Sivun näyttöjä yhteensä

30. heinäkuuta 2016

Pilkalla




Jumalanpilkka tarkoittaa, että Jumala pilkkaa ihmistä. Tämä ilmaistaan selvästi kirjoituksissa. Merkillisiä ovat Jobin kirja ja kertomukset Jeesuksesta.

Autuaita ovat ne, jotka pilkkaavat ja häpäisevät teitä, sillä heidän on taivasten valtakunta.

Joku luulee, että ymmärrän itse näitä kirjoituksiani. Sellaista olen ollut käsittävinäni. En ymmärrä.

Tässä törmäilee kahden maailman rajalla. Yhdet ovat sitä mieltä, että viimeistään kirjoittaessaan pitäisi sanoa jotain. Ellei ole sanottavaa, sitten on oltava hiljaa.

He ovat lukeneet Wittgensteinista vain sen kuuluisan rivin. Saisi katsoa ajatusta myös takaapäin. ”Mistä ei voi puhua” sisältää ajatuksen, että kaikesta ei voi puhua. Jostain voi silti puhua.

Lisäämällä matematiikasta ja fysiikasta tutun epätäydellisyyssäännön yleistetyssä muodossa päästään jatkamaan. On todistettavissa, että on todistettavissa olevia asioita, joita ei voi todistaa.

Jotkut toiset kirjoittavat juuri siksi, että eivät tiedä. Se on kuin vetäisi kevyellä tuulella merkkejä rantahiekkaan. Viimeistään joka seitsemäs aalto pyyhkii merkit niin että on aika aloittaa alusta.

Eräässä kirjoituksessa yritin selittää, mitä tarkoitan ”modernismilla”, joka oli siitä erikoinen kirjallisuuden suuntaus, että se koski myös muita taiteita, kuten maalausta ja musiikkia, ja tieteitä.

”Olen ateisti. Uskon vain siihen, mitä pidän totena omien aistieni ja oman ymmärrykseni voimasta.”

”Hyvää yötä. Maailma on täynnä hiukkasia ja eliöitä, joita et voi nähdä edes laitteilla. Totuuksiasi taas vaivaa epätäsmällisyys. Sen voi todistaa. Tosin todistuskin on epätäsmällinen.”

Vanhat tuttavat vetävät melkein vertoja vanhoille sukulaisille. Rauhallisesti keskustellessa joki asia on käännähtää oikullisesti, ja kun sen on sitten tajunnut, onkin pysyvästi helpompi olo.

Modernistinen keskustelu voi olla sellaista tunne-elämän kvanttimekaniikkaa, ettei tutuksi tullut ehkä enää tunnukaan samalta kuin ennen.

Monta vuotta sitten puhuimme äitini kanssa kiusaamisesta esimerkiksi koulun pihalla. Minua ei ole koskaan mainittavasti kiusattu eikä äitiä liioin. Minä olin opettajan lellipoika ja äiti oli pieni ja kaunis.

Yllätys oli järkeilymme tulos. Ne pahat pojat, jotka äitini muisti kansakoulun pihalta ja jotka saivat opettajan loksuttelemaan paheksuvasti tekohampaitaan, olivat niiden pahojen poikien isiä, jotka minä puolestani opin kiertämään sen saman koulun samalla pihalla. Isät olivat veljeksi ja nämä pojat siis serkkuja.

Viisikymmentä vuotta myöhemmin siis ymmärsin, että käyttäytyminen periytyy, ainakin jos käyttäytymisen syyt säilyvät ennallaan.

Yksi esimerkki on epämiellyttävä käytös, jonka takana siis saattaa olla asianomaisen epämiellyttävä elämä, jonka takana puolestaan on kenties näköalaton elämä.

Luulen kuulleeni, että nämä pahat pojat ovat kuolleet aika kauan sitten. Toinen taisi ajaa autolla metsään, eikä suinkaan selvin päin.

Luokkatoveri-tuttavan kanssa kävimme läpi hyvin muistamiamme lähitaloja asukkaineen. Muistimme että eräskin hyvä työmies oli joka lauantai pöhnässä mutta ei rähissyt. Minä kerroin, että nytkin tauti oli tarttuva. Tuon muistamamme henkilön poika oli muistikuvissani aivan riemukkaan nokkela ja kuin rakenteellisesti hyväntuulinen. Hän oppi kovin varhain sellaisen ajatuksen, ettei oikeastaan kannata yrittää, ainakaan tosissaan, ja päätyi hautausmaan kiviaidan taakse kolmissakymmenissä.

Tämä oli murheellista puhetta, mutta ongelma oli se sama vanha. Miten ihmiset eivät opi rakastamaan itseään niin kuin lähimmäisiään? Jos osaisi olla itselleen hyvä, välttyisi monelta pahalta.

Sitten tuli juttelussamme puhe taas eräästä toisesta kaverista, josta ei ilmennyt paljon tietoja, mutta sitä vastoin tämän vanhempi veli, sellainen Seppo, ponnahti mieleen ja nyt sain tietää, että asianomaisella olikin ollut tapana haukkua, että sinun isäsi on – sitä tai tätä – ja napata nyrkillä olkavarteen, sellaiseen kohtaan että sattui, vähän.

Meidän molempien, luokkatoverini ja minun, isät taisivat olla epätavallisen kunnollisia, niin ettei tämä Seppokaan tahtonut oikein keksiä mitään oikeasti ikävää. Ei voinut sanoa edes että isäs on pöffäilly pöhnässä, kun eivät he juoneet. Tai saattoi minun isäni kallistaa lasillisen upseerikerholla, jossa siis reserviupseeritkin kävivät, mutta ei hänestä ollut alan mieheksi.

Mutta muistelumme yhdisti tietoja. Tämä Seppo oli paikallisen äidin poikia mutta sellaisen isän tekemä, joka oli tullut evakkona mutta poistunut elävän muiston vierailustaan jätettyään paikkakunnalta. Sillä nuoremmalla veljellä ei ollut isää ollenkaan.

Muistamassamme maailmassa nämä asiat ilmenivät nimestä. Aito huorilapsi kulki elämänsä päivät äitinsä sukunimissä, mutta jos isä oli ja oli vihitty, käytännössä vaikka vain päiväksi, isän nimi oli papinkirjassa.

Siinä huushollissa isä oli siis arka asia. Ja äiti oli, sen pikkupojatkin tiesivät, vähän sellainen hauska. Ellei ihan ”yleinen”.

Tietomme osoittautuivat kovin suppeiksi ja monet kohtalot päättyivät pimeään. Koulussa kaikki pikkulapset tiesivät, että eräs tietty siitä usein ohi ajava hevosmies oli ”kuitti sitä”. Seudun murteessa kuitti tarkoittaa ikävää-

Miksi se setä oli kuitti, siitä meillä ei ollut mitään tietoa. Samaa hevosta ajoi joskus ”mukava setä”. Hän joskus ihan huusi, että tulkaa kersat jalaksille. Ja sitten mentiin niin että huippasi kun kurvissa vähän siristi.

9 kommenttia:

  1. "He ovat lukeneet Wittgensteinista vain sen kuuluisan rivin. Saisi katsoa ajatusta myös takaapäin. ”Mistä ei voi puhua” sisältää ajatuksen, että kaikesta ei voi puhua. Jostain voi silti puhua."

    Olen kauan ihmetellyt tätä mestari Ludwigin Jumalalta saamaa mystistä ilmoitusta, 11. käskyä. Toisaalta ymmärretään, että lauseitten kryptologia avautuisi vertaamalla semiotikkaa semantiikkaan, mutta po. lauseet itse asiassa kieltävät sellaisen yrityksen mahdollisuuden. Ehkäpä juuri siksi tämä ristiriitaisuus on aiheuttanut monelle uskon lopulliseen filosofisloogisen selvyyteen sallitun, tarkoin rajatun aitauksen sisällä, ja myös varmuuden sellaisen olemassaolon välttämättömyydestä.

    Mutta, tuota noin, ja kaiken sekavuuden uhallakin, voi perustellusti kysyä:

    Jos kaikki mitä ylipäätään voidaan sanoa, voidaan sanoa selvästi, olisi hyvä tietää selvästi, mitä selvästi sanominen on. Humalassa ja mystisistä loogisista kokemuksista tulee nimittäin alvariinsa puhuttua selvästi hölmöjä.
    Niin tapahtuu tuon tuostaan.

    VastaaPoista
  2. Heisenbergin epätarkkuusperiaatteen todistaminen on mielenkiintoinen asia. Jos on valmis vähän heiluttamaan käsiä, todistuksen voi esittää lukiolaiselle ymmärrettävällä tavalla. Siis sellaiselle lukiolaiselle, joka suorittaa pitkän fysiikan kirkkaasti kiitettävin arvosanoin.

    Tarkempiakin todistuksia on, mutta ainakin itselleni niistäkin jäänyt tunne, että pääasiassa niiden epätarkkuutena on kysymys siitä, missä vaiheessa kaksi funktion huippua ovat oikeasti erotettavissa toisistaan. Ihmismieli on yllättävän hyvä erottamaan hahmoja ja kuvioita, mutta valitettavasti se erottaa hahmoja myös sieltä, missä niitä ei ole. Sähköinsinööreille tuttu kolmen desibelin eli 50 %:n valmennuksen raja on toimiva kompromissi.

    Sen sijaan Gödelin epätäydellisyyslause on ymmärtääkseni todistettu tarkemmin. Sikäli kuin asiaa ymmärrän, Gödel todisti hyvin pitkälti sen, mitä Wittgenstein tarkoitti: Matematiikkakin on kielenä epätäydellinen. Jokaisessa mielekkään laajassa matemaattisessa järjestelmässä on tosia lauseita, joita ei voi kyseisessä järjestelmässä todistaa oikeiksi tai vääriksi. Tämä on lohdullinen ajatus oman järkemme rajoista, eikä sen maailmankatsomuksellisia seurauksia ole vielä täysin selvitetty.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Turingin koneiden raksuttelun seuraaminen on myös mukavaa kesäpuuhaa. Ja sopivalla kysymyksenasettelulla se ei lopu koskaan. Kysymys voisi olla vaikka muotoa "no, loppuuko se raksuttelu".

      Poista
  3. Niin, noissa vanhoissa transistoriradioissa oli monessa sisäänrakennettu, rahastusautomaatti Airamille.

    Toimi pattereilla, siis 6 x 1,5 V = 9V. Verkkolaitteita oli jo kehitetty mutta pistokkeet eivät olleet standardisoituneet ja naaraspuolista plugia ei oltu laitteeseen asennettu.

    Ihmiset kantoivat kotiinsa pattereita vaikka kotioloissa olisi verkkovirtaakin ollut saatavilla. Tosin vain yksi pistorasia kammarissa ja sekin höyryradiolle varattuna.

    Muutaman naaraspistokkeen asensin naapureille ja verkkolaitteenkin jostain löysin, itsekin olisi ollut helppo tehdä rakennussarjoista mutta Erkki Pullola sähkötarkastuslaitokselta oli sen kieltänyt. -Murphy_

    VastaaPoista
  4. Kiertelin hyvin asiantuntevassa seurassa (#pieceofugandasafaris)
    Ugandaa pari tuhatta kilometriä tänä kesänä ja mietin 40 000 000 kansan suurta lasten määrää (40%). Kaikki vaikuttivat (harha!) hyväntuulisilta, vaikka tiet olivat ravalla.

    Kotiin tultua luin tuoreen tanskalaisen dekkarin "Poika varjoista" (Jussi Adler-Olsen, Gummerrus 2016, suom Katriina Huttunen, alkuteos Marcos effekt).

    Kirja EI ollut Karen Blixenin "Minun Afrikkani", mutta se pohti tanskalaista rasismia salaa tukien yhtäältä päiväntasaajan Afrikan lasten kohtaloa pohjoismaisissa rikoksissa, toisaalta tanskalaisten pankkien korruptiota ja lasten selviämistensä ihmettä.

    Sekä paikan päällä että dekkarissa oli sama viesti, joka ei aivan osu Kemppisen todistamiseen pohjalaisesta sodanjälkeisestä koulunpihasta. Ei myösään tanskalaisten menestys-tv-sarjojen (Silta jne) antamaan kuvaan "onko tanskanmaassa jotain mätää"-ongelmassa.

    VastaaPoista
  5. Ihmisjärjen kohtalo on vaivata itseään kysymyksillä, joita se ei voi torjua, sillä ne juontuvat järjen luonteesta itsestään, mutta joihin se ei voi vastata, sillä ne ylittävät ihmisjärjen rajat. Näin pohdiskeli Kant.

    VastaaPoista
  6. Miksi ihmiset eivät opi rakastamaan itseään niin kuin lähimmäistään? Perusluonteinen kysymys. - Itsestään kukin tietää niin paljon enemmän, on minun vastaukseni.

    VastaaPoista
  7. Sitä vaan, että ehdotan googlaamista wittgensteinin tikkaat. t. Mika Olsson. (Tekstissä kylläkin otettu paljon! amatöörin "taiteellisia vapauksia" - ja ao. "anonymiteetin" perään vois, jos osais, laittaa hymiöt.)

    VastaaPoista