Sivun näyttöjä yhteensä

31. maaliskuuta 2007

Kemppinen unplugged until Apr. 12th

Palmu on mielen päässä.

En ota koneita mukaan matkalle, koska haluan kävellä, katsella ja kuunnella.

Kieltämättä kameran.

Ei puhelintakaan.

Pyhien jälkeen sitten taas.

Yksityiset asiani eivät kuulu näyttelyyn, mutta ympäristön terveydentila on 20 vuotta aiheuttanut tarpeen olla tavoitettavissa. Nyt voin olla vaikeasti tavoitettavissa.

Kohde on vanha suosikkini, koska Teiden tulivuoriylänkö on ainoa tietämäni luonnonhurja paikka, johon pääsee autolla.

Ehdotan Heikille, että joku maalauttaisi muotokuvani, koska olen omissa silmissäni tärkeä henkilö. Saan nimittäin tässä tilaisuuden lähettää tervehdyksen viulutaiteilijalle, Pekka Kuusistolle, joka tuossa Kirpputori-televisio-ohjelmassa miellytti ja huvitti minua sanomattomasti tuomalla myyntiin isänsä muotokuvan.

Kuka meistä, käsi sydämelle, ei olisi pienenä pelännyt ja aikuisena inhonnut muotokuvia. Yöllä hiipiessä aina pelkää, että niiden vihaiset silmät liikkuvat...

Kuusistojen kanssa on tullut joskus sanomista tekijänoikeudesta tai muusta toisarvoisesta, ja vastaavasti ei ole ollut tilaisuutta sanoa, että pidän kovasti heidän musiikistaan ja huumoristaan, jotka luultavasti ovat sama asia tai saman asian eri puolia.

Islam kieltää ihmisen kuvat ja juutalaisuus velvoittaa verhoamaan kuvat ja jopa peilit kuolemantapauksen jälkeen. Miten oivaltavaa! - Jottei lukija erehtyisi, tuossa kertomani televisiopila oli siis toteutettu yhteisymmärryksessä kohteen kanssa.

Siis palaamme blogiin pääsiäisen jälkiviikolla ja toivon kohtaavani teidät kaikki, kukaties kaniinien tavoin lisääntyvinä.

Tämä on hienoa.

Kiskon töpselit irti jossain vaiheessa viikonoloppuna bäkkäiltyäni tärkeimpiä tiedostoja, kuten tämän blogin kaikkine kiitettävine kommentteineen.

Sitten naftaliinipalloja ja voimapaperia.

30. maaliskuuta 2007

HØEG

Nyt selitän, miksi Høegin Hiljainen tyttö on aiheuttanut kriitikoissa hämmennystä. Lumen taju sai suurta suosiota mutta ehkä osittain asian vierestä.

Nainen ja apina, Kertomuksia yöstä, Kuvitelma 20. vuosisadasta ja Rajatapaukset kaunistavat Tammen keltaista kirjastoa, mutta kärsivät hiukan "maagisen realismin" polttomerkistä.

Garcia Marques, Rushdie, miksei Dan De Lillo ja ne muut ovat niin suosittuja ja arvostettuja, että oikeastaan vain Suomi odottaa vielä omaa alan miestä tai naista. Kukaan ei tuntunut huomaavan, että Tervo nähtävästi yritti juuri tätä "Myyrässä" ja "Ohranassa". Tyylilajin elementtejä hän on käyttänyt hienosti jo kauan.

Høegista tulee mieleeni myös Günther Grass, etenkin "Peltirumpu", "Kampela" ja "Kirjailijakokous". Mutta Grass on eri sukupolvea. "Kissa ja hiiri" on pysyvästi hienoimpia proosakirjoja sotien jälkeen.

"Hiljaista tyttöä" ei arvostelu ole heti ymmärtänyt, koska se poikkeaa romaanina rakenteeltaan vakiintuneista eli kehitysromaanista ja sonaattimuotoisesta kertomisesta. Nämä eli 1800-luvun alkupuolelta vahvoina menestyneet kaaviot ovat olleet kuin itsestään selviä.

Romaanin rakennetta on näinä aikoina kuvaillut mielestäni erittäin ansiokkaasti Franco Moretti, joka opettaa Stanfordissa. Kehitysromaania (Bildungsroman) erittelee hienosti "The Way of the World". Lähes parituhatsivuinen, kahden niteen The Novel on nähdäkseni ainakin sitä, mitä Ingarden toisaalta ja Wellek-Warren toisaalta minun nuoruuteni päiviä.

Nyt olen tietysti hyvinkin viehättynyt Morettin kvantitatiivisesta kirjallisuudentutkimuksesta. Luitte oikein - määrällinen, ei laadullinen. Hänen laatimansa graafit panevat pöntön pihisemään. romaanin lajit tulevat ja menevät eri kirjallisuusmaissa yllättävän säännönmukaisesti.

Jossain vaiheessa kirjoitan, vaikkapa Parnassoon, miten kummallisesti sellaisetkin peri-suomalaiset suurromaanit kuin "Seitsemän veljestä" ja "Putkinotko" sekä Haanpään novellit istahtavat kansainvälisiin muoteihin ja kuinka suuri sääli se on, että 1950-luvun Haavikkoa ja Saarikoskea ja Manneria ei saatu maailmalle, koska he sattuivat olemaan sen ajan maailman huippua. Tässä on otettava huomioon, että Saksan runous oli aivan polvillaan ja Ranska pistäytyi laulullisuudessa (Prèvert) ja uusi tiheäsyisyys (Guillevic) ei ollut vielä tullut.

Høegin uusi romaani on Chaconne. Bachin d-molli-partitan (BWV 1004 nro 5) osuus on keskeinen ja siitä puhutaan romaanissa koko ajan.

Chaconnne on oikeastaan yksi teema ja 30 muunnelmaa. Bach teki sen tässä kolmesti.

Høegin yksi arvoitus on yksitoikkoisuus - miten kaikki oikeastaan toistuu aivan samanlaisena.

Kirjan lopussa päähenkilö Kasper Krone soittaa tämän Chaconnen mahdottomassa tilanteessa, ja teosta selitetään uskomattoman oivaltavasti ja se yhdistetään hengellisyyteen. Musiikin sanotaan jatkuvan päättymisensä jälkeen.

Juuri niin. Kuolema on ovi. Ovesta kuuluu Chaconne, 3/4 -tahdissa ja alla kulkee bassolinja d - c- b - a.

Yksi teema ja kolmekymmentä muunnelmaa. Teeman pituus vain neljä tahtia. Harmonia hyvin hämmentävä d-molli - D-duuri - d-molli. Kuolema - ei kuolemaa - kuolema.

Jopa Mozart, jolle muuan Carl Zelter osoitti isä-Bachin, kirjoitti harvinaiset d-mollinsa kuoleman asiayhteyteen, kuten sen pianokonserton alkuun. (Sen, joka jyrähtää Formanin Amadeus-elokuvan alussa sopivina terveisinä niille, jotka ehkä olivat luulleet, että Mozrt sävelsi "Elvira Madiganin" pianokonserton elokuvamusiikiksi.)

Tähän kirjoitettu on tietysti ymmärrettävä kielikuvaksi ja lukuohjeeksi.

Chaconne on varmaan Bachin kuuluisin soolokappale. Mielipide-erot esityksistä roihuavat hillittöminä. Heifetz soittaa nuotilleen eli puhtaasti, ja se on järkyttävää kuultavaa. Szeryng on teknisesti uskomaton, Menuhin ei minun korvaani ole oikein Bachin miehiä.

Kaikista näistä mainituista löytyy soveliaat näytteet youTubesta suoraan hakusanalla Chaconne. Samassa rivissä on Mika Väyrysen hanurilla soittama versio ja useita kitaralla soitettuja.

Busonin pianolle sovittamasta Chaconnesta tunnetaan hyvin uudenlainen Jevgeni Kisinin versio ja vanhanpuoleinen Arturo Benedetti Michelangelin leytys.

Minulle itsestään selvä valinta on tässäkin kohdin Tatiana Nikolayeva (levykannen translitteraatio). Tatiana oli Neuhausin oppilaita ja Richterin ja Gilelsin kaveri, joka pääsi vain harvoin länteen konsertoimaan. Suomeen kyllä.

Nikolayeva on ainakin saman tason pianisti kuin nämä kaverinsa. Hänen levyjään on ollut jopa paremmin saatavissa kuin Richterin. Merkki on Olympia Records. Jos tilaatte, hankkikaa kaikin mokomin samalla Das wohl-temperierte Klavier 1-2 ja Goldberg-variaatiot (ja Shostakovitshin preludit ja fuugat).

Kuuntelin ja vertailin. Høegin kirja olennaisesti äänistä ja äänenvoimakkuuksista ja äänentasoista. Uskomatonta kyllä, hän tuntuu olevan oikeassa sivulauseen maininnassaan, että Richterin Wohltemperiertes-levytys (korvaamaton - pudottakaa Glenn Gould hyllyn ja seinän väliin) on ylävireinen!

On se, hiukan.

Säveltaso ei ole tietenkään absoluuttinen eivätkä sävellajit ole selkeä lautta, jolla seistään tai jolta pudotaan. Poikkeamat kuuluvat eri sävellajeissa eri tavoin - mutta Richterillä ilmeisesti soittoon on tavoitettu jokin ylimääräinen loisto näin.

Säellajeista on aivan mainio uusi pieni kirja, Stuart Isacoff, Temperament. How Music Became a Battleground for the Great Minds of Western Civilization (2003).

Jos joku luulisi, että puhe on pikkuasiasta, voi muuttaa mieltään esimerkiksi tuon kirjan tiedoin. Vastakkain olivat taide ja matematiikka ja kvinttiympyrää sulkemassa olivat kaikki Galileista Leibniziin.

Iso asia. Oikea ääni on totuus.

29. maaliskuuta 2007

Julkinen onnittelu

Lahja: tule mukaan sinne Lontooseen Eeron syntymäpäivän aikaan toukokuun 18. päivän aikoihin. Keskustellaan kustannukset.

Kun on hankkeessa se Sir John Eliot Gardinerin tapaaminen ja harjoituksen seuraaminen, on ollut puhetta muutaman muunkin kanssa.

Mutta ei Lontoossa tarvitse kimpassa liikkua. Siellä on niin ahtaat kadutkin.

Joku niistä lukuisista Thistle-hotelleista Charing Crossin kulmilla lähellä Trafalgar Squarea.

Mielestäni yksi brittiläisen imperiumin hienoimpia perinteitä on National Galleryn maksutommuus. Siksi on ongelmatonta pistäytyä vähän väliä katsomassa etenkin hollantilaisten uskomattoman hienoja tauluja (van Eyck ja ne muut). Louvreen täytyy erikseen sonnustautua ja miettiä kengät ja terästäytyä amerikkalaisten turistien takia.

Lontoon suuri muutos - katuhuliganismin lisäksi - on ruuan parantuminen ja sumun katoaminen.

Kun olimme nuoremman veljesi kanssa, jäin vähän miettimään, että Carnaby Road ei sanonut hänelle mitään eikä oikeastaan myöskään Soho.

Kun synnyit 29.3.1967, nämä Beatlesit levyttivät juuri kappaleita, joista koottiin Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band. Se levy oli meillä ja on kai Sinulla tallella, mutta muistaakseni Sinä olit siitä innostumaan liian nuori ja minä liian vanha.

Sen muistan, että sen Etelä-Amerikasta Kirkkonummelle muuttaneen kaverisi kokoelmista innostuit ACDC:stä sellaiseen aikaan, kun juuri kukaan muu ei tuntenut tätä aussie-bändiä.

En minä tietenkään sitäkään suorastaan ymmärtänyt, mutta kuten tämän viikon suuren innostukseni aihe, kirjailija Peter Høeg sanoo uudessa kirjassa "Hiljainen tyttö", jokaisella ihmisellä on ominaissointinsa, ja Sinun taitaa olla jokin ACDC:hen liittyvä, vieläkin vaikka olet nyt aidosti keski-ikäinen ja arvokas, valtio virkamies ja mainion perheen isä.

Juuri kenenkään sointi ei voi olla Bach - paitsi ehkä Tuomo M:n (Actus tragicus). Minun oli äidin eläessä Mahlerin kakkonen, se meluisa ja ristiriitainen. Nyt en tiedä.

Te 1967 syntyneet kuulutte eri maailmaan - samaan maailmaan kuin minäkin, Euroopan keskiaikaan. Tämä päivä sattui tuona vuonna pääsiäisen jälkiviikolle. Olin palannut Helsinkiin. Isoisä oli huolestunut ja istui niiden kirjojen parissa, joista on ollut viime aikoinakin puhe.

Yksi toisen aikakauden esimerkki on sekin, etten muistaakseni edes ollut kuullut isästä, joka olisi ollut mukana synnytyksessä. Ehkä joku lääkäri - ehkä ei edes lääkäri. Siinä oli äiti jokseenkin yksin.

Se oli mainio tapaus se raumalainen sijoittaja, jolta vuokrasimme kolmannen linjan asunnon. Parvekkeelta vauva oli haettava harjan kanssa, koska Porthaninkadulta nousi nokea niin suunnattomasti rekka-autojen kaasuttaessa raivokkaasti.

Keskiolut vapautettiin vasta 1969. Niinpä humalaiset möyrysivät Oivan ja Klaavan ympärillä puolen yön aikaan ja portsari oli isompi herra kuin vuorineuvos, joskus hyvätuloisempikin.

Siihen minun on vähän vaikea eläytyä, että Vaari oli 47-vuotias ja vasta toteuttamassa omia haaveitaan ja päämääriään, ja Mummu 45. Ei paha ikä isoäidille. Seppo oli koululainen ja Mikko lupaava hulttio.

Auto (Simca 1000) hankittiin muistaakseni 1969 kevättalvella, joten Ruovedelle matkustettiin junalla. Kokoelmissamme on kuva, jossa olet kantokassissa Helsingin asemalla. Ja perillä oli sitten kaksi kassipuolen kaveria eli serkkusi Tuomas toisena.

Isoisä veti uistinta, professori siiman molemmissa päissä. Mummi reksasi viinimarjoja. Keittiössä oli Atamon-pakkauksia, joista siroteltiin säilöntäainetta. Syötiin täytettyä lahnaa. Vierailtiin tapaamassa Kompan vanhusta, joka nyt jo mielellään muisteli Vapaussodan tapahtumia, kun heillä punaisilla oli ollut kuularuisku Jäminkissä ja sieltä sitten oli ammuuttu Nippalan suuntaan ja vuolteen suunnalle ja joku hulikaani (kova koo) oli vetänyt sapelilla arkihuoneen ison maalauksen halki.

Niissä kahvinjuonneissa Niskavuori tuntui nykyajalta.

Olin Helsingissä' silloin vielä Alppikadulla, kun synnyit. Vaikka muistan huonosti sävellajit, lukemai muistan. Luin Eliotin Onttoja miehiä. Olin kai toistellut jo koululaisena "Tälla lailla maailma loppuu" ja selvittänyt ettei "piikkipäärynä" ole päärynä, vaan kaktus, mutta viis siitä.

Tule sinne Lontooseen. Kuljetaan kahdestaan. Näytän sinulle Faberin firman, jossa Eliot oli toimittajana. Sekin on siinä lähellä. T.S. Eliot, josta en erikoisemmin ole tiennyt pitäväni, tuli tähän kirjoitukseen suoraan unohtuneesta muistikuvasta. Kirjan kansi oli valkoinen. Alhaalla pihassa puliukko (sellaisia oli silloin) penkoi roskalaatikkoa. Vastapäistä puutaloa purettiin. Oli yö, siis maaliskuu, lunta kyllä.

Eyes I dare not meet in dreams
In death's dream kingdom
These do not appear:
There, the eyes are
Sunlight on a broken column
There, is a tree swinging
And voices are
In the wind's singing
More distant and more solemn
Than a fading star.

= = =

Life is very long

Between the desire
And the spasm
Between the potency
And the existence
Between the essence
And the descent
Falls the Shadow

28. maaliskuuta 2007

Luovuusinnovaatio

Uusin käyttö blogille on kalvojen ja kopioiden sivuuttaminen. Olen ennenkin tehnyt saman. Kun kokoonnutaan kuulemaan stiiknafuuliaa, kuten tänään iltapäivällä yliopiston pienessä juhlasalissa, en näytä mitään, en jaa mitään vaan sanon: KVG, blogistani.

Hämmästys on keskimäärin suuri.

Ajan ja vaivan säästö on vielä suurempi.

Lisäksi blogi tarjoaa mahdollisuuden puhua monesta asiasta. Mielestäni asiassa puhuminen ja otsikon kunnioittaminen ovat kohtuuttomia vaatimuksia. En näe aihetta taipua sellaiseen.

Siksi kirjoitan tähän väliin aivan asiattomasti, että palaan kirjaan näinä päivinä. Helsingin Sanomien Jukka Petäjä on tuttu mies ja taitava arvostelija. Hänen kuukausi sitten julkaisemansa arvostelu Peter Høegin romaanista Hiljainen tyttö oli niin paha huti, että toivottavasti hän ei hirttäydy, jahka huomaa tapahtuneen.

Romaani on alkaneen vuosituhannen tapaus ja Tammen keltaisen kirjaston mitoillakin huippua. Se on samaa tasoa kuin Sebald eli korkeinta tunnettua.

Olisiko niin että kun Høeg kirjoittaa aika paljon hakien kielensä kuvat musiikista, etenkin Bachista, ja uskonnosta, etenkin Kierkegaardilta ja mystikoilta, ollaan alueella, joka on Helsingin Sanomille uppo-outo?

Sasnon tässä vaiheessa, että kirja on tavattoman helppolukuinen ja ajankohtainen. Tämän iltapäivän paneelikeskustelua ajatellen muistelen "Hiljaisen tytön" sivumennen mainitsemaa - ihmisten korvissa professorin titteli tekee huonon vaikutuksen. He haluavat työntää korviinsa mitä tahansa ollakseen kuuntelematta, esimerkiksi maton. Professorit ovat yksipuolisen ponnistelun vaurioittamia, pirstoutuneita ihmisiä.

Pahus että menikin kertomaan tämän salaisuuden kaikille.

Kun kävelen yliopistolle, saatan pistäytyä Kampin keskuksessa tai Aleksilla kellokaupassa. Laajojen hakujen jälkeen arvelen nyt tietäväni, että nimellä "Swiss Army Victorinox" myydyistä kelloista osa tehdään toissa vuonna rakennetussa tehtaassa todellisuudessa Breitlingeinä, jolloin hinnan ja laadun suhde on mekaanisissa ja puoliautomaattikelloissa asiakkaalle kymmenen kertaa parempi kuin kalliiden kellojen yleensä ja kvartsikidekelloissa hintaluokassa 200 - 400 euroa muuten vain suurenmoinen.

Vehkeistä löytyy kohtalainen blogi, tosin ranskankielinen.

Kari Raiviolla, minulla ja muutamalla muulla on siis iltapäivällä ilo ja kunnia toimia Himasen Pekan viisauden valossa ja hänen kunniansa loisteessa. Täytyy toivoa, ettei nouse pala kurkkuun. Olen nyt lukenut naistenlehdistä, miten mainio henkilö hän onkaan. "HIIT:in johtava tutkija", yksi Pekan titteleistä, ei siis ole harvinainen ja haluttava. Olen itsekin HIIT:in johtava tutkija; olen ollut seitsemän vuotta. HIIT eli teknologian tutkimuslaitos puolestaan on innovaatioyliopisto, oikeastaan Helsingin yliopiston ja Teknillisen korkeakoulun yhteinen erillislaitos.

Sekä johtavan että johtamattoman tutkijan arvostus riippuu tutkimusten arvosta. Tiettävästi olemme saaneet aikaan hyviä tutkimuksia. Saman tyyppiset tutkimuslaitokset muissa maissa ovat kehuskelleet, ellei muuta voi. Kontakteja on Fraunhoferiin, Cerniiin. Humboldt-instituuttiin, Max Planck-insituuttiin ja yliopistoihin Berkeleystä Cambridgen kautta Xinhuaan.

Eilen tein jotain muuta, kun havaitsin, että suomalaisen Wikipedian artikkeli kirjailija Teuvo Pakkalsta oli kaikin puolin esimerkillinen. Noin niitä pitäisi kirjoittaa.

"Stiiknafuulia" on muistaakseni Pakkalan aikoinaan hiukan väheksyttyjen, todellisuudessa suurenmoisten lapsijuttujen oivalluksista.

Stiiknafuulia tai muu sana, joka ei tarkoita mitään, antaa yliotteen joukossa kuin joukossa. Kun se on lisäksi vaikeaselkoinen, sen lausuminen osoittaa, että lausuja on yhteydessä korkeampaan viisasuteen.

Kertoi Pakkala sata vuotta sitten.

Innovaatioyliopisto on stiiknafuuliaa.

Tosin sellainen inovaatioyliopisto on perustettava, mutta ei se siltikään liity innovaatiotoimintaan.

"Innovaatio" tarkoittaa sanakirjan mukaan "jotain uutta". Kauppatieteissä tuotteiden ja palvelujen parantaminen ja uusien aikaansaaminen on tietenkin keskeistä, ja näitä asioita tutkitaan. Tietyt järjestelmälliset menettelytavat voivat olla avuksi.

Periaatteessa innovaatio on kuitenkin luovuutta, josta pääsemme takaisin tämän viikon blogien haitarinsoittoon ja metsätöihin.

Annon eilen ja toissapäivänä ymmärtää, että työtavat ja kansankulttuurin muodot tulevat yleensä perässä. Innovaatio - kuten viulu tai haitari - alkaa jo 50 vuoden kuluttua keksimisestään levitä laajempiin kansankerroksiin, jos se on hyvä keksintö. Samalla katoaa vanhaa, joka saattoi kyllä olla parempaa.

Sellainen innovaatio kuin keskiolut leviää sitä vastoin noin kahdessa viikossa etelästä pohjoiseen ja idästä länteen. Avoliitto oli Suomen nopein sosiaalinen innovaatio, joka lävisti kaikki kansankerroksen tuossa tuokiossa.

Kun Antti Kalliomäki ja eräät muut ovat asialla ja rahaakin on luvassa, esitän päivän pointtini yliopistojen ja tutkimustoiminnan kehittämisestä.

Ongelma on tieteen puutarha. Tuhat vuotta olemme lähteneet siitä, että jos jokin kasvi (oppiaine) on juurtuakseen, annamme kaikkien kukkien kukkia. Silloin tällöin saadaan odottamatonta hyötyä. Rataskukkainen kasvi tuottaa syötäviä mukuloita ja piankin jengi pistelee innovatiivista tuotetta eli perunaa. Suomalainen maaperä tuottaa perunana kaloreja (jouleja) moninkertaisesti enemmänkuin ruis.

Tieteen puutarhan eli yliopiston ravintoketju on epäselvä ja vaikeasti hallittava.

Nyt tehdyissä kyselyissä kaikki oppiaineet ovat arvioineet olevansa huippuyksikköjä ja pyytäneet lisää rahaa.

Se ei ole yllätys.

Miten luodaan yhteyksiä oppiaineiden välille?

En tiedä.

Sen tiedän, että Suomi putosi jo kuin eno veneestä informaatio- ja biotekniikan hallintajärjestelmien kehittämisestä.

Tämä mutkikas ilmaisu tarkoittaa infraa eli esimerkiksi tekijänoikeutta ja patenttioikeutta.

Etenkin brititit ovat monen tienmutkan päässä edellämme.

Tanskalasisetkin ovat.

Meidän (HIIT, Lappeenranta) pitäisi kehittää teollisuudelle ja palveluille mainioita innovaatioita, ja kyllähän me kehitämekin. Mutta niistä pitäisi tulla sellaisia, että niitä saa todella käyttää ja niistä saa rahansa pois.

Tämä on sitä "infraa". Maailma on täynnä erilaisia lupia, ehtoja ja rajoituksia, ja kilpailukin on hankalaa, sillä ellei menestyvää tuotetta ole suojattu, tulee kilpailija ja vie "innovaation" mennessään ja pitelee sitä kuin omaansa.

Etenkin Helsingin yliopistossa tiedekuntien rajat ovat rautaesirippuja ja edellä kuvailemiani asioita ei juurikaan tutkita eikä opeteta. Teknillisessä korkeakoulussa ei oikeastaan opeteta patenttioikeutta.

Aika uskomatonta, eikö olekin?

Kun sanon "juurikaan" ja "oikeastaan" tarkoitan, että erilaisia kursseja on vähän vaikea lukea mukaan. Tietääkseni maan ainoa immateriaali- ja informaatio-oikeudelle omistettu professuuri on Lappeenrannassa, se jossa minä olen professorina.

Huono homma, Helsingin innovaatioyliopistot, huono.

27. maaliskuuta 2007

Sydänmailla



Tässä tulee ihmisestä televisiofriikki.

Vaikka olisi ajatellut kirjoittaa mistä, kirjoittaakin muusta.

Eilinen haitarijuttu, jossa teema ei ehtinyt paljon alkua pidemmälle, oli lähtöisin aamu-TV:n virikkeestä. Tänä aamuna olin pudottaa silmäni, kun näytettiin kuvia Sakari Pälsin metsäkirjasta Tukkimetsistä ja uittopuroilta (1923) ja ennen sotia kuvattua filmiä lisäksi.
Tai kyllä siinä nähdäkseni oli muutakin kuin Pälsin valokuva-aineistoa.

Pälsillä oli Paulaharjun ja I.K. Inhan tavoin ihmeellinen silmä. Olen katsellut Otavan arkistossa hänen Mongolian kuviaan (”Valkoiset arot”) huolellisesti vedostettuina ja tiedän, että niitä kuvia on koskaan julkaisemattomina suuret määrät.

Tuo tukkipurojen maailma nyt kuitenkin osui arkaan paikkaan – Pentti Haanpään maailma, ruskealyyssiset jätkät pieksusaappaissaan.

Olen tuntenut Savossa ihmisiä, joiden puheista päätellen myös Pälsin tutkimukselliset kuvaukset olivat kaunisteltuja. Nämä minun kertojani olivat olleet sotien jälkeen talvia savotassa avotulilla. Ei niillä mitään kämppiä.

Pohjoisessa eli Kainuussa ja Lapissa, joihin mieli yhdistää savotat ja uitot, Kemiyhtiö oli keksinyt kämppäkulttuurin jo kauan ennen sotia. Ohjelmassa mainittiin, miten justeeri korvasi pokasahan. Hyvä juttu mutta ei pidä paikkaansa. Kyllä pokasahaa tarvittiin tiheässä metsässä aina moottorisahan saapumiseen asti.

Useista kuvista kumminkin näki, miten hirvittävän raskasta ja raakaa tuo työ oli. Mittasuhteet ovat nekin karut. Heti sotien jälkeen talvisin lähes puoli miljoonaa miestä tosissaan metsätöissä.
Tällä hetkellä metsureita lienee alle sata. Mehtäkone muutti kaiken. Kuitenkaan en ostaisi metsäyhtiöiden osakkeita, vaikka minulla olisi rahaa tai osakkeita. Enkä haluaisi olla metsäteollisuusmiesten housuissa, vaikka ne näyttävät olevan hyviä housuja ja kelpo kangasta.

Kotimainen puu ei kannata. Venäläinen puu sen kuin kallistuu. Toiminta on pako siirtää Borneolle.

Asiantuntijat ja muut demarit ihmettelevät vaalien tulosta lehdissä ja televisiossa. Kukaan ei sano ääneen ”Voikkaa”. Tottahan ihmiset tietävät, milloin maailman kirjat ovat sekaisin.
Ensin meni metsätyö, sitten meni sahateollisuus, sitten meni muu mekaaninen puu. Ja mikä onkaan seuraava?

Vähän samanlainen rimpsu kuin se unohtamani laulu, jossa lauletaan että ensin tuli Herbaa ja sitten tuli turpaan ja sitten tuli – jotain muuta.

Päivän kysymys.

Matti Kuusi keksi aikoinaan, että viihde tulee muutamia vuosikymmeniä taiteen jäljessä. Iskelmämusiikki toteuttaa nyt sen mikä oli 50 vuotta sitten uskallettua ja uutta salonkimusiikissa. Jazzin 1940-luvun vakiokäänteet tulevat puoli vuosisataa myöhemmin laulelmiin.

Kuusi on kyllä väärässä.

Viihteessä on maanjäristyksiä, kuten tämä rock ’n’ roll, josta olen kuullut puhuttavan. Osaan kyllä selittää muillekin, miten se polveutuu kaupallisesta ja kansanmusiikista, ja voin kertoa mukavia haitarijatsista ja kysellä, että missä onkaan hanuri Suomi-rokissa. Puheet ovat kuitenkin perättömiä, koska vasta nuorempi poikani onnistui osoittamaan minulle, mitä se tämä rokki on ja mistä sen harmoninen köyhyys johtuu – se pelaa muilla vahvuuksilla.

Mutta Teuvo Pakkalan ”Tukkijoella” on joka tapauksessa ilmestynyt painettuna 1899, ja tukkilaisromantiikka oli kova juttu suomalaisessa elokuvassa ja iskelmässä 1930-luvulta 1950-luvun loppuun.

Mielielokuvassani ”Isäntä soittaa hanuria” Kalle Viherpuu suorastaan ajaa haitaria soittaessaan hevoskääntöä eli siis varppaa tukkilauttaa.

Voipi olla, että maan kolme elokuvan valmistamoa, SF, Suomi-Filmi ja Fennada, periaatteessa kopioivat ”Tukkijoella” –näytelmää, mutta versiot olivat kyllä mielenkiintoisia. ”Rovaniemen markkinoilla” kytkeytyi kultakuumeeseen ja Lemmenjokeen, vaikka kultamiehet olivat kyllä enimmäkseen Vaskolla 50-luvulla. Olisikohan Helismaa muunnellut mielessään Klondyke-teemoja?

Ja sitten on kaikkien aikojen suursuosikkini ”Kaunis Veera”, joka on herraskaista tekoa ja itse asiassa operetti. Toisaalta se on musikaali. Säveltäjä on Harry Bergström, mutta nimiteoksen säveltäjä on Matti Jurva. ”Kaunis Veera” on olennaisesti plagiaatti kansansävelmästä ”Sepän sälli”. Tatu Pekkarinen oli sanoittajanero. Ja miljöö ei äkisti olekaan tukki ja savotta vaan halko ja tervahöyryt. Elokuvan kuvaaja oli Hjallis Harkimon isä.

Miksi suurviihteen kaksi kulmakiveä liittyvät elinkeinoelämän kuljetuslogistiikkaan, siis tukkijokiin ja halkokauppoihin. Kuten tunnettua polttopuiden myyminen Pietariin oli kapinaan asti varsinainen sampo koko Suur-Saimaan alueella.

Kun tässä on nyt jälleen kerran paljon enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, niin miten on mahdollista, että Metsäradio oli niin monta kymmentä vuotta maan suosituimpia radio-ohjelmia?

Vastausta mielialojemme salaisuuksiin on kai haettava Pälsin ja Paulaharjun kuvaaman ohella akselilta Olavi Virta – Esa Pakarinen. Elokuvassa Olavi Virta kuului vielä Kippari-kvartettiin ja oli siis tuomassa salonkimusiikkia suosion huipullle. Ja Esa Pakarisen läpimurto oli ”Rovaniemen markkinoilla”. Pohjois-karjalainen mies joka näytteli savolaista.

Ja metafyysinen tuonpuoleisen tunto, aavistus paremmasta maailmasta, oli tietenkin Metsäradioon mielessä liittyvä Hiski Salomaan Lännen lokari”. Lokari on ”logger” eli jätkä.

Metsäradion tunnarissa, Tukkijoella-sävelmästä "Vielä niitä honkia humisee", ei koskaan esitetty säkeistöä, joka alkaa:

"On sitä oltu ryyppäämättä
kolmekin vuorokautta - - - "

26. maaliskuuta 2007

Loitto soitto

Kuulemma julkaistaan kirja ja muistellaan Vili Vesteristä, joka oli aikansa ja ehkä kaikkien aikojen merkittävin haitarinsoittaja ja eläessään kuuluisimpia suomalaisia. Samanniminen maalaisliiton ministeri (V. Vesterinen) oli pikku tekijä tämän mestarismiehen rinnalla.

En ymmärrä asiasta sen vertaa, että osaisin sanoa, josko Vesterisen tyyppinen harmonikka on hyvin tyypillisesti vain suomalainen soitin; olen tiennyt sen joskus ja unohtanut. Yksi- ja kaksiriviset ovat tietysti ihan erilaisia sirmakoita ja ranskalainen bandeon ja monien rakastama "java" kuulostavatkin ihan erilaiselta.

Piafin "haitarinsoittaja" L'Accordeoniste" löytyy YouTubesta ja vaikka mistä. Suomensin sen joskus ja Saijonmaa lauloi. Kuten Vesterinen, tämäkin haitarinsoittaja oli taiteilija, mutta kuoli sodassa. Vesterisellä sen sijaan selvittiin sodasta.

Tässä kirjoituksessa on yksi ainoa ajatus. Käsitykseni mukaan kaikkia soittimia on vuorollaan vastustettu ja ne on osoitettu erikoisen epämusikaalisiksi vekottimiksi. Haitari liittyy rillumarei-kauteen, eikä siitä ole pitkä aika, kun sanomalehtien musiikkiarvostelijat käyttivät sitä kirosanana.

Mitä sopimattomuuksiin tulee, en lainkaan tiedä, mistä alken ihmisen takapuolta on etenkin sopimattomissa asiayhteyksissä nimittty hanuriksi. Hyvä kielikuva joka tapauksessa.

Harmonikka on siis soinniltaan aika falski ja rajoittunut. Jotain suurta siihen kumminkin liittyy, koska huuliharppu on periaatteessa sama soitin, mutta siihen useimmat suhtautuvat kaihoisan lempeästi.

Kun pelimannit alkoivat soitella viulua ja jopa klarinettia, laulettu, rallatettu ja tanssittu polska kuoli siihen paikkaan. Kansanmusiikki ja osa hengellistä musiikkia sai uuden suunnan.

Vaikka en ole edes purpuripelimannien suosija, henkilökohtaisesti siis, on minulla joitakin muistikuvia 1950-luvulta, jolloin Kortesjärvellä, Evijärvellä ja Vimpelissä esiintyi ainakin häissä pelimannikokoonpanoja, ja luulen olleeni mukana jossain, missä soittajana oli kuuluisa Haudanmaa, Konsta Jylhän esikuva. Mieleeni on kuitenkin jäänyt vain jäykkä isäntämies, joka soitti viulua polvelta, sellon asennossa, ja säestäminen poljettavalla urkuharmonilla, joka muuten on mielestän hiukan kauhea soitin, vaikka on niin tuiki tuttu.

Yllättävää ettei suomen kielessä ole viululle kahta nimitystä niin kuin englannissa, violin ja fiddle. Jälkimmäinen ei ole kunnioittava, mutta "Viulunsoittaja (fiddler) katolla" on siis hiukan vajavainen suomennos.

Vili Vesterinen ja sitten monet kehittyivät virtuooseiksi. Minkähän vuoksi meillä ei ole yleisessä tiedossa itseoppineita viulun mestareita? Eikä oikeastaan edes pianon.

Marxilaissävyisen yhteiskuntateorian aikalaisena veikkaisin soittimien valmistusta ja hintaa. Kitara oli hyvin suosittu sotien jälkeen kun kotimainen Landola oli hinnaltaan edullinen, vähän niin kuin mandoliini ennen sotia. Viuluja en tiedä täällä urakalla rakennetun, ja urkuharmonit tulivat mm. Kangasalta koulujen ja seurakuntien käyttöön.

Mutta harmonikkateollisuutta oli, ja yksi tehtaista oli Viipurissa. Mielisväellyksiini kuuluvassa "Viipurin Vihtorissa" tähdennettään, että "ääni oli heliä - Viipurin peliä yskä ja nuha ei vaivaakaan". - Ja sama tehdas olisi sitten jatkanut Kouvolassa.

Viis siitä. Se on kirjoissa ja verkossa.

Nyt kaikin puolin kunnianpalautuksen kokenut soitin jatkaa monipuolisena ja nuorempien silmissä varmaan ihan erilaisena kuin esimerkiksi minun.

Mieleeni tulee Haanpään "Haitaripelimannin elämä", jossa mainitaan kätevä yksityiskohta - rintalauta. Kun pelimanni oli liian juovuksissa, hänet tuupattiin nurkkaan takanojaan ja lyötiin kolmen ja puolen tuuman rautanauloilla laudan pätkä rinnankorkeudelle, ettei tuiskahtanut turvalleen kesken kappaleen.

Tärkeintä on, että soitto jatkuu.

Eikö olekin?

25. maaliskuuta 2007

Tuuli kirjaimissa

V.E. Törmänen oli kansakoulunopettaja Taka-Lapissa. Sieltä hän oli syntyisinkin.

Kun häntä sanotaan Inarissa 1886 syntyneenä eri lähteissä lappalaiseksi, tulkitsen tämän rasismiksi. Tosin en ole varma, oliko hän saamelainen.

"Tunturilauluja" ilmestyi 1925. Tulenkantajat haukkuivat sen, koska se ei osoittanut todellista luonnontunnetta, mutta Edvin Linkomies kehui.

Valitettavasti Törmäsen kirjailijan urasta ei kehkeytynyt erikoisempaa. Kustantajiakaan ei jaksanut kiinnostaa.

Mutta tämä kummallinen Yrjö Kilpinen sävelsi tunturilauluja, joista tuli Suomen kapean lied-kirjallisuuden kestosuosikkeja. Tietääkseni ne lanseerasi Helge Lindberg ja syystä tai toisesta ne saivat jopa Saksassa suosiollisen vastaanoton, vaikka saksalaisilla arvostelijoilla oli silloinkin se vakaumus, että musiikkia yleensä ja liediä erityisesti eivät osaa säveltää muut kuin saksalaiset ja itävaltalaiset.

Ihan toivelaulukirjoissa ja entisissä kansakoulukirjoissa on ”Tunturipuro” (Kuin tunturilla puro hiljaa helää).

Unen rajamailla olin joutunut selittämään lappilaisella nuorelle laulajattarelle, miten ”Vanha kirkko” kannattaisi esittää. Outo uni; en osaa kuvitella, miltä laulu kuulostaisi naisäänelle sovitettua. Teoksessa on Kim Borgin poltinleima, koska hänen muinoinen äänityksensä on ns. lopullinen eli tavattoman hyvä. Olen kuullut tämän ja useita muita tunturilauluja levyltä ja livenä ainakin Matti Lehtisen ja Martti Talvelan esittämänä.

Talvela on jotenkin läheisempi. Borg oli niin lahjakas, että hän lauloi helposti. Talvelalla oli ikuisia puhtausvaikeuksia. Tämä pikku laulu on kauttaaltaan pikkuisin sävelaskelin, kromaattisesti etenevä eli vaikea. Talvelan esityksestä kuulee keskittymisen eli paneutumisen, joka tuo siihen hartautta. Hän onnistuu. Yksi pienoinen lipsahdus ei kirkkoa kaada.

Jos Borgin ainutlaatuisen hienosta tuotannosta haluaa välttämättä sanoa jotain ikävää, niin ehkä hänen tulkintansa olivat kohdittain hiukan leuhkoja. Isäni on antanut ymmärtää, ettei tämä luonteenpiirre olisi ollut Borgille ihmisenäkään vallan vieras.

Mutta tässä oli nyt unessa nainen ja sanoin hänelle, että runon rytmi on ruhjova ja Kilpinen on lisännyt soinnuttomuutta melodialla. Säekuvio kulkee kuin riimikronikka:

”Vanha kirkko yksin erämaassa,

lasit rikki, ovet tuskin haassa.

Torni huojuu, vettä vuotaa katto,

harjaa peittää tumma sammalmatto…”


Sanoin sille unen naiselle, että katso nyt tarkkaan. Noiden lyhyiden viimeisten tavujen takia sinun täytyy laulaa niin että tuuli pääsee puhaltamaan kirjainten läpi. Näethän että ne ovat vaalean vihreitä ja heleän sinisiä, nämä sanat. Ei Törmäsellä ehkä ollut kuin kaksi rytmiä, tuulen tohahtelu ja pienen veden ääni.

Outoja ohjeita nämä kieltämättä olivat. ”Vanha Kirkko” sijaitsee iso Inarin ääressä, mutta en ole huomannut, että Inarin järvestä olisi tarttunut mitään Törmäsen runoihin.


Topeliuksen Laulu Inarista (…niin syvä oon kuin pitkäkin) on nykyisin, kansakoulujen laulun tauottua, tutuin ehkä Linnan Pohjantähdestä, jossa se toistuu pienenä teemana.


Luulisin että Topelius on sekoittanut Inarin järven ja Imandra-järven, koska mikään runossa Inarista kerrottu ei pidä paikkaansa mutta sopii pois tiehensä Imandraan.

Äidinisä väitti olleensa sielläkin ennen kapinaa ratatöissä ja sanoi, että Hiipinätunturin vieressä oli toinen vuori, jonka nimi oli Lujat Urut. Kartoissa on Lujauru. Seutu ei houkuttele – se on sitä apatiitin saastuttamaa aluetta. Ei sillä, isäni väittämän mukaan saksan ilmavoimien sota-ajan kartassa erään paikan nimi on Jaurujärviozerosee, eli suomeksi järvijärvijärvijärvi.

”Vanhan kirkon” tunnen. Se oli silloin hiljan kunnostettu - Pielppajärven erämaakirkko Inarissa, ei maantietä perille.

Laseissa ei ollut vikaa, torni kohosi vakaasti muta seurakunta kyllä maatui nurmen alla.

Elämys jäi vahvana mieleen siksikin, että kirkko oli niin pieni. Olen normaalikokoinen mies. Ei puhettakaan että olisin mahtanut penkkiin istumaan muuta kuin poikittain polvet suussa.

Fellman kertoo muisteluksissaan Lapista, että hiukan häntä kirpaisi papinvaalin voittamisen jälkeen, kun joku mainitsi, että seudulla on aina tapana äänestää ehdokkaista pienikokoisinta ja keveintä. Paikallisten velvollisuuksiin nimittäin kuului papin kyyditseminen kiveliössä.

Minulla on valmiina aika etevä videokamera. Olen vuosia haaveillut runojen kuvaamisesta – kirjaimia tuulessa, kirjaimia pakkasessa, meren tuomia sanoja.

Loppuun tulee ääni, joka on niin kauhea (d-molli yläsävelineen), että runoilijan korvista purskahtaa mustetta.

24. maaliskuuta 2007

Salaamattomat elämät

Mitä ihmisestä jää kuoltuaan?

Uskonto ja metafysiikka tällä kertaa sikseen – mutta muistoja jää, ja sitten nekin katoavat. Ehkä maailmaan mahtuu muistoja vain määrälti.

Valokuvassa on 56 avioparia ja sukulaista. Kuva on otettu melko tarkkaan puoli vuosisataa sitten.

Nyt kuoli ja viikon päästä haudataan Esko, talojen rakentaja kuten Taata.
Taustalla oleva talokin on kuollut.

Kuvaajasta vasemmalle oli se iso kivitalo, jonka paikalla on nyt jokin halpahalli.

Eläessään se talo oli Suomen 1930-luvun lopun tulevaisuususkon vertauskuva. Arkkitehtuuri oli funkista, jota oli jatkettu ja ”paranneltu” omasta päästä.

Tuo takana näkyvä talo, jonka rakennustelineiltä putosin kerran, on tyyliä ”Jussi Lappi-Seppälä” eli sodanjälkeistä sekamelskaa, jonka jälkeen tuli vielä pahempaa, nimittäin huonosti tehdyt betonielementit.

Tehdäänköhän Suomen rakentajista koskaan lauluja? Tulokset eivät olleet välttämättä niin häävejä eivätkä kestäviäkään, mutta ihan sama oli asia niiden, jotka rakensivat maan 1860-1910 ja loivat sen näkymättömät rakenteet.

Tässä kuvassa on sodanjälkeisen Suomen rakentajia.

Esko esitti prinssiä Nuorisoseuran kuuluisassa Prinsessa Ruususessa, joka oli suuri menestys vuonna 1945 tai niillä main. Se oli suvun ja tuttavapiirin yhteishanke. Lapuan Nuorisoseuralla yleisöä oli yli tuhat kerralla.

Tämä siis näkymättömistä rakenteista.

Hauska ettei tarvitse nyt puhua sodasta eikä verisistä vaatteista. Nyt kuollut sukulaismies oli kyllä sotilaslentäjä – kaikki Taata neljän tyttären miestä olivat Ilmasotakoululta, ja Esko heistä kuitenkin kauhavalainen – mutta sotatilan aikana hän ei ehtinyt koulutuskeskusta pidemmälle. Sotien jälkeen kaikkein ikävimpänä aikana hän oli au-opettajana, kunnes kouluttautui rakennusmestariksi.

Hyvä niin. Kaksi vanhempaa veljeä oli kaatunut.

Ja näkymätön rakenne: vanhemmat olivat kansakoulunopettajia sivukylältä.

Tämä nyt puheena oleva henkilö vastaa paljon paremmin minun käsitystäni pohjalaisesta miehestä kuin yleistä mielikuvaa pohjalaisista. Hänessä ei ollut mitään silmiinpistävää eikä uhoa. Hänellä ollut mitään tarvetta tuoda itseään esiin, ei levennellä eikä isotella. Sen sijaan hän oli sitkeä ja ahkera ja hyvin luotettava.

Viimeiset vuotensa hän oli omaishoitaja, kunnes joutui omaishoidettavaksi.

Olen tavannut siellä Pohjanmaalla ihmisiä, jotka ovat asettuneet näytteille. Kuten koko maassa, sielläkin sodan jälkeinen aika oli kuitenkin suurta kansainvaellusta. Hyväonnisilla näyttää kyllä olevan tapa palata lopuksi synnyinseuduilleen. Tämä perhe asui vuosia ainakin Rovaniemellä, Honkajoella, Kittilässä ja Ivalossa ja lisäksi Lohjalla. Lopuksi palattiin lähtöpaikoille.

Kesäisin kumminkin tavattiin ja saatettiin asettua valokuvaan omenapuiden alle. Tämän perheen purkautuminen Fiat-viisisatasesta oli nähtävyys – vanhemmat ja viisi lasten, joskus mummu lisäksi. Autossa oli voimaa ja vääntöä ajomatkoihin maan päästä päähän – puolen litran moottori ja hevosvoimia 20.

Ei pidä väittää kenenkään elämää onnelliseksi. Ei elämä ole sellaista. Kyllä jokaiselle on vähintään tarpeeksi vaivaa ja vastusta.

Siitä huolimatta kuvan katseleminen ja muistojen kuljettaminen panevat esittämään lausunnon: etuoikeutettua väkeä. On pärjäilty. Yllättävää on ammattien selkeys ja avioliittojen kestävyys. Neljä –viisikymmenvuotisia avioliittoja, ainakin yksi jo yli 60 vuotta, eikä tosiaan yhtään avioeroa. Lapsia useilla neljä tai viisi.

Olen yhä tiukemmin sitä mieltä, että perinnönjako tekee ihmisistä mielipuolia; valitettavasti siihen törmää jatkuvasti, minäkin. Tietääkseni nyt ei ole sitä ongelmaa. Kun Taata kuoli, sen jälkeen jääneen kiinteän omaisuuden kanssa oltiin kyllä ihmeessä.

Haluaisin väittää menneisyyden haaveilijoiden tapaan, että runsas raha tekee hulluksi. Jos sitä ei jää liiemmin, ei yleensä jää pahoja välejäkään eikä pahoja muistoja.

Hyviä sitäkin enemmän.

23. maaliskuuta 2007

Tekijänoikeus - ajatuksen puolikas

Wikipedia aiheuttaa nämä kaksi vaikeaa kysymystä.

Wikipedia kaataa tekijänoikeuden molemmat perustelut.

1:o - "Työmies on palkkansa ansainnut" - Raamatunlause tarkoittaa, että luovasta työstä on suoritettava korvaus, ja tuo korvaus on jopa tavallista työpalkkaa oikeutetumpi.

2:o - "Kunnia sille jolle kunnia kuuluu." - Luovuutta on kannustettava eli luotava insentiivejä. Moraaliset oikeudet ovat keskeisiä. Teosta ei saa muutella ilman tekijän suostumusta, ja tekijän nimi on aina mainittava.

Wikipediassa on 1,7 miljoonaa artikkelia. Suomenkielisessä Wikipediassa on nyt 100 000 artikkelia.

Työn tasosta ja merkityksestä on paljonkin erimielisyyttä. Nähdäkseni tätä internetin ilmaista tietosanakirjaa käyttävät "kaikki" eli se on ensimmäisiä verkkopaikkoja kenelle tahansa käyttäjälle. suomalaisissa ja kansainvälisissä mittauksissa ja arvioissa se on maailman kymmenen suosituimman verkko-osoitteen joukossa. Käynti- eli käyttökertojen määrä on huimaava.

Suomenkielisen Wikipedian viat liittyvät asenteisiin. Huonoimpia ovat ne alat, joista kirjoittamaan tarvittaisiin kokeneita asiantuntijoita. Parhaita ovat alat, joista kirjoittaa olemalla vain fiksu, sitkeä ja järjestelmällinen. Detaljitietoa painottuu. Hakusanojen suuri lukumäärä heijastaa tätä.

Ei ole mahdottomanvaikea kirjoittaa artikkelia "liikennerikos" eikä edes "murha". (Edellistä ei ole, jälkimmäinen on tynkä ja sellaisenakin omituinen.) "Tekijänoikeus" ja "Patentti" ovat tyydyttäviä. Amerikkalaisen perusteoksen "copyright" on erittäin hyvä ja hyödyllinen.
Rikosoikeudenkäyntiin liittyvä ”mens rea” voisi olla esimerkki asiasta, jota ammattilainenkin katsoo hakuteoksesta. Se tarkoittaa joko syyllisyyttä tai tahallisuutta ja on aidosti vaikea, historiallisesti kerrostunut anglosaksisen oikeuden termi. Tekstistä näkee, että sitä on ollut kirjoittamassa ainakin kymmenen kokenutta asianajajaa ja kaksikymmentä professoria.
Näissä asioissa muuten alaviitteet ja viittaukset laajempiin artikkeleihin ovat hyvin arvokkaita. Väittäisin mielelläni toista, mutta kyllä totta puhuen on arvokasta tietää, mitkä esimerkiksi kymmenistä informaatio-oikeutta koskevista englannin tai saksankielisistä kirjoista ovat hyviä ja mikä ranskankielisistä tekijänoikeuskirjoista on se, jota kannattaa käyttää (niitä on ainakin kolme uutta ja laajaa Ranskan yliopistojen kurssikirjoina).

Sama arvokkaiden viitteiden tieto on päivänselvä esimerkiksi historiassa. Kuka uskoisi – ellei joku uskottava henkilö kertoisi – että ”lopullinen” (definitive) Tacituksen elämäkerta on Sir Ronald Symen 1958 ilmestynyt teos tai että saman tekijän ”The Roman Revolution” (1939) on edelleen hyvin merkittävä mutta aikakauden värittämä eli fasisminvastainen.
Nämä ovat omia esimerkkejäni, jotka Wikipedia ilokseni vahvistaa.

Saksalaisen Wikipedian valaita koskeva artikkeli, joka lienee käännetty sellaisenaan moniin rinnakkaisteoksiin, on todella järkyttävän hyvä, kuten on väitettykin. (”Wale”.)

Vielä yksi kehu. Tietokirjan suuri ongelma on aina käsittelyn laajuus ja syvyys. Itse on ole koskaan alkuunkaan oppinut tätä, vaan hoipertelen suurista syvyyksistä ärsyttävään pintapuolisuuteen ja yleiskatsauksellisuuteen. Entisissä tietosanakirjoissa, joihin olen siis kirjoittanut elämässäni hyvin paljon, oli onneksi aina ilkeitä toimittajia, joilla oli valmis tieto rivimäärästä.

Aloin todellakin kirjoitella tietosanakirjoihin yi 40 vuotta sitten. Ajatella!

Wikipedian artikkelien pituus ja taitto ovat aika hyviä. Kyllä minulla on hyllyssäni 1980-luvun painos Encyclopaedia Britannicasta, mutta kieltämättä en ole lukenut läpi kahtasataa tiheästi painettua sivua artikkelista English literature, vaikka artikkeli on erittäin hyvä ja valaiseva.
Ystäväni Kaitsu Ekholm, joka pärjäisi vaikka portsarina ellei sattuisi olemaan professori, viitasi ensyklopediseen ongelmaan tuossa Wikipedian tilaisuudessa, jossa olimme puhumassa. On helppo kirjoittaa artikkeli ”kylmäfuusio” mutta vaikea ”totuus”.

Teidän, lukijoiden, kannalta huitaisisin tämän pätevän argumentin syrjään. Jos joku on niin hupsu, että haluaa lukea seikkaperäisen esityksen aiheesta ”totuus”, on syytä matkustaa Lontooseen, jossa sekä Foyle’sin että Blackwellin kirjakaupoissa (lähellä toisiaan) että British Museumin kirjastossa (kävelymatkan päässä näistä) on vähintäänkin riittävästi kirjallisuutta tästä aiheesta.

Kun on näin menetellen perehtynyt alustavasti asiaan, voi siirtyä tutkimaan, mitä oivallisissa teoksissa kerrotaan asiasta ”varmuus”.

Wikipedia siis kasvaa täysin irrallaan siitä, mitä tekijänoikeuden perusteista on aina sanottu lakeja säädettäessä ja niistä kirjoitettaessa. Vastiketta ei makseta eikä tekijän nimeä mainita. Jokaisen kirjoituksia saa muuttaa. On toivottavaa, että ehkä suurenkin työn tehneet kirjoittajan tunteita ei oteta huomioon muutoksia tehtäessä. Siten kukaan ei voi sanoa: minä olen kirjoittanut tämän artikkelin.

Ilmiö kuulostaa aivan samalta kuin tarinat 1800-luvun utopiayhteisöistä, joista olemme oppineet, ettei sellainen onnistu.

Wikipedia on yhteisö, ja se sen kuin laajenee.

Wiktionary on jo nyt miellyttävämpi käyttää kuin Merriam tai Webster tai OED eri versioineen. Wagon tarkoittaa siis vankkureita ja sana on tullut englantiin hollannista, ja Wiktionary tuntee myös sanonnan ”on the wagon” – “

(idiomatic) Abstaining from drinking any alcoholic drink, usually in the sense of having given it up (as opposed to never having partaken).

1917: “Thank you, but; – er – I’m on the wagon, you know,” declined the youth. — Edgar Rice Burroughs, The Oakdale Affair [1].

Wikibooks –puolelta olen tutkiskellut kahta yliopistotason perusoppikirjaa. Toinen koskee differentiaali- ja integraalilaskentaa ja toinen yleistä historia. Matematiikka-teos näyttää hyvältä ja soveltuu kaltaiselleni kadun filosofiantohtorille. Maailmanhistorian kirjoittajina on professoreita Chicagosta ja muualta Michiganista (vai oliko Chicago nyt Illinoisia – who cares). Se on ainakin jonkin verran parempi kuin tuntemani perusoppikirjat – tunnen useita. Ja tämä päivittyy. Olen katsellut arkeologian ja kielitieteen aiheuttamia muutoksia vanhan menneisyyden kuvauksiin; kyllä ne on otettu kiitettävästi huomioon.

Tiettävästi myös tuo työ on ilmaista, mutta ei nimetöntä.

Olen tunteellinen ja irrationaalinen ihminen. Myös Google on maailmaa muuttava keksintö ja myös Google tarjoaa jatkuvasti ilmaisia uutuuksia, joista eräät ovat henkeäsalpaavia, kuten maapallon kartasto (tai satelliittikuvasto) GoogleEarth. Mutta en tunne tarvetta ylistää.
Ehkä se johtuu vain siitä, että Google on voittoa tavoitteleva pörssiyhtiö ja sellaisena erittäin menestynyt. Ehkä minussakin on kerjäläismunkkia sen verran, että nimetön työ hyväksi arvellun asian puolesta miellyttää ajatuksena kovin.

Olen pohtinut kahta keinoa. Tunnen joukon eläkkeellä laiskistuvia professoreita ja tuomareita. Heitä voisi taivutella uskomaan, että olisi viisaampaa kirjoittaa artikkeleita Wikipediaan kuin räpeltää kohta taas vanhentuvia kirjoja, joihin kustantajatkin suhtautuvat aika yliolkaisesti.
Toisaalta voisi toivoa, että yhä useampi asianajaja ja muu juristi joutuisi kiinni ja tuomiolle rosikseen. Yhteiskuntapalveluksi voitaisiin määrätä aseman vessan siivoamisen ohella ohjattua työskentelyä esimerkiksi juuri Wikipediaan. Viitteiden etsiminen olisi kova juttu.

Voisi sitä tehdä myös vankilasta käsin. Itse asiassa Oxfordin ison tietosanakirjan merkittävä avustaja, se josta on kirjoitettu mainio kirja, oli elinkautisvanki, himomurhaajaksi heittynyt lääkäri.

Kemppisen kolmas teesi: wiki-ilmiö johtuu tekijänoikeudesta.

Muutoin ahneet, kunniaa kärttävät ja rahan tuntevat ihmiset uhraavat paljon aikaa ja vaivaa tähän ja muihin vapaakoodihankkeisiin (Linux, koko GNU-perinne, ilmaisohjelmat), koska tiedon hinta on romahtanut.

Tiedon inflaatiosta on kirjoiteltu tyhmiä. Ei tiedon arvo ole laskenut, vaan noussut, ja paljon. Mutta tietoyksikön tuottamisen hinta on romahtanut.

Kirjankustannusliikkeen ei todellakaan kannattaisi tuottaa markkinoille aitoa tietosanakirjaa, koska kukaan ei maksa sellaisista rahaa. Helsingin antikvariaateista löytyy tasoltaan varsin loistava Otavan 1960-luvun Iso tietosanakirja kymmenellä eurolla. Jos uusi vastaavanlainen teos ilmestyisi, se ei saisi maksaa enempää kuin 10 €, ja epäilen, ettei se menisi kuitenkaan kaupaksi, koska ihmiset eivät enää osoita sosiaalista asemaansa kirjahyllyllä, van rannekelloilla.
Perinteinen tekijänoikeus pitää edelleen yllä sanomalehtiä ja piti kustantajia siinä luulossa, että tietokirjoja voisi myydä niin kuin ennenkin. Taloudellisesti tietosanakirjan idea on tietysti se, että Otavan 60-luvun Iso Tieto oli oleellisin osin plagiaatti 30-luvun Isosta Tietosanakirjasta, joka puolestaan perustui sangen tukevasti Brockhausiin, Meyersiin ja Familjelexikoniin, Britannicaa ja Grande éncyclopaédie Laroussea unohtamatta.

Tietosanakirjoissa ja vastaavissa hakuteoksissa vallitsivat siis varkaiden markkinat. Hyvä niin. Tieteessähän tilanne on pysyvästi sama – ei hyvä tieteellinen artikkeli ole omaperäinen, vaan useimmiten olemassa olevaa tietoa etevästi kiteyttävä.

Reippaat henkilöt vastasivat samaan tapaan kuin urheilussa, jossa rahasta juokseminen, heittäminen ja hyppääminen jonkin käsittämättömän päähänpiston vuoksi kiellettiin 1920-luvulla, jolloin ammattiurheilu oli juuri pääsemässä hyvään alkuun. Ehkä rokki, jazz ja kamarimusiikki ovat vähän samantapaisia ilmiöitä. Suuri taituruus ja mainio äänitystekniikka eivät nujerra ainakaan nuorilta himoa soittaa itse.

Nyt tehdään itse tietosanakirjan artikkeleita ja jopa kirjoja.

Asiahan on aivan mainio.

Wikipedian perustajaisiä voi onnitella siitä, että kuvassa on ollut eteviä juristeja - ja että tietenkin perussofta on todella hyvä, koska se on helppo, nopea ja kevyt ja tietysti ilmainen.

Kuka tahansa saa sorkkia teoksen kirjoituksia, mutta jokaisen väitetään sitoutuvan GNU-tyyppiseen lisenssiin (josta on yksityiskohtainen selvitys Wikipedian linkkien takana). Teokseen kirjoitettua ei hylätä tekijänoikeusjärjestelmän ulkopuolelle, vaan tekijänoikeus säilyy, mutta tekijä luopuu oikeuksistaan mm. vastikkeen saamiseen ja nimensä mainitsemiseen teoksen yhteydessä.
Wikipedian kaupallinen hyväksikäyttö on sallittua. Jos keksii liikeidean, siitä vain. Alkuperäiset ”tekijät” eivät edelleenkään saa penniäkään.

Tekijänoikeus oli tarkoitettu poikkeukseksi tiedon yleismaailmallisuuden periaatteesta. Ensyklopedistit (!) eli ne Ranskan 1700-luvun filosofit, jotka ensimmäisinä keksivät ja toteuttivat tietosanakirjan, olivat ankarasti sitä mieltä, että tietoa on jaettava ja tuputettava ja että tietoon ei kenelläkään voi olla yksinoikeutta.

Tähän periaatteeseen esitettiin Ranskan ja Yhdysvaltain vallankumousten yhteydessä poikkeus: omaperäisen teoksen tekijällä on kuitenkin määräaikainen yksinoikeus teokseensa.
Poikkeus oli ja on perusteltu.

Jossain vaiheessa kriittinen massa saavutettiin ja järjestelmä alkoi maksaa enemmän kuin tuottaa.

Maapallon korkein mahdollinen vuori on sata metriä yli Mount Everest. Sen jälkeen vuoren paino junttaisi sen läpi maankuoren. Tekijänoikeusjärjestelmästä kasvoi hullu pilvenpiirtäjä.
Internet on olennaisesti litteä tai sienimäinen. Internetin tekijänoikeutta ei todellisuudessa voi hoitaa tuollaisesta Baabelin tornista käsin. Ne ovat kaksi eri maailmaa.

Wikipedian tyyppisiin julkaisuihin kirjoittaminen näyttäisi siis olevan samassa asemassa kuin musiikin kuunteleminen, soittaminen tai liikunta – kaikki aika hyödyttömiä asioita, taloudellisesti ajatellen.

Teesini on siis se, että tekijänoikeusjärjestelmän liikakasvu (hypertrofia) oli merkittävä ilmaisiin eli vapaisiin eli maksuttomiin tietojärjestelmiin johtanut tekijä.

Viittaan vielä Kemppisen teesiin numero kaksi: älä kysy, tekijänoikeus vai ei. Kysy, millainen tekijänoikeus.

22. maaliskuuta 2007

Ripusta repusta

Olkoon.

Eilen, Wikipedian juhlatilaisuudessa, tulin myöntäneeksi, että olen itsekin halunnut kokeilla, miten mutkikkaita ja kuinka pitkiä tekstejä verkkoon voi kirjoittaa.

Tarkoitin tätä blogia.

Mielestäni verkossa on aika paljon perinteisiä, hyvätasoisia artikkeleita ja tutkielmia, jotka ovat ainakin minulle vähän liian vaativaa luettavaa. Joko kopioin koneella ja unohdan tai printtaan ja luen paperilta ja printtaan ja unohdan.

Tätä asiaa tutkitaan moniaalla etevästi. Kognitio on yksi avainsanoista.

Nyt on tullut joitakin avunhuutoja, jotka tulkitsen siten, että te lukijat voisitte pohtiakin jotain tiettyä asiaa ja kukaties kommentoida sitä, mutta juttuja tulee liikaa.

Eilinen postaus on eilinen lehti. Ei sitä lue koskaan aivan samassa hengessä kuin päivän tuotosta.

Harva muistelee, millaista oli suihkussa eilen. Moni muistaa, millaista oli tänään, tai suunnittelee kohta menevänsä.

Eli kirjoitetaan jatkossa tietoisesti välillä lyhyempää ja joutavampaa.

Onhan asiassa sekin, että harvalla teistä on yhtä liukuva työaika kuin minulla. Ja kuinka monella on vierellään elämänkumppani, joka työn, levon tai raivokohtauksen vuoksi vaatii huomiota.

En ole vieläkään ratkaissut vaikeaa siveellistä ongelmaa, reppu vai kiskottava lentolaukku. Siinä on matkalaukkuprofessorilla se piru, että Lappeenrannassa opiskelijatkin tuntuvat edellyttävän, että professorilla on pikkutakki, valkoinen paita ja kravatti eli siten pukeutuminen on arvonantoa opiskelijoille. Mutta kun aina ei ole luentoja, niin silloin suorat housut ja villis ja jokin pikee alla on OK.

Pikkutakki ei matkusta repussa.

Vai pitäisikö hankkia erikseen sellainen kahvallinen pukupussi-laukku, jossa on limonaativaatteet, ja sulloa muu tarvittava reppuun?

Panin kauhukseni merkille, että minustakin sympaattinen Swiss Army -brändi on lähtenyt tunkeutumaan kaikkialle, muun muassa laukkuihin ja kelloihin. Epäilen synkeästi, että tuollaisissa herrastelutavaroissa se merkki eli logo maksaa todella paljon.

Vaikka ETA:n sivusto on salasanan takana, sain sen verran selvää, että hintaviin ja korkealaatuisiin kvartsikelloihin assosioitu ETA:n koneisto maksaa verkkokaupoissa 10 - 20 euroa. Omega-hintaluokan kvartsikellot, joissa siis luultavasti on tuo koneisto, maksavat 500 - 1 500 euroa.

Blogin virittäminen välillä rupattelevammaksi liitty Wikipedian juhlaan näin.

Puhuin siellä kahdesta asiasta, joista toinen on painava ja iso ja liittyy tekijänoikeuteen. Siitä siis toiste. Toinen on tämä.

Mielestäni juuri Wikipedia on sinänsä lahjakasta wikimedia-softaa käyttämällä löytänyt lähes ihanteellisen luettavan "taiton".

Tämän tunnustuksen haluaisin ylläpitäjille osoittaa.

Kun kokeeksi otan (jenkki)wikipediasta esimerkiksi hakusanan "Iraq", kokonaisuus ja linkitys palvelevat sekä tavallisinta tarvetta eli tiedon nopeaa tarkistamista (paljonko asukkaita; milloin Saddam oli syntynyt) että syventyvämmän lukemisen tarvetta.

Ja lopussa on hyvin kiinnostavasti eri tyyppisiä linkkejä ja vieläpä alaviitteitä.

En tiedä mitä mieltä muut ovat, mutta minusta tämä ominaisuus on kerrassaan hyvä.

Ja tietysti se, ettei vaivoina ole flashiä tai ääniä tai muuta tarpeetonta, vaan sivusto on ennen kaikkea nopea.

Sitähän wiki tunnetusti tarkoittaa. Wikiwiki.

21. maaliskuuta 2007

Miten tulen eteväksi II

Eilen todistimme, että etevä on henkilö, joka on etevän näköinen.

Vähän aikaa sitten tein taustatutkimuksia, ja näyttää pitävän paikkansa, että elokuvan "Paluu tulevaisuuteen" etevä tiedemies ("Dr. Emmett Brown - Christopher Lloyd) on todella saanut hahmoonsa jotain fyysikko Richard P. Feynmanilta, joka todella oli vuosisadan etevimpiä henkilöitä. Ja hauska.

Jo 30-luvulla kyllä tiedettiin, miltä hullu tiedemies näyttää. Laboratoriotakki (ja kynät rintataskussa) oli välttämätön, hurjasti siirottava harmaa tukka ja mielipuolinen nauru.

Kas vain. Tulin kuvailleeksi Heikinheimon.

Olisiko Einstein näytellyt tietoisesti sitä henkilöä, jonka media teki hänestä?

Sellainen ei olisi tavatonta.

Suomessa Sillapää esitti innostuneesti "Taataa", kun hänen kirjailijanuransa oli päättynyt ja julkkisuransa alkanut. Ennenkin on ollut puhe siitä, että tämä lienee Suomen ensimmäinen todella tuloksekas kirjailijan lanseeraus, jonka kehitti Heikki A. Reenpää.

Sitä en tiedä, kuka ilkiö keksi pakottaa Sibeliuksen käyttämään liian isoja vaatteita ja kahta tai kolmea numeroa liian isoa kaulusta.

Sekin keino on kulunut loppuun, että poikkeavan kyvykkyyden sädekehä hankittiin tolkuttomalla käyttäytymisellä.

Muistan kerrankin kun piti saada Saarikoski ja Salama pystyyn ja pois Otavan johtokunnan esikartanon matolta, johon herrat olivat kumonneet itsensä...

Etevyyden mielikuvan luomisen pääsääntö näyttäisi olevan kuitenkin tämä: ei saa pyöritellä silmiään.

Joku etevä henkilö kertoi televisiossa, miten "status" ja tilan riistäminen muilta liittyvät toisiinsa. Jotkut henkilöt - mieleeni tulevat muutamat vanhemmat naiset - ratkaisevat integraaliyhtälön käyttämällä mahdollisimman isoa kampausta, ojentamalla kädet ja sormet ja nauraen joka välissä suu mahdollisimman auki. Neuvonantajani sanoi, että nauraminen on hyvä keino piilottaa rypyt, jos uhkana on lähikuva.

Tämä televisio henkilö käytti esimerkkinä Donneria. Jos rönöttää televisiossa, seurassa, paneelikeskustelussa tms., pistävä katse on välttämätön. Siitä tulee hyvin intelligentti vaikutelma. Jos rönöttäessään pyörittelee silmiään ja lisäksi koskettelee nenänpäätään, näyttää tarkkailuluokalta karanneelta vintiöltä, joka ei tiedä, onko Helsingissä vai Tampereella.

Esimerkki on pettävän helppo. Se ei onnistu äkkinäiseltä. Ihmisellä on kaksi silmää. Ei ole helppo päättää, kumpaan katsoo. Hädissään sitä vilkuilee vuoroon vasempaan, vuoroon oikeaan, jolloin kokonaisvaikutelma on: epäluotettava.

Oma suosikkini on "double-take". Sen mestari oli James Finlayson -niminen näyttelijä, jonka muistamme monista vanhoista Ohukaisista ja Paksukaisista. Se kalju ja kiukkuinen kaveri, joka katsoi toista silmää siristäen kahteen kertaan. Se on juuri Finlayson, joka esiintyy soveltavan liiketaloustieteen mestariteoksessa "Big Business" kiinteistönomistajana, joka kieltäytyy ostamasta joulukuusta syksyllä.

Tietokanta ilmoitti, että käsikirjoittajien mukaan aikamme klassikko, Homer Simpsonin "D'oh" on tämän samaisen Finlaysonin keksintö ja siis hyvin varhaista äänielokuvaa.

Lähetän laskun perästä, kun nyt paljastan, mikä meni vikaan SAK:n kuuluisassa vaalimainoksessa. Se ei ollut hauska. Oiva Lohtander on kieltämättä mainio tietynlaisissa rooleissa. Ruuan viskaaminen ilmaan niin että se putoaa heittäjän päähän sekä "D'Oh!" olisi tehnyt mainoksesta hyvän ja Lohtanderista Homerin. Nyt se oli vain pätkä speksiä, josta puuttui muutamia asioita, kuten alku, loppu ja keskikohta.

Olen seurannut livenä joitakin hurjaan kulttimaineeseen kohonneita henkilöitä, kuten Linus Torvaldsia Kaliforniassa. Hän oli hyvä. Enemmän Michael J. Fox kuin Christopher Lloyd. Vaikea taito. Kiltti ja sopuisa poika, jonka ympärillä leijuu repliikki "Nobody calls me a chicken." Jorma Ollilan pään päällä on tämä sama puhekupla ja tietty hullun kiilto silmissä.

Amerikkalainen repliikki on suomennettu. Juoppiksen "mulle ei vittuilla" sisältää saman viestin.

Esiintymistaidon ja etevyyden suomalainen huippu näyttäisi olevan nyt Kimi Räikkönen. Siirryimme joskus yli viisi vuotta sitten ammattikoulukulttuuriin, ja uranuurtajia olivat Matti Nykänen ja Mikä Häkkinen.

Räikkönen on paras. Häkkinenhän oli ja on sympaattinen kuin mikä. Räikkönen käy hermoille ja hänen katseensa on yksitoikkoinen, mikä on aivan uusi kuvailu katseesta puhuttaessa. Puhe on perus-kaivokselaa kieleen katsomatta.

Vaikka esiintyminen ja olemus käy monen - muun muassa minun - hermoille, ei voi muuta kuin tunnustaa, että tuossa on löydetty keino ilmaista vähin elein viesti: tässä on äänessä hyvin etevä henkilö, jolla ei...

20. maaliskuuta 2007

Miten tulla eteväksi I


Tärkeimmän säännön esitti Saarikoski pakinassaan puoli vuosisataa sitten:

- Älä pidä kyniä rintataskussa!

Jos toisin tekee, luullaan puotipuksuksi tai insinööriksi.

Oikeastaan ei enää insinööriksikään, koska he ja samoin teknikot ja työnjohtajat ovat luopuneet labratakeista. Ei siitäkään muuten ole kauan kun autokorjaamon työnjohtaja oli "keltainen vaara". Tympeän keltainen puolireiteen ulottuva takki oli sekä suoja että arvon merkki.

Hyödylliset arvon merkit tuhoutuivat ehkä Unileverin ja pesukonevalmistajien puristuksessa. Todellisia työvaatteita käytetään enää todella tahrivissa töissä, mutta epäilen, että jotkut rakennus-, putki- ja sähkömiehet pitävät sinisiä haalareita ulkotaskuineen osoituksena asemastaan.

Mielenkiintoinen maailma. Ellen nyt aivan erehdy, nuo työvaatteet ja jalkineet, joita täällä Kirkkonummella saa ainakin maatalouspainotteisesta osuuskaupasta (VAK), ovat laatua ja hintaa ajatellen aivan ylivoimaisia verrattuna erilaisiin miehistelyvaatteisiin, joita myydään hienostelukaupoissa.

Yritän muistaa överhaalareiden menneisyyttä, mutta en ole varma. Epäilen että monttöörit eli koneasentajat käyttivät niitä ennen sotia ja että näkemäni ovat sitä perua. Ilmasotakoululla niitä ainakin käytettiin. Lentohaalareista minulla on paljon perhevalokuvia, samoin lentoturkeista.

Väittäisin että armeijan haalareiden väri on aina ollut khaki. Työmiesten haalareiden väli oli koko yhteiskuntaluokan väri: sininen. Ranskassa myös savukepakkaukset värjättiin vastaavasti. Taustalla on 1800-luvun synteettinen väri, joka korvasi liian kalliin indigon, ja tämän sinisen työvaatteen nykyinen versio on tietysti farkut, joissa on ainakin viitteenä jäljellä myös luja kudos ja saumaus, vaikka meille tuttujen farkkujen leikkaus ei tietenkään salli työntekoa.

Jäin miettimään tätä kynäkysymystä, kun usea kommentoija on kysynyt, kannattaako väitellä esimerkiksi Princetonissa ja onko ihmiselle suurikin häpeä että suorittaa tutkintonsa jossain muualla kuin Helsingin yliopistossa tai Teknillisessä korkeakoulussa.

Vastaus on näet selvä ja mutkikas: yleensä kukaan järkevä ihminen ei väittele ulkomailla. Ulkomailla ollaan opissa ja sitten tullaan kotiin väittelemään. Muuten tulee vaikeuksia, jotka eivät lopu koskaan. Apurahoja ja sitten virkoja hakiessa joutuu jatkuvasti selostamaan, onko suoritettu tutkinto muodollisesti riittävä tai minkään arvoinen.

Yhdysvaltain oikeustieteen tohtori (J.D.) esimerkiksi on minun mielestäni omituinen ainakin suomalaisen suorittamaksi. Mutta tilanne muuttuu. Normaalitutkinto oli kauan LLB (Bachelor of Laws). LLM (Legum Magister - Master of Laws) on ollut kauan joko merkki ulkomaalaisesta, joka on suorittanut jotain Yhdysvalloissa, tai sitten erikoistuneesta amerikkalaisesta, joka siis osaa esimerkiksi vero-oikeutta. Mutta J.D. on ehkä kansainvälisen vaikutuksen takia jatkuvasti nousussa.

Englannissa juristi-professori ei ole välttämättä lainkaan tohtori, tai sitten Ph.D eli filosofian tohtori.

Menen ennen pitkää oppeineni mailleni, mutta olen siis yleensä neuvonut nuoria, että kuunnelkaa luentoja ja suorittakaa kursseja, mutta ei tutkintoja. Yhdysvalloissa - Berkeleyssä - esimerkiksi täysi tutkinto vaatisi myös Bar Examinationia, joka on tarpeen praktiikan harjoittamiseksi, ja se on kiusallisen työläs tutkinto ja sisältää paljon turhaa tietoa.

Humanisteille ja yhteiskuntatieteilijöille Ph.D. on yleensä ongelmaton. Tekniikassa moni väittelee maailmalla; esimerkiksi Ph.D. on monissa tapauksissa kova juttu MIT:sta saatuna (Massachusetts Institute of Technology).

Jonkun kysymä Princeton on hurja juttu - matemaatikolle. Muista en niin tiedä.
Yleisesti, kaunista kotikasvatusta ajatellen, Ivy Leaguen tohtorin tutkinto on ihan OK.

Jolloin - papereissa painaa väitöksen ja tutkimusten lisäksi se, kenelle on väitelty ja kuka on ollut opponentti. Siis pääaineproffa ja opponentti vaikuttavat. Tutkijoiden maailmassa julkaisut tai oikeastaan ne lehdet, joissa on julkaissut, ja sitaatit painavat. Suomessa sitaattiperinne on painava ehkä vain luonnontieteissä. Suurta on siis kirjoittaa paperi, johon ennen pitkää monet toiset tutkijat viittaavat.

Mutta jos eteväksi pääsisi vain käyttämällä taskuttomia paitoja ja hankkimalla sopivat tutkinnot, maailma olisi kovin helppo.

Kenellä väistyvän Vanhasen hallituksen jäsenillä on loppututkintoja ja miten koulutuspohja vaikutti vaalimenestykseen?

Kukaan ei muista. Ketään ei kiinnosta. Muistaakseni Vanhasen hallituksessa useimmilla on jokin säädyllinen tutkinto, ja sellaisen puuttuminen on nälvimisen aihe. Muistaakseni vain Tuomiojalla on järeän tason tieteellinen koulutus, mutta who cares.

Vaaleissa tupakointi ja pahantapaisuus voitti.

Siitä olen tietysti onnellinen, vaikka Niinistön lumo ei jostain syystä minuun vetoakaan. Ihmettelen sitä itsekin, kun mies on työelämänsä alkuvaiheessa jopa joutunut tutustumaan maapallon pimeään puoleen (toimimaan Turun hovioikeuden esittelijänä).

Vanhanen todistettiin perinpohjaisesti pahantapaiseksi henkilöksi, jolla on kuriton isä ja joka ei saa naissuhteitaan järjestykseen. Näillä puutteilla ei näytä olevan minkäänlaista merkitystä.

Kokoomuksella on nyt hyvä poliisi - paha poliisi -pari, koska Katainen puolestaan on julkisuudessa mallikelpoisen vaihto-oppilaan perikuva ja täsmälleen sen oloinen henkilö, joka pääsisi arvostetun amerikkalaisen yliopiston Business Schoolin assistentiksi tai apulaisprofessoriksi (associate professor) kykyihin ja tietoihin katsomatta. (Sanon varmuuden vuoksi, etten ole havainnut kyvyissä ja tiedoissa mitään vikaa.)

Poliitikon esiintymiskyky ja esiintymistapa ovat luultavasti vaikeita asioita ja ehkä niitä ei voi opettaa ainakaan lyhyessä ajassa. En esimerkiksi havainnut Heinäluoman esiintymisessä ja puheissa mitään erityistä vikaa, paitsi tottumattomuuden puhua epäluuloisille ihmisille.

Television liian monien keskustelujen joukossa oli yksi, joka hätkähdytti erilaisuudellaan. Kesken vaalitaiston Ihalainen ja Riski puhuivat tunnin toisilleen ja yleisölle. Kyllä oli eroa!

On lupa kysyä, kannattaako tällaisista kysymyksistä puhua näin pitkään. On lupa vastata, että kannattaa. USA:n Bush osoitti kahteen kertaan hallitsevansa erittäin hyvin äänestäjien suosion saamisen vaikean taidon. Tuo vaalitulos on osoittautunut erääksi aikamme ongelmista. Brittien Tony Blair osoitti prinsessa Dianan hautajaisissa olevansa esiintymistekniikaltaan vanhan koulun Shakespeare-näyttelijän tasolla. Syistä joita en ymmärrä pakottaviksi hän on vetänyt maansa Yhdysvaltojen perässä hyvin hankalaan tilanteeseen ja nämä kaksi herraa ovat lisäksi tehneet oikeusvaltiosta kyseenalaisen käsitteen.

Tämän hetken poliitikoista kai sitten paras kannatuksen rakentaja on V. Putin, jolla ei taida olla Suomessa yhtään kannattajaa. Neuvostovakoojan koulutuksella on rakennettu ura, joka näyttää kestävän kaiken, myös hurjapäisyyden kansainvälisessä sotilas- ja energiapolitiikassa. Kun menetelmiin ei näyttäisi liittyvän näkyvää terroria, ei voi muuta kuin ihmetellä.

Kirjoitin eilen jotain sosiaalisista innovaatioista ja aion kirjoittaa jatkossa paljon. Luulisin että uudenlaisten toimintamallien kehittyminen edellyttää uudenlaista poliittista johtoa ja uudenlaista taloudellista johtoa.

Meillä oli yksi huippujohtaja odottamassa näyttämölle paluun vuoroaan Suomen Pankissa. Hänellä on yhtä upea puheääni kuin Kataisella. Mutta nyt Liikasen juna taisi mennä.

Tilanne on jännittävä, sillä jos hallituksesta tulee ennakoidun kaltainen, kaksi näkyvintä henkilöä, Vanhanen ja Niinistö, joutuvat edustamaan kotona ja kaukana ilman daamia. Kun molemmat ovat kuitenkin tunnettuja aikaansaavuudestaan naisten maailmassa, tilanne on lyhyesti sanottuna outo.

19. maaliskuuta 2007

Suuret sukupolvet

Ihmettelin, miksi Paavo Väyrysen tämänaamuinen ilmoittautuminen erinäisiin luottamusvirkoihin kuulosti niin erikoiselta.

Siksi että hän ja Tuomioja sekä Niinistö ovat nyt Viimeiset Dinosaurit. Ehkäpä heidät riimisuolataan puhemiehistöön

Olisiko niin, että suurista ikäluokista päästäisiinkin politiikassa näin vähällä? Niinistö on syntynyt 1948 ja nämä kaksi muuta 1946.

Olisiko Halosen sak-lainen uuspolitiikka jo osoittautunut lyhytikäiseksi?

Suurimmat vaikeudet eivät odota eläkeläisten, lapsiperheiden eivät hoitoalojen asioissa. Vaikeudet ovat jo alkaneet tehdastyössä. Sen näkymät ovat synkät. Tai oikeastaan vanha metalli menestyy mutta metsä ei.

En arvaile. Maailmassa on muutakin kuin Suomi, emmekä todellakaan ole "maailman lahjakkain kansa", kuten muuan uusi kansanedustaja jo touhusi.

Asiat muuttuvat. Moniko muistaa, että Jäätteenmäki menetti poliittisen asemansa väitettyään, että Lipponen oli väittänyt Suomen kannattavan Yhdysvaltojen hyökkäystä Irakiin?

Voisikohan tämä jäädä esimerkiksi eräiden sisäpoliittisten vaaliväitteiden tasosta?

Henkilökohtaisesti toivon, ettei eduskunnassa ainakaan aloitettaisi YT-neuvotteluja siitä huolimatta, että Kiinassa olisi halvempia ja nöyrempiä kansanedustajia. Intiassa olisi halvempia ja paremmin koulutettuja.

18. maaliskuuta 2007

Sukupiiri II

Tänään, huomenna ja kohta on puhuttava jatkuvasti sosiaalisista innovaatioista. On paneeleja, on ohjelmia.

Valitettavasti käsite "innovaatio" on niin vastanemielinen, samoin kuin käsite "luovuus".

Kirjoitin seitsemän vuotta sitten pätkän "differentiaalioikeudesta" ja sain aikaan tyrmistyneen hiljaisuuden. Halusin vain sanoa, että oikeudellisissa puuhailuissa muutos on keskeinen ilmiö ja että matematiikassa tunnetaan muutoksen suunta ja muutoksen suuruus.

Historiassa arvioidaan jälkeenpäin muutosnopeutta, ja tuloksena on melkein aina yllätys.

Klingen "Iisalmen ruhtinaskunnan" keskeinen ajatus on pappien ja muiden säätyläisten toiminta sosiaalisen innovaation käynnistäjinä ja liikkeellä pitäjinä.

Se on paksun kirjan arvoinen aihe. Pappeja ja muita säätyläisiä pidetään usein terveenkin muutoksen jarruttajina, ja ennen vanhaan käytettiin sanaa "taantumus".

Klinge jättää lopulta esittelemättä taloudelliset innovaatiot. Ehkä se on hyvä ratkaisu, koska Eino Jutikkala teki sen puoli vuosisataa sitten suomalaisen talonpojan historiassa. Mutta lukija käsittää, että puhe on siirtymisestä kaskenpoltosta peltoviljelyyn ja aikanaan muun muassa kylvöheinään. Karjan tilat ja navetat oli suunniteltava uudestaan ennen kuin päästiin "Punaisen viivan" kirouksesta eli talven ja kevätkauden nälästä.

Joku kysyi jossain verkon keskustelupalastalla, miksi huhtikuu on T.S. Eliotin mukaan kuukausista julmin. Eliotilla voi olla hyviäkin vastauksia kysymykseen, mutta Suomessa huhtikuussa kuoltiin nälkään. Maaliskuussa oli syöty siemenviljat.

Tänään pidetän tiettävästi vaalit. Olen vailla mielenkiintoa poliitikkojen säädyn saavutuksiin muilta osin kuin että ihailen heidän työtään. Itse en millään jaksaisi pysyä hereillä niin pitkissä kokouksissa ja istunnoissa. Asiantuntijana valiokunnissa olen nukahtanut pari kertaa jakarandapenkille odottaessani vuoroani.

Kunpa näkisi innovaatioeduskunnan. Kerran se tapahtui, sata vuotta sitten. Muutos oli käsittämättömän suuri. Uudistuksia ei juuri ilmennyt, koska Venäjä kykeni vaivattomasti jarruttamaan. Kun lopulta päästiin äänestämään oikeista asioista, sisällissota sai enimmät äänet.

Tapaus oli niin nolo, että sana "vapaussota" on edelleen käypä ja kohtelias. Ja saatiin siitä toimiva parlamentti, kun sopivin välein vangittiin osa ehdokkaista tai edustajista.

EY:n maailmassa moni ei tohdi sanoa, että eduskunta ei ole entisensä. Tai Timo Soini sanoo, mutta taitaa tarkoittaa jotain muuta.

Muutoksen nopeuden ja suunnan sääntely (sääntely-yritykset) jatkuvat. Lehdet kysyvät, miksi ei keskustella tärkeistä asioista, kuten kansallisesta turvallisuudesta eli Wenäjästä. Siksi että ne ovat tärkeitä.

Miksi kaikki ovat yhtä mieltä ilmatonmuutoksen vastustamista? Koska tässä asiassa näyttää riittävän, että hyväksyy jonkin mielipiteen. Itämeri on pelastettava, sanovat maanviljelijät.

Tämä kaikki, eduskuntavaaleineen, liittyy professori Klingen kirjaan kiinteästi.

Kieltämättä, ensi tulee ryhmä, joka alka yllättäen toimia. Tässä tapauksessa se oli Porthanin porukka ja seuraava sukupolvi, ns. kansalliset suurmiehet, jotka todella olivat häikäisevän lahjakasta joukkokuntaa. Sitten tulevat "liikkuvat äänestäjät" eli ne, jotka haistavat tuulen muuttuneen ja saavat palkinnokseen pastoraatit.

Eilen havaitsimme, että suomalaisen talouselämän ja herra paratkoon tutkimuksen huipulta puuttuu aika pahasti itäsuomalaisuus.

Ehkä pitäisi lakkauttaa ylipistot Uudenmaan ulkopuolelta, paitsi Oulu. No, Oulunkin voi lakkauttaa, koska Nokia saa samat edut ostopalveluina.

Itäsuomalaisuutta ei enää ole. Byt työpaikkoihin ja korkeakuluihin ovat tulossa 1985-1987 syntyneet. Merkittävät opintopaikat menevät Olarin, Tapiolan ja Haukilahden nuorisolle. Tiedän mistä puhun. Siellä on merkittävän hyviä lukioita. Tapiolan lukiota sanotaan Teknillisen korkeakulun yläasteeksi.

Klinge tulee lajentaneeksi Norbert Eliasin sivilisaatio-teoriaa, joka kuvailee nousevan säätykierron mekanismin. Saksalainen versio tuottaa sellaisia henkilöitä kuin Klinge - tai minä. Nousu tapahtuu yliopistojen kautta, opiskelemalla oikeiden professoroiden alaisuudessa. Ero on tavaton verrattuna esimerkiksi Ranskaan, jossa nousu edellyttää että on oikeasti fiksu.

Sosiaalinen nousu tarkoittaa, ettei ole pahempaa putoamisen vaaraa. Suvusta tietysti tippuu jokin osa Lapinlahteen ja vastaaviin alan yrityksiin.

Innovatiivinen oivallus on ruustinna. Kyllä kai nämä kanavat ja kuhilaat kukkivat ilmankin, mutta se suuri taloudellinen muutos, joka tapansa mukaan näkyi heti kulttuurissa, oli ruustinnojen ja papintyttärien tekoa.

He pystyivät pitämään suunnatomista lapsikatraista hengissä merkillisen suuren osan. He onnistuivat pitämään kirkkoherra-miehensäkin hengissä ja sellaisessa kunnossa, että selkä taipui kunnolla papinsäkkiä täytettäessä. Ja he kasvattivat pelokkaan, auktoriteetti-uskovaisen siviiilivirkakunnan, jonka viimeiset merkit ovat vielä keskuudessamme.

Haluan siksi muuttaa Klingen kirjan nimeä. Siinä on puhe pappila-ruhtinattarista.

Isänmurha ja kosto äidille oli salamannopea. Papiston ja ylempien virkamiesten asema romahdutettiin 1920-luvun puolivälissä, ja pari poikkeusta lukuun ottamatta vanhat puupappilat lyötiin päreiksi toisen maailmansodan jälkeen.

Esityksen polttopiste, Iisalmen vanha pappila, on nykyisin juuri oikeassa paikassa, Seurasaaren ulkomuseossa, japanilaisten ja kiinalaisten turistien ja oravien saartorenkaan keskellä.

17. maaliskuuta 2007

Sukupiiri I

Matti Klinge on kuvissa samanlainen kuin luonnossa. Huulilla on ystävällinen hymy, mutta silmät ovat jääkylmät.

Aikoinaan suunnittelimme jossain vallattomassa seurassa, että mepä rupeamme myymään ylioppilaille muiden vappuvarusteteiden ohessa Matti Klinge-naamareita. Hanke raukesi tuloksettomana.

Tämä on hiukan julmaa. Luullakseni tuo joskus ikäväksi tulkittu katse on samaa perua kuin eräät harvinaiset käyttäytymispiirteet. Kai se on pelkoa.

Kyllä jokaisella ihmisellä on oikeus valepukeutua, sanoi nyt Helsingin kaupungin järjestyssääntö asiasta mitä tahansa. Ja kyllä lierihattu tai Seppo Heikinheimo tyylinen lippis (oman univormuni osa) on vähemmän aggressiivinen kuin silmille vedetty kommandopipo.

Klingen "Iisalmen ruhtinaskunta - modernin projekti sukuverkostojen periferiassa, SKS 2006, 616 s.)" on kuin onkin hyvin mielenkiintoinen kirja. En mene sanomaan, että se kannattaisi lukea; itse luin sen.

Kirja on aineen puolesta ylön rikas.

Alaotsikko näyttäisi olevan pelkkää hämäystä, koska "modernin projekti" kuulostaa pro gradun aiheelta, verkosto" lisensiaattityöltä ja "periferia" harjoitusaineelta. Kirjan sisältö ei mitenkään tue eikä valaise alaotsikkoa.

Teos on kertomus erinäisten sukujen vaiheista ja ahkeruudesta käytännön tehtävissä, papinviroissa ja yliopistoviroissa. Ensimmäiset laajemmin esitellyt henkilöt toimivat pian Isonvihan jälkeen. Usein mainitaan suoviljelyä ja koskenperkausta edistäneet papit. Myös uudenlainen pelto- ja niittyviljely ja sitten karjatalous näyttää säteilleen ympäristöön pappiloista käsin. Itse suoviljely ja koskenperkaus jää vähemmälle. Ne ovat aika unohtuneita asioita.

Kuinka moni tietää tai muistaa, missä on nyt se Kymijoen Mankalan koski, jossa filmattiin "Koskenlaskijan morsian" ja luotiin kuvallinen tukkilaisromantiikka?

Klingen kirjan erikoisuus, historian professorin huolellinen työ joka erottaa tämän lukemattomista sukukronikoista on keskittäminen maantieteelliseen paikkaan. Puhe on melkein koko ajan Iisalmesta, etenkin sen keskustasta. Lagukset ja ne kaikki muut esiintyvät kirjassa iisalmelaisina. Aikajänne on lähes kolmesataa vuotta.

Tuo koskenperkaus merkitsee kulkuyhteyksiä. Saimaan kanava eli 1840-luvulla reitti oli selvä vasta Savonlinnaan. Sieltä ylävesiin sai työtä tehdä paljon ennen kuin puu ja ihmiset alkoivat kulkea.

Lukijan on käytettävä hiukan mielikuvitusta ymmärtääkseen, miten toivottoman kaukana kaikesta Savo oli ennen yhteyksiään - siitä huolimatta, että Oulusta oli kumminkin Kuopioon sotilastarkoituksiin rakennettu tie. Se oli se sama tie, jolla Sandelsin jääkärit taistelivat 1808-1809.

Ja tämä palauttaa ajatuksen henkilöihin. Suomen valloitus 1808 ja olojen vakiintuminen Napoleonin sotien jälkeen muutti koulutusolot ja avasi virkojenkalastelijoille ennennäkemättömät apajat.

Kiireesti Venäjän keisarille alamaisuutensa vakuuttaneet mahtipapit ja heidän suosikkinsa näkivät ilokseen ja riemukseen kilpailun kaventuneen, kun ruotsalaisia ei ollut enää vaivoina. Sekä papiston että yliopistomiesten ja sitten korkeiden virkamiesten keskuudessa syntyi monopoleja.

Klinge ei kirjoita tästä kovin ruokottomasti, mutta aihetta on käsitellyt seikkaperäisesti hallintohistoriassa Raimo Savolainen (Suosikkisenaattorit). Kirjoitin siitä itsekin väitöskirjassani.

Vasta silloin virka on hyvä, kun siihen kuuluu oikeus nimittää alaiset, puolet kollegoista ja keskeiset seuraajat. 1800-luvulla oli henkilöitä, joilla ei tässä suhteessa ollut valittamista - arkkipiispa Tengström, sitten Langenskilöldit, von Haartmanit ja ennen pitkää joukkio Snellman - Yrjö Koskinen.

Poliittisten virkanimitysten kauhistelijat eivät ehkä ole koskaan käsittäneet, että rasvaisia tehtäviä jaettaessa aina tehdään jotain filunkia. Maalaisliiton ja demarien juhlavuodet 1950-luvulla ja 1960-luvulla olivat lopulta aika kesyjä ja järjestyneitä tiettyihin muihin systeemeihin verrattuna.

Klingen iisalmelaisissa on yliopistomiehiä. 1800-luvulla Laguksia oli professoreina vaivoiksi asti; Iisalmen joukko ei ollut kuitenkaan tässä erikoisen näkyvä. Mutta Klinge on ollut kirjoittamassa sekä ylioppilaskunnan että yliopiston historiaa ja nyt kansallisbiografiaa.

Kirjoittaja ottaa esiin myös pappissukujen sammumisen - siis pappeuden kannalta. Ilmiötä on tutkittu yli 50 vuotta. Mikko Juva laati aikoinaan väitöskirjan realismin murroksesta ja kirkosta.

Klinge tuo esimerkkihenkilöksi iisalmelaisen Juhani Ahon. Eikä parempaa esimerkkiä olekaan. Tai ehkä - Juvasta puheen ollen - olisi voinut vielä tähdentää Brofeldtin poikien valtavaa verkostoitumista, kun sitä ei enää yleensä tunneta. Sieltä Iisalmen pappilasta oli lähtöisin keskeisiä teollisuusmiehiä (Kymi Oy), näkyvimpiä lääkäreitä (Simo Brofeldt) jne.

Ja kiinnostava esimerkki tämä Iisalmi on, sillä yhtenä maan suurituloisimmista seurakunnista se oli etenkin Lagusten perintöaluetta, kunnes köyhä ja kansanomaisuutta korostava kappalainen Brofeldt ponkaisi ohi ehdokassijojen kirkon himoituimpiin kuuluvaan virkaan.

Pappissääty oli siis valmiiksi hajoamassa, kun säätyvaltiopäivät loppuivat.

Entä muuta säädyt? Aateli on kadonnut näköpiiristä jokseenkin täydellisesti. Porvaristoa ja talonpoikaissäätyä ei nykyisessä maailmassa voi olla olemassa.

Mutta entä eräät virat ja vapaat ammatit, kuten lääkärit?

Kirjan luettuani pelästyin tajuamaan, että olen ehkä itse viimeisiä "lakimiessäädyn" edustajia.

Onko siis olemassa sellaisia ammattiryhmiä, joita yhdistää ulkoisesti asema ja sisäisesti hierarkia ja koodijärjestelmä? Klingen kuvaamassa maailmassa oli esimerkiksi maanmittareiden "sääty", ja luultavasti sotien välisenä aikana maassa oli merkittävä ryhmäkunta "insinöörit" - mutta onko enää?

Ja ekonomit?

Lähellä on myös kysymys herrahissistä - missä se on ja kenelle sen ovi aukeaa.

Siitäkään ei ole varmuutta, onko herrahissi kenties yksi Kone Oyj:n menestystuotteista.

Vuosituhannen lopulla hyvin tunnettu herrahissi oli Teknillisen korkeakoulun tuotantotekniikan osasto ja toinen oli TKK:n tekninen fysiikka terästettynä esimerkiksi valtiotieteen kandin tutkinnolla.

Entä nyt?

Siitäkin huomenna.

16. maaliskuuta 2007

Lause hiipii

Eilen joku kirjailija antoi kommentissaan minulle ohjeita. Onneksi oli Serlaa käden ulottuvilla. Siinä ei yksikään silmä jäänyt kuivaksi.

Olen harjoitellut. Kun joku sanoo, että virkkeen loppuun pannaan piste, mutta esimerkiksi sivulauseet voi erottaa pilkuilla, sanon: "Ei voi olla totta! Kiitos kauheasti. Niin kuin minä olen ihmetellyt, mitä niillä pienillä prikuilla tehdään."

Eilen olin kirkolla. Kaksi kunnan virkamiestä kertoi, miten tunnollisesti he noudattavat ennakko-osto-oikeudesta annetun lain ja lunastuslain määräyksiä.

Ihastelin tätä järkkymättömyyttä. En kysynyt, mistä tämä äkillinen lainkuuliaisuus oli peräisin. En kysynyt, miten vapaa harkinta hallinnossa näyttäytyy laillisuutena.

Totuus on, kuten keskiajan aatehistoria kertoo, totuuden lausujan nimi. Jos voidaan väittää, että jokin oivallus on peräisin Tuomas Akvinolaiselta, se on kova juttu. Jos perustelun onkin esittänyt Akvinolaisen kummitäti, tilanne muuttuu toiseksi.

Blogiin pitäisi kirjoittaa lyhyesti.

En tiedä, mistä tämä sääntö on peräisin. Itse olen arvellut, että blogit pitäisi kieltää, koska sanassa on niin vaikeita kirjaimia, etenkin bee ja gee.

"Tyyli median mukaan", opastetaan.

Olen tottunut ajattelemaan toisin. Ajatuksen ja lauseen pitäisi olla mielellään suunnilleen saman pituisia.

Joskus romaanin ajatus on ensimmäiselle sivulla ja kooltaan ja rakenteeltaan niin vaatimaton, että romaanin lukemista säästyy tykkänään.

En suinkaan väitä, että romaaneissa pitäisi olla ajatuksia. Ne ovat päin vastoin joskus haitallisiakin. Mutta ellei tekstissä ole ajatusta, siinä saattaa olla mielenkiintoinen näkökulma tai näkökulmien verkosto.

Kun teksti on todella hyvää, se toimii kuin kastemato, joka kiskoo takaisin, kun kottarainen vetää sitä maasta syödäkseen. Hurja näytelmä. Siinä on kaksi kovaa vastakkain.

Silloin harvoin kun kirjoittaminen onnistuu, sisältö muuttuu muodoksi samalla kun muodosta tulee sisältö.

Lukija käsittää, ettei asiaa voi ilmaista toisin, koska asia on ilmaisu.

Tämä on tietenkin myös tekijänoikeuden taustalla olevan metafysiikan kuvaus. Juristit erottelevat toisistaan idean eli ilmaisun ja sisällön - mikä on mahdotonta.

Tämä sekaannus puolestaan on peräisin Königsbergistä ja Berliinistä eli Kantin ja Hegelin ja heidän ympärilleen kertyneen yliopisto-oppineisuuden maailmasta.

Olen jatkuvasti ja sitkeästi sitä mieltä, että niin sanottu blogi on uusi ja mielenkiintoinen mahdollisuus, jota olisi kaikin mokomin kuormitettava äärimmäisillä teksteillä.

Joku kommentoija viittasi Kanava-lehteen.

En usko että tällaista jatkuvaa keskustelua saisi syntymään Kanavassa tai muussakaan lehdessä.

Tuossa vasemmalla, televisiossa, haastatellaan Klaus Häröä hänen ensi-iltaelokuvansa johdosta.

Me olemme keskustelleet mielestäni järkevästi ja näköaloja avaamisesti rasismista, eugeniikasta ja voimattomien ihmisten vainoamisesta paljon, viimeksi 9.3. eli viikko sitten.

Eilenkin katsoin vaalikeskustelua ja silmäilin läpi keskeisten keskustelijoiden blogit. Vanhanen kirjoittaa pois tiehensä, mutta teksti on pelkkää mainostekstiä.

Sellaisia blogeja ei kannattaisi kirjoittaa (paitsi jos joku maksaa), joisa puuttuu riskinotto ja siis roso.

= = =

Monella lukijalla on varmaan höppänä täti, joka pysyy rauhallisena ainoastaan sopivan luettavan turvin eli siis sedatoituna.

Tämänkin blogin tulostaminen on hiukan ongelmallista, koska tuossa sivussa on Flashia ja muuta mukavaa. Teen arkistokappaleet itselleni ja vanhemmilleni Adobe Acrobatella: Create File - from Web page. Ruutuun url eli kemppinen.blogspot.com. Odotetaan. Acrobate rippaa periaatteessa kaksi juttua kerrallan. Klikkaamalla pätkän lopusta linkkiä Vanhemmat tekstit saa seuraavan annoksen jne.

Talletetaan.

Ainakin oman kokemukseni mukaan Acrobat-muotoinen tiedosto tulostuu nikottelematta, kun taas suoraan selaimesta ei saa muuta kuin otsikot ja yhden sivun.

Olen ihan kiitollinen tiedoista sekä helpommista että vaikeammisa keinoisa.

15. maaliskuuta 2007

Yksikamariset aivot

Oman minä tunne, ajatus ainoasta kohtalosta, tulee kirjallisuuteemme pian Kierkegaardin jälkeen.

Minä-kuvia edeltää henkilöiden synti, epäonnistuminen. Kuvan löytäminen rauhoittaa etsijän.

Seitsemän veljestä:

TIMO. Meitä olet sinä yhdeksikin maalannut aina kukosta kirveskynään asti; mutta mikähän olet sinä itse, jos kysyn sangen kiinteästi ja otan päälleni oikein kieron pään.

LAURI. Minä olen Lauri.


Nummisuutarit:

TOPIAS (Eskolle). Mutta sinua en taida uskoa pojakseni. Kuka olet sinä?

ESKO. Esko.

TOPIAS. Sano: Eskon haamu, hänen ennuksensa. – Ilman hattua ja toista kenkää! Kuka olet, mies?

ESKO. Esko.

Olen sanonut tiettyjä romaajea - Proust ja Camus - "eksistentiaalisiksi", koska niissä ei ole poliittista kärkeä, vaan puhe on ihmisenä olemisen vaikesti taidosta.

Eilen oli puhe kaksikamarisista aivoista eli siitä vuosikymeniä sitten esitetystä ajatuksesta, että tietoisuus eli tietoisuus omasta itsestä eli minä-tunne olisiki hyvin myöhäistä perua. Menneinä aikoina sankari oli useimmiten niin kuin Don Quijote tai Petroniuksen Satyriconin henkilöt, jotka luulevat todeksi omia mielikuviaan kuin unennäkijä.

Taisi olla 1600 luvun espanjalainen Calderón, joka kirjoittaa Puolan Semigismundo kuninkaasta, tämä kun oli päätyyt pohtimaan, mikä nyt on unta ja mikä todellisuutta, mutta ratkaisi ongelmansa päättäällä, että unessakin on käyttäydyttävä kunniallisesti. "Elämä on unelmaa".

Haluaisin kovin mielelläni ohjata Aleksis Kiven tekstin näyttämölle. Paha kyllä, en osaa, eikä kukaan minua sellaiseen toimeen päästäisikään.

Tulkintani on nimittäin täsmälleen toisella puolella maapalloa kuin Turkan, ja hyvin kaukana myös Edvin Laineen ja kumppanien pöllöilystä ja teikaroinnista.

Nähdäkseni nuo kaksi lainausta ovat näiden kahden teoksen ydin. Lauri on selkeästi Seitsemän veljeksen päähenkilö ja lisäksi se mies, jolla Kivi on antanut eniten itselleen rakkaita ominaisuuksia eli sellaisia, joita häneltä itseltään puuttui.

Minä olen Lauri.

Voi olla että tämä on keskeltä Laurin saarnaan, jossa velimiehet ovat juuri saaneet kuulla kunniansa, mutta Timon kysymystä seuraa eksistentiaalinen tyven. Minä olen Lauri,

"Ilokivi tämä on, Väinämöisen ilokivi, joka ukko sanottiin olleen Savon jumala. Kuulinpa hänestä kerran oikein sukkelan runolaulun eräältä nokipoika-vekkulilta. Muistanpa myös samalta pojalta huikean saarnan, jota hän oikein sulavasti hellitteli ulos punaisista huulistansa ja irvistävistä hampaistaan, koska seisoi Kuninkalan tuoksuavassa torvessa. Ja hän saarnasi näin..."

Lauri on kirjailija ja tarkkakorvainen tarinoiden tietäjä.

Nummisuutarin Esko esitetään usein naamaansa vääntelevänä ja silmiään pullistelevana vähämielisenä. Eihän pojalla ole muuta vikaa kuin isän ongelma. Topias on joutuut Martan jyrän alle, koska hänestä ei ole sängyssä mieheksi. Ja siitä hän saa kuulla. Esko puolestaan on kasvanut kauniin ja hyvän Jaanan lähellä, mutta joutuu isän kommelluksen takia huono-onniselle kosintaretkelle.

Esko pitäisi esittää samalla tavalla kuin Sir Lawrence Olivier tai Sir John Gielgud esittää Hamletia. Vaimea ääni, pienet eleet. Sama ongelma: tappaisiko isänsä.

Ja mitä tuo kanttori täällä nurkissa tekee? Ja suvun kaikki juopot, kuten Sakeri ja Iivari?

Näytelmän ylle laskeutuu rauha, koska Esko menee naimisiin äitinsä kanssa.

ESKO. Iivari lähteköön merelle, minä neuloskelen täällä isän kanssa, enkä nai koskaan, en koskaan. Mitä vaimosta? Minä tunnen sen suvun nyt. Petturia ovat he.

SEPETEUS. Sinä kentiesi harkitset myöskin parhain.

ESKO. En koskaan nai, en, se on päätetty.

Hamlet käski Ofelian järveen, koska tämä antoi ymmärtää, että voitaisiin olla sillai. Esko tekee ratkaisunsa naiskenteluun nähden, ja mikäpä siinä.

Kivi toteutti Ovidiuksen ja Kafkan "Muodonmuutoksen" Laurin unessa. Yksi kummallisimpia ja liikuttavimpia jaksoja kaikessa kirjallisuudessamme ja oudo saman tapainen kuin Kafkan tarina Gregor Samasta, joka heräsi hyönteisenä.

"Hän nukkui, mutta uni jatkoi hänen mielensä kuvailusta. Koko hänen ruumiinsa, niin hänestä tuntui, supistui äkisti hienokarvaiseksi myyräksi, silmänsä kävivät kovin pieniksi, mutta kämmenensä pullistuivat senkaltaisiksi hansikkaiksi, ja valmis oli myyrä, joka nummen kohdussa kaiveli honkien juurien alla. Siellä hän möyrieli ja kaiveli, kaiveli itsensä lopulta ylöspäin pitkin hongan lahounutta sydäntä, ehti latvan viimeiseen huippuun ja huomasi nyt istuvansa keskellä tuulenpesää hienossa, sammaleisessa karsinassa. »Tässä on minun hyvä olla, tässä tahdon asua ijankaikkisesti», aatteli hän, katsoa tirkistäen pienillä myyräsilmillään kammionsa pienestä akkunasta ulos. Ja hän näki allansa synkeän maailman käärittynä syksyillan ikävään hämärään. Hän näki Impivaaran jyrkän vuoren, mutta mittaamattomassa, mieltä polttavassa kaukaisuudessa, näki siellä iltaisten metsien keskellä tuon alakuloisen pirtin, ja vielä näki hän armaitten veljeinsä heittelevän kiekkoa provastin kanssa sumuisella, kaikuvalla aholla. Ja häntä miellytti katkerasti itkeä, mutta kyynel ei tahtonut juosta, vaan pyöriskeli levotonna lähteessänsä. Kohden Impivaaraa hän katseli: ja yli ahon ja vielä kappaleen pitkin nummen pintaa oli levitetty härjänvuotia, verisiä, tuoreita, levitetty pitkään riviin, jota myöten hyppeli humiseva kiekko. Koivuisilla, tyvistä väärillä kangilla, veljekset uhkeasti läimäyttelivät, mutta uhkeammin vielä iski provasti hengen miekallansa. Ja sitkeimmästä raudasta, vanhoista hevosenkengistä, oli tämä hengen miekka taottu, niin kerskaili provasti itse, ylpeästi heiluttain asettansa ilmassa, heiluttain ja kamautellen sitä vasten tuota tammista uskonkilpeänsä, joka riippui hänen rintansa vasemmalla puolella."