Sivun näyttöjä yhteensä

31. tammikuuta 2016

Herra Kukkonen ajaa autoa




Televisiotoimittaja kysyi viime viikolla aamuohjelmassa Heikki Reenpäältä, kuinka kauan tämä on harrastanut metsästystä. Heikki vastasi: kahdeksankymmentä vuotta. Sitä ennen hän oli toiminut isänsä koirana, uinut noutamaan ammutut sorsat. Kysymyksen karhunkaadosta hän sivuutti nopeasti – viimeisen karhunsa hän oli ampunut 90-vuotispäivänään ja arvellut, että nyt olisi aika tyytyä pienempään riistaan. Sitä hän ei maininnut, että kaatopaikka oli Venäjän puolella, Vienan saloilla.

Ajankohtainen aihe on dokumenttielokuva metsästämisestä. Siinä Reenpään tovereina ovat Jorma Ollila ja Antti Herlin, joita hän on opastanut tuossa vaikeassa taidossa. Esimerkiksi linnun ampuminen lentoon on vaikeaa, eikä ampuja saa erehtyä. Peuran tai hirven ampumisesta juoksuun ei pidä puhua ääneen. Se on niin vaikeaa. Luulen Heikin tuntien, ettei hän tuossa elokuvassa mainitse laajemmin opettamiaan – yksi oli Ruotsin nykyinen kuningas.

Jokaisella on mielipide metsästämisestä, hyvin monilla kielteinen. Tuo elokuva saattaa siis avata toisen näkökulman, joka ei ole kielteinen.

Heikki oli tunnettu tarkkuusampuja myös ilmatorjuntatykillä. Heidän moottoroitu osastonsa oli useampia vuosia Hyrylässä valmiudessa ajamaan Espoonlahden rantaan, jos Porkkalan vuokra-alueelta kuuluisi kummia. Talvella 1944 hän oli Helsingin ilmatorjunnassa adjutanttina ja nyt 2014 hän esiintyi lehdissä näyttäen paikkoja ja toimintatapoja IT:n tulenjohtopaikalla, joka oli paloaseman ja entisen Puhelinlaitoksen talon välissä syvällä kallion sisällä. Kerran hän näytti sormella minulle Kehä III:lta läheltä Espoon liittymää raskaan ilmatorjunnan betonijalustan, joka lienee tänäkin päivänä paikallaan. ”Tuosta me ammuimme peltikattoa Helsingin ympärille…”

Kuvan muistelmateos (Otava, 2000) on verratonta kulttuurihistoriaa kirjoista ja linnuista, ihmisistä ja ilmiöistä. Sen ainoa vika on hienotunteisuus. Se tosin sattuu vain sellaisen lukijan silmään, joka on kuullut tarinat luonnossa.

Aivan 40-luvun lopulla Mannerheim ilmoitti närkästyneenä Otaaan Heikin isällä, että hän oli yhdessä daaminsa kanssa saapunut Sveitsistä Suomeen ja pakostakin pannun merkille, ettei hänen muistelmiensa tuleva kustantaja ollut varannut käyttöön autoa kuljettajineen. Mistä tällainen mahtoi johtua? Ja kun Otavasta ilmoitettiin anteeksipyynnöin oikaisun tapahtuvan välittömästi, marsalkka oli vielä maininnut, että kuljettajan tulisi olla vieraita kieliä osaamaton.

Siitä huolimatta Kaivopuistossa marsalkan asunnolle ajoi isänsä komealla autolla Heikki Reenpää nuorempi eli Pikku-Heikki, joka ilmoittautui ja esittäytyi: ”Autonkuljettaja Kukkonen.”

Reenpäät olivat ennen Renqvistejä ja sitä ennen Joensuun Kukkosia. Pohjois-karjalaisuus on heillä perinteeenä.

Kun muistelmat sitten ilmestyivät, Mannerheim kätteli toimitusjohtajan tiloissa Reenpäät, jotka seisoivat pitkänä rivinä kuin kunniakomppania. Viimeisen ja nuorimman eli Heikin kohdalla Mannerheim pysähtyi ja sanoi:” Me olemme tavanneet.” Heikki yritti:” Minulla oli kunnia palvella Herra Marsalkan alaisena luuutnanttina.” Mannerheim vastasi:” Eikö herra Kukkonen osaa ollenkaan kieliä.”

Tuossa vaiheessa Heikki oli maisteri. Pro gradun tarkastajana oli kummisetä Rafael Koskimies ja aihe ”Kirjailijan ja kustantajan suhteista”. Tutkielma käsitteli etenkin F.E. Sillanpäätä. Heikki oli muuten itse keksinyt aikamoiseen tilaan ajautuneelle nobelistille Taatan hahmon patalakkeineen ja partoineen ja pannut alulla joulusaarna, jotka hän kirjoitti yhdessä Vilho Suomen kanssa, ja ryhtynyt kuljettamaan Taataa kirjakauppoihin ja matineoihin. Koko kentän miesvartioinnista huolehti yleensä nuori ja siivo kirjailija Lassi Nummi; tehtävä oli tietenkin katsoa, ettei mestari päässyt livahtamaan viinakauppaan.

Heikki antoi mielellään ymmärtää, ettei hän muka ollut mikään erikoisempi kirjallisuuden tuntija. Se ei tietenkään pitänyt alkuunkaan paikkaansa. Eri yhteyksissä mainittu tapahtumasarja, jossa kirjallisuuden kenttää lähes yksin hallinnut WSOY joutui vaihtamaan kirjallisen johtajan Martti Haaviosta Eino E. Suolahteen, johti siihen, että monet nuoret kyvyt tunsivat olonsa talossa vieraaksi. Juuri Heikki Reenpää poimi päättäväisesti nuoret kyvyt Otavaan, Haavikosta Mereen, Rintalaan ja Salamaan. Otava oli julkaisutoiminnassaan rohkeampi kuin WSOY, eikä sillä ollut rasitteena vanhakantaisia omistajia eikä murentuvista asemistaan kilpailevia entisiä mielipidejohtajia (tyyppiä Maila Talvio). Ja kyllä se rohkeus maksoikin.

Televisio-ohjelman nähtyäni ajattelin tuoda henkilökuvaan yhden lisän, koska harva tuntee sitä. Hyvin merkittävässä asemassa olevat ihmiset viestittävät koko olemuksellaan ylhäisyyttään ja asemaansa. He eivät koskaan ärjäise pikku herrojen tavoin: ettekö te tiedä, kuka minä olen, koska heidän ei tarvitse. Mutta heitä puhutteleva tuntee kyllä vähäpätöisyytensä. Jotkut yhteiskuntamme huiput ilmoittavat etukäteen: saatte 30 sekuntia aikaa esittää asianne, jos teillä on sellaista.

Olen usein nähnyt Reenpään ainutlaatuisen kyvyn ja kuninkaallisen kohteliaisuuden. Hän osaa jollain näkymättömillä tempuilla kääntää keskustelun vaarallisilta vesiltä juuri kun asianomainen on rupeamassa puhumaan läpiä päähänsä. En tiedä ketään toista, joka olisi yhtä hyvä käsittelemään kiihtynyttä kansalaista tai raivostunutta alaista. Useimmat luulevat saaneensa ratkaisevia myönnytyksiä. Jotkut luulevat tätä tyhmyydeksi tai pehmeydeksi. Olen ollut itse paikalla, kun Heikki kuvannollisesti pyyhki lattiaa saksalaisen loistohotellin johtajalla, joka erehtyi luulemaan osaavansa halventaa (skamfila) pohjoisia barbaareja – porukassa oli ainakin Gerard Bonnier. Ja aina jos omien joukossa jollekin tapahtuu haaveri, asianomainen löytää itsensä Heikin autosta matkalla ensiapuun tai selviämisasemalla, aina kulloisenkin tarpeen mukaan.

Minua hiukan nauratti kirjan nimi ”Ajokoiran näköinen johtaja”. Kirjoittajat eivät ole oikein sisällä metsästys- ja koira-asioissa. Lintukoiran näköisen johtajan kyky on valtava vainu ja järkähtämättömyys saaliin löydyttyä.

20 kommenttia:

  1. Ajokoiran näköisestä johtajasta tulevat heti mieleen ne lukuisat kerrat, kun esimerkiksi juuri lintukoiriin verrattuna hiukan tyhmänoloiset ajokoirat ovat juosseet olettamansa vainun perässä kadoksiin jonnekin naapuripitäjiin ja joskus sivuilleen katsomatta jääneet reissullaan myös auton alle.
    Ehkä myös joillekin ajokoiran näköisille johtajille olisi tästä syystä asennettava paikannuspannat, jotta heidät löydettäisiin sen jälkeen, kun he ovat ajaneet firmansa olettamansa vainun perässä selvitystilaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miksi, hehän putoavat jaloilleen liikkeenjohdon konsulteiksi: neuvomaan toisille sitä, mitä eivät itse ole osanneet.

      Poista
    2. Hieno ajatus! Mielikuva hulluna saaliin perässä juoksevasta ajokoitasta, joka laitetaan aitaukseen räksyttämään heti ajon jälkeen, huvitti minua koko päivän. Kiitos!

      L.

      Poista
  2. Olipa mainio juttu! Heikki A. Reenpää esiintyy myös tavattoman miellyttävästi Virpi Suutarin elokuvassa Eedenistä pohjoiseen, joka on dokumentti puutarhojaan yhdessä hoivaavista pariskunnista. Siitä jäi hyvä mieli.

    Metsällä käynti oli lapsuuteni maalaistalossa joka sunnuntaista metsästysaikaan, - arkeahan siihen ei sopinut tuhlata - ja äidin jänis-, metsälintu- ja vesilintupadat unohtumattomia. Riista kuului luonnollisena osana ruokatalouteen kuten kalat ja maataloustuotteetkin. En kylläkään muista, että muissa taloissa olisi metsästetty. Tapa ehkä periytyi siltä 1800-luvun isänisältä, joka oli ollut innokas metsämies jajonka saaliiden kerrottiin olleen runsaita. Lieneekö sitten sihti ja käden vakauskin perinnöllistä, kun helsinkiläisserkku muisteli päässeensä 12-vuotiaana metsälle parikymppisen veljeni kanssa ja ihmetteli, että oli saanut kaksi sorsaa lennosta. Siihen aikaan, 50-luvulla, ei metsästyskortteja vaadittu... Taito ja käyttäytyminen opittiin vanhemmilta. Vanhin veljeni kertoi opettaneensa pojalleen, että "tästä aukosta se jänis tulee." Sen ukko_Abrahamin pojantyttären pojanpoikakin ampui juuri armeijassa parhaan tuloksen, vaikkei ollut ennen palvelusta pyssyä käsitellyt.

    Ajokoirat olivat meillä arvossaan, laihansutjakoita kuin Alexander Stubb. Bernhardilainen pyknikko ei nykyisin ainakaan johtaja saisi olla. EG

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pakko korjata. Ei se serkkupoika varmaan lennosta ampunut, mistä lie ruovikosta, ihmetteli kuitenkin onnistumistaan tässä pari vuotta sitten. Niin se kirjoittaminen voi viedä mukanaan. Ja velipojatkin kai pitivät metsällä käymistä urheiluna ja "harrastuksena", vaikkei silloin sellaista käsitettä ollut, tuskin kuitenkaan maukkaita ruokahetkiä ajattelivat. EG

      Poista
  3. Oliko Kemppisen isä nuorena mukana Reenpäiden metsästysretkillä (siis 1930-luvulla) ?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Isäni oli köyhä poika Vaasankadulta ja tutustui sosiaalitapauksena Karilaan kautta Jäntteihin.

      Herraskontaktit ovat Heikki Boreniuksen välittämiä - yhteys syntyi opiskellessa ja YL:ssä 1945-1947. Boreniukset olivat tosi herrasväkeä.

      Poista
    2. Kullervon harrastuksiin kuului eräretkeily, mutta ei metsästys.

      Poista
  4. "Esimerkiksi linnun ampuminen lentoon on vaikeaa, eikä ampuja saa erehtyä. Peuran tai hirven ampumisesta juoksuun ei pidä puhua ääneen. Se on niin vaikeaa." Aivan samasta syystä säkkipillin soittajat usein kävelevät soittaessaan, koska he tietävät, että liikkuvaan maaliin on tosiaan vaikeampi osua.

    Blogia lukemassani minulle tuli mieleen eleganssiin metsästykseen liittyvä anekdootti. Hyvänä Kekkosen aikana Mäntässä järjestettiin Fasaanijahti. Mukana oli myös Ruotsin nuori kuningas. Saalis oli hataran muistini mukaan 770 fasaania ja yksi varis. Miksi yksi varis? Tutkivien journalistien mukaan Ahti Karjalainen oli seissyt kunkun vieressä, kun musta lintu oli lentänyt yli. AK kysyi kuninkaalta: vilket fågel är det? Johon kuningas: va sa ni? Silloin pamahti.

    Kalevi Kantele

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulema se varis oli pakastettuna fasaanien seassa. Tamminiemen rulettia pelattiin niin, että joku saisi sen lautaselleen.

      Poista
  5. Liikkuvaan maaliin ampumisesta. Tarantinon Django unchained-elokuvassa entinen neekeriorja saa kiväärin käteensä ja ampuu ylipitkältä matkalta täysosuman. Ei tapahdu oikeasti tuollainen, vain elokuvissa. Mutta lentoon ampuminen vaatii vain harjoittelua, ei se ole erityisen vaikeaa oppia. Muutaman tuhannen savikiekon jälkeen se tapahtuu kuin itsestään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Djangossa tuo kuvaa elokuvan konventioilla tämän luontaisia kykyjä ampujana. Elokuvassa näytettiin myös miten hän harjoitteli.

      Ei ylipitkiltäkään matkoilta ampuminen mahdotonta ole, kun osaa ottaa enakon.

      Poista
  6. Jotenkin oli tuttua tarinaa. No täältähän löytyy samanlaista:

    http://kemppinen.blogspot.fi/2006/02/reenp.html

    VastaaPoista
  7. Pahus, en löydä aamuohjelmien joukosta kyseistä anekdoottia. Olisiko koordinaatteja, kun ryhtyi kiinnostamaan herrojen metkut?

    VastaaPoista
  8. Paitaressuja valopäitä papit toimittivat teinikerjuutielle ja ajanoloon pappissukujen leskien ja orpojen elättäjiksi ja säätyläiskulttuurin kantajiksi. Ihan kiva. Heikki Kukkosesta tuli koulutietä pitkin Renqvist ja dissidentti herännäinen. Mies piti teljetä vankilaan Svartholman virattomaksi käyneeseen linnoitukseen. Siellä hänen arpansa pakkotyötingistä oli toimia vankilasaarnaajana. Hän aikaansai herätystä kanssalusijoittensa parissa. Kuinka ollakaan näistä hän sai kirja-asiamiehiä levittämään kirjoittamiaan ja kääntämiään kristillisiä pamfletteja.

    Siitä siunaantui tosi laaja kustannustoiminta. Lavealta ja syvältä kävi kansalliskristillisen havahtumisen ja paratiisinäkymien moninainen aineellinen ja sotaisa sato -niin kauan kun hengellinenkin kipinä paloi. Oliko vuoteen 1945.

    Sittemin on kaikki toisin. Ei osu divareistakaan silmiin Ilmari Salosen (Salomies?) Henrik Renqvistin elämäkertaa. Itselläni on osa 1., mutta kakkosta en ole nähnyt, enkä ykköstäkään sittemmin.

    Otavahan se. Fuusiomyllerrysten jälkeen yksi harvoista valtiollis-osakeyhtiöllistä kustantajista oli valistuvan Suomen ääni, tieteen sana kedosta ilman perhosia ja mädän lemua. Laboratorio-tolu vain leijuu ja yhä. (Jänskästi Aleksin ahtaassa Tiedekulmassa eräät hengen uroot Yliopiston ulkopuoleltakin, pitävät hengen soihtua kirkkaana ja luentoja kaduilla!)

    Ennen -20 lukua kirjapajoja riitti ja sanomisen poikkeavuutta ja väkevyyttä. Komeita yliopistopiirien voimannäyttöjä alkoi sitten ilmestyä tiedepuritaanin eliitin pitkinä ja monialaisina sarjoina itsenäisen Suomen kulttuuripohjauksiksi keskitetyn sananvallan ja auktorisoitujen länsimais-nationalististen näkyjen oppikuureina ja arkiseen työhön käymisen pyhittäjinä. Siitä hengestä tuli sentään hyvinvointidemokratia, kunnes suli.

    Otava oli finanssien myrskynsilmässä jo Amer-amerikkalaisen Weilin & Göös sekoiluissa -80 luvulla. (Alunalkaen Jyväskylän seminaristeja ja Canthin Minnan lehtimiesneekerikavereita, lue Frenckell-Thesleffiltä mitä Minna oli, on). Reenpäät pelastivat valtausuhan alta firmansa kalliisti ostamalla vieraat ulos pörssiyhtiöstä. Velalla ostaja oli mielikuvituksettomasti Kirja Oy. Sitten Reenpäiden omistukset Kirjassa ja Otavassa hirmuvelkoineen yhdistettiin nykyOtavaksi joka pitkään laahusti ja maksoi velkojaan, mutta olihan firma taas mun ja meidän, ja aikaa myöten taas iskussakin.

    Meni siis hyvin ja toisin kuin nämä private equity (= "pääomasijoittaminen") meiningit, joissa kuten Carunassa eilen, duunareitten rahoilla ostetaan Fortumilta sähköverkkoa ja nostetaan hinnat ja pannaan työläisiä pihalle ja yrittäjiksi. Jos mahdollista verkko siirrettäisiin Kiinaan, akkuja sen päähän joista ro-rottuina Suomeen. Myytäisiin meille sähköä.

    Nykynuorison otteista Reenpää case poikkeaa siinä että pelastettiin perittyä kirjankustannustoimintaa henkiin, kun taas nyt ihan ulkopuoliset finassilaitosten ja Amerikan baarien asiantuntijat ostavat mitä vaan pilkottaksi siirrettäväksi automatisoitavaksi hintaelvytettäväksi, ja omaksi hyväksi.

    Ainut kriteeri päästä mukaan olisi ei syntyä oikeille vanhemmille vaan osua duuniin pankkiin vakuutusyhtiöön säätiöön ja kaveripiirissä muodostaa tapauskohtaisia projektiyhtiöitä ja tyhjentää pajatso toisensa jälkeen. Kumma kyllä suomeksi ja Suomesta asiaa kuvaa terävästi Marko Erola kirjassa "Jos se firma olis mun". Se on CapManin keikkojen historiaa, tehty uskomatonta kyllä itsensä Ari Tolppasen aloitteesta, kunnia siitä tälle vuorineuvos Paavo V. "Huurre" Suomisen vävylle.Jukka Sjöstedt

    VastaaPoista
  9. http://areena.yle.fi/1-3284166

    VastaaPoista
  10. "Minua hiukan nauratti kirjan nimi 'Ajokoiran näköinen johtaja'”.

    Kyllä tässä on ajateltu ehtaa, asianmukaisesti (= ei liikaa) ruokittua Suomen ajokoiraa. Kymmenen pisteen viittaus olisi ollut vinttikoiran näköinen johtaja, joskin se on liian hienostunut, herraskainen. Vertaus tulee ymmärrettävämmäksi kun vertaa vanhan ajan patruunoihin, bernhardilaisen näköisiin.

    Sinänsä surullista, että nimittäjät haluavat puuttua tuollaisiin, henkilön integriteettiin kuuluviin piirteisiin. Hyvä, ettei vaadita omalla verellä allekirjoitettua sopimusta.

    VastaaPoista
  11. En ymmärrä huvikseen metsästämistä vaikka pikkupoikana ammuinkin ilmakiväärillä sudenkorentoja. Sai siinä olla tarkkana että osui. - Armeijassa tutustuin (kun oli pakko) yhteen korven kasvattiin, samassa alokastuvassa kun majailtiin. Se ei paljoa puhunut. Iltaisin hiljaisuuden jälkeen se punkassaan alkoi piereskellä ja hihitti joka pierun päälle, se oli hänen mielestään hauskaa. Mutta... mutta kun mentiin ampumaradalle, ja ase oli kohdistettu, se ampui niin tarkkaan että kymmenestä laukauksesta paria ei pystynyt taulusta (ilman prillejä ainakaan) ees näkemään. Mutta ei ne ohi olleet menneet, olivat vaan menneet samasta kohtaa kymppiin. - Ja ensimmäisinä meistä sen saapumiserän alokkaista hän lähti kuntoutuslomalle. (Vaikka komppanian päällikköä, yliluutnantti A. Hellettä hän sitkeästi väitti everstiluutnantiksi. Ja muutenkin oli ihan Sven Dufva.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauska juttu. Mutta jospa tuo kaveri oli sittenkin Svejk eikä Dufa?

      Oli joutunut "itseään fiksumpien" vieraaseen joukoon, mutta oli sen verran kova ja itsenäinen korven kasvatti, että pystyi yksin pitämään muuta porukkaa pilkkanaan? Mm. piereskelemällä ja hihittelemällä päälle. Ja toisaalta olemalla paras omalla mukavuusalueellaan.

      Olisi meinaan klassisen tarinan ainekset tuossa koossa. Analogiat tähän meidän aikaammekin löytyvät (mm. se, "fiksumpi porukka", joka ei oiken ymmärrä, missä mennään).

      Poista
    2. Muistelmissaan Pikku-Heikki kertoo Mannerheim-jutun hiukan vähemmän dramaattisesti. Autonkuljettajan ei tarvinnut olla osaamatta kaikkia vieraita kieliä, riitti että hän ei osannut ruotsia. Kätellessään Heikki Reenpäätä Mannerheim arvelee tavanneensäa hänet, johon Reenpää vastaa käyneensä lähettiupseerina päämajassa vuonna 1942. Tämän vastauksen Mannerheim hyväksyy, ilmoittaen olevansa iloinen että Otavan johtohenkilöissä on niin monia hänen upseereitaan.

      Poista