään, ikäänkuin olisi tuntenut myötätuntoa minua kohtaan, ennen kuin astui autoonsa. Ja kaasutteli. Ps. Ajatuksiaansa en pystynyt lukemaan. Vaan kaipa nämä romaanit on hevosensa ja heidän kärrynsä jo autoiksi muuttaneet? (Noin yelisestiottaen.)

    VastaaPoista