Sivun näyttöjä yhteensä

31. lokakuuta 2006

Täysi kokoonpano

Ensin jupisin siitä, miten vaikeasti korkeiden virkamiesten puheet välittyvät. Asiayhteys oli silloin tuomiostuinlaitos.

Sitten eilen kirjoitin softapatenteista ja mielessäni oli myös näyttää, kun tiedän, että lukijoissa on paljon asiantuntevaa väkeä, miten mutkikkaita nämä asiat ovat.

Silti englantilainen korkeimman oikeuden ratkaisu oli mielestäni harvinaisen hyvin ja selkeästi kirjoitettu.

Tiedän jotain blogin lukijoista. Tiedän aika paljon.

Site Meter on aika suuntaa antava, mutta joka tapauksessa lukijoita on ainakin 1500 päivässä. Se on reippaasti enemmän kuin tietokirjan lukijamäärä. Blogin tekstien säilyminen ja selaamisen helppous alkaa sekin näkyä. Verrattuna kumminkin aikakauslehtien julkaisemiin juttuihin kirjoitetun löytää hyvin helposti.

Varsinainen ase on Google Analytics.

Viikon kuluessa useita kertoja blogissani käyviä lukijoita on kymmenestä viiteenkymmeneen eeri yliopistojen IP-osoitteissa, eduskunnassa, valtioneuvoston palvelimella, Nokian ja operaattoreiden osoitteissa.

Lukijoista 40 prosenttia tulee sisään Internet Explorerilla ja 30 prosenttia Mozilla Firefoxilla. Paljon puhuu versionumero. Tätä Firefox 2.0 on merkillisen paljon. Käyttöjärjestelmissä sekä Mac että Linux ovat vahvasti yliedustettuja.

Tänä aamuna Aamu-TV (TV 1) tuli vastanneeksi tuomioistuimia ja asioiden monimutkaisuutta koskeviin jupinoihini.

Opin aika myöhään katsomaan television aamuohjelmaa ja nyt olen ollut noin vuoden henkisesti riippuvainen. Ohjelman taso on hyvä ja toimittajilla on mainio asenne. Mikäpä siellä on puhuessa, kun haastattelija on sekä eläytyvän oloinen että viehättävä.

Tänään siis viimeksi kauhistelemani korkeimman oikeuden presidentti Koskelo selvitti sanottavaansa hyvin valaisevasti, ja Laukkasen Sakari oikeusministeriöstä kertoi hallinnon näkökulmista.

Eli: tässäkin asiassa on myös muita keinoja toteuttaa niukkaa budjettia kuin tinkiminen palvelun tasosta.

Lisäksi tarjoutuu tilaisuus kuohahtaa. Tuomioistuinten erikoisuus on tämä: niiden toiminta on käytännössä suurelta osin toisarvoista nyppimistä kolmannen luokan asioissa.

Mutta: olemassa oleva oikeuslaitos on ilma, jota hengitämme. Jos jouduttaisiin sellaiseen tilanteeseen, joka esimerkiksi Yhdysvalloissa on perinteinen, tämä maa ei sitä kestäisi. Tarkoitan ylikallista ja arvaamatonta oikeudenkäyntiä, joka valitettavasti on sääntö eikä poikkeus Amerikan Yhdysvalloissa.

Näkyvä englannin ihasteluni johtuu puolestaan kahdesta asiasta. Siellä on hyvin toimiva järjestelmä, jolla pikku asiat siilataan sovittelun kaltaisin menettelyin tuoreeltaan pois, ja lisäksi siellä on erinomaisen hyvä tuomarikunta, jolla on uskallusta tulla esiin ja sanoa. Suomessahan tuomarit eivät puhu eikä tuomioistuinlaitoksella ole puolestapuhujia. Ehkäpä Pauliine Koskelo ottaa nyt täyttääkseen tämän hyvin tärkeän tehtävän ja ehkäpä jostain löytyisi keino muuttaa lakia niin että korkeimman oikeuden presidentille järjestyisi käytännössä aikaa muuhunkin kuin juttujen istumiseen.

Perinteisesti KKO:n presidentin työtaakka on ollut musertava, kun taas hovioikeuksien presidentit ovat istuneet juttuja - hiukan karrikoiden - oman valintansa mukaan.

Siis: eilinen patenttijuttu on esimerkki asioista, jollaisia tuomioistuimet saavat nykyisin ratkaistakseen. On kehitettävä valmiuksia. Ihmisistä ei ole puutetta. Kun seuraan asioita aika tiiviisti, ilmoittaudun todistamaan, että myös nuorissa tuomareissa on tavattoman hyvää väkeä.

Se on hieno asia, koska pontevalla nuorella juristilla riittää houkutuksia - rahan muodossa. Tuomioistuimissa ei ole rikastumisen vaaraa. Eikä myöskään tutkijan tehtävissä. Ennen kuin on niin vanha, ettei ole enää rahan perään.

30. lokakuuta 2006

As such

Suurimpia oikeudellisia riidan aiheita eurooppalaisten ja amerikkalaisten kesken ovat tietokoneohjelmien patentointi ja liiketoimintamenetelmäpatentit.

Olen pahoillani. Se on yhdyssana. Business method patents.

Tilanne muuttui äkisti selvemmäksi.

Lokakuun 27. päivänä 2006 Englannin Supreme Court of Judicature antoi ennakkopäätöksen Case No: A3/2006/1007 and A3/2006/1067

Aerotel Ltd (a company incorporated under the laws of Israel) Claimant/ Appellant
- and -
(1) Telco Holdings Ltd
(2) Telco Global Distribution Ltd
(3) Telco Global Ltd
And In the Matter of: The Patents Act 1977
And in the Matter of: Patent Application GB 0314464.9 In the name of Neal William Macrossan


Kysymys on Euroopan patenttisopimuksen tulkinnasta. Teksti on tämä:

52 artikla
Patentoitavissa olevat keksinnöt:

1. Eurooppapatentteja myönnetään kaikkiin keksintöihin, joiden voidaan katsoa olevan teollisesti
käyttökelpoisia, jotka ovat uusia ja jotka eroavat olennaisesti ennalta tunnetusta.
2. Etenkään seuraavia ei pidetä 1 kappaleessa tarkoitettuina keksintöinä:
a) löytöjä, tieteellisiä teorioita ja matemaattisia menetelmiä,
b) taiteellisia luomuksia,
c) suunnitelmia, sääntöjä tai menetelmiä älyllistä toimintaa, pelejä tai liiketoimintaa varten ja
tietokoneohjelmia,
d) tietojen esittämistä.
3. Edellä olevan 2 kappaleen määräykset ovat esteenä patentin myöntämiselle siinä mainittujen
kohteiden tai toimintojen osalta vain siinä määrin, kuin eurooppapatenttia koskeva hakemus tai
eurooppapatentti liittyy noihin kohteisiin tai toimintoihin sinänsä.

(1) European patents shall be granted for any inventions which are susceptible of industrial application, which are new and which involve an inventive step.
(2) The following in particular shall not be regarded as inventions within the meaning of paragraph 1:
(a) discoveries, scientific theories and mathematical methods;
(b) aesthetic creations;
(c) schemes, rules and methods for performing mental acts, playing games or doing business, and programs for computers;
(d) presentations of information.
(3) The provisions of paragraph 2 shall exclude patentability of the subject-matter or activities referred to in that provision only to the extent to which a European patent application or European patent relates to such subject-matter or activities as such.

Olen itsekin teettänyt kaksi gradua tietokoneohjelmien patentoinnista.

Tietokoneohjelmaa ei voi patentoida, jos patenttia haetaan tietokoneohjelmaan "sinänsä" ("as such").

Selvää kieltä?

Ei todellakaan.

Amerikkalaiset osaavat määritellä käsitteen "tekninen". Me eurooppalaiset emme osaa, varsinkaan kun siihen sisältyy patenttioikeudessa myös kemia ja osia biologiaa.

Siis tietokoneohjelma tai esimerkiksi geeni tai proteiini on patentoitavissa jonkin teknisen laitteen, käytön tai menetelmän osana.

Jos se on abstraktinen, sitä ei voi patentoida.

Liiketoimintamenetelmäpatentti on esimerkiksi se ensimmäinen amerikkalainen softa, jolla sijoitusportfoliota voi kierrättää optimaalisesti tai ainakin hyvin. Brittien jutussa puolestaan puhe on softasta, jota käyttäen voi valmistaa oikeudellisia asiakirjoja.

Tekijänoikeuden puolella digitaalinen muoto on joskus oikeudellisesti yhdentekevä. Tämä kirjoitus on laadittu tietokoneella. Sillä asialla ei tietenkään ole merkitystä tekijänoikeuden kannalta. Mutta kun puheeksi otetaan digitaalisen valokuvan muokkaaminen tietokoneohjelmalla, esimerkiksi Photoshopilla, sitten tulee ongelmia.

Toisen kuvia ei tietenkään saa "parannella" eli muutella.

Teoreettinen ongelma on tämä: milloin kuva muuttuu toiseksi? Jos olen myynyt valokuvan yksinoikeudella A:lle ja sitten myybn B:lle samasta kuvafailista rajatun, muokatun ja muutetun kuvan, mitäs sitten?

Tekijänoikeuden puolella yksi polttavista ongelmista on osallisuus, josta mainitsin ohimennen viime viikolla ja mainitsen nyt yhtä ohimennen.

Tuo viittaamani patenttiratkaisu on mielestäni iso asia ja panen sen blogiin muun muassa siksi, että voin sanoa niille opiskelijoille ja ammattilaisille, joiden kanssa asia tulee puheeksi, että hakekaa tunnistetiedot tästä ja ellette löydä tekstiä - Englannin tuomioistuinten päätöksiä on vaikea löytää - niin meilatkaa minulle, niin voin lähettää pdf:n. Aion kyllä laittaa sen myös Lappeenrannan ja Hiitin kotisivulleni.

Samalla syntyi seuraava repliikki keskusteluun korkeista käsitteistä. Siinä keskukustelussa on liikuttu viimeksi teologiassa ja evankeliumien tulkinnassa.

Edelleenkin luen yhdeksi vaikuttavimmista kirjoista omassa kokemuspiirissäni parikymmentä vuotta sitten lukemani Emilio Bettin "Teoria generale della interpretazione" (1955).

Kirjoittaja oli vielä hullumpi kuin minä. Hän käsittelee laintulkinnan mutkikkaita ongelmia ja siirtyy kylmän rauhallisesti kielen tulkinnan filosofiaan ja siitä kirjallisuuden ja musiikin tulkintaan.

Arvaan että Umberto Eco on hiirenhiljaa asiasta, koska tämä saattaa olla yksi semiotiikan taustainnoittajia, kun se alkoi nousta tieteeksi 1960-luvun lopulla - vaikka olivathan ensi idut ilmestyneet jo ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä ja sitten sotien välisenä aikana mm. Jakkobsonin, Lotmanin ja muutamien muiden kirjoituksissa. Ja sitten tuli aikanaan Chomsky ja tyhjensi pajatson.

The decision on computer program patent and a business method patent is available even in
http://www.hiit.fi/u/kemppinen/Supr_Court_Aerotel_Telco.pdf

29. lokakuuta 2006

BWV 26 Ach wie flüchtig, ach wie nichtig

Tämä kantaatti - miten katoavaa, miten merkityksetöntä on sävelletty evankeliumitekstiin Matt. 8:

23. Ja kuin hän oli haahteen astunut, seurasivat häntä hänen opetuslapsensa.
24. Mutta katso, suuri ilma nousi merellä, niin että haaksi aalloilta peitettiin. Mutta hän makasi.
25. Niin tulivat hänen opetuslapsensa ja herättivät hänen, ja sanoivat: Herra, auta meitä, me hukumme.
26. Ja hän sanoi heille: te heikko-uskoiset, miksi te olette pelkurit? Niin hän nousi ja asetti tuulen ja meren, ja tuli juuri tyveneksi.
27. Niin ihmiset ihmettelivät, sanoen: millainen tämä on? sillä tuulet ja meri ovat myös hänelle kuuliaiset.


Kysymyksessä on yksi "vesikantaateista". Puro muuttuu virraksi ja virta hyökyaalloiksi, jotka vievät mukanaan maailman turhuuden. Tanssi muuttuu kuolemantanssiksi ja pitkästä ilosta tulee itku.

Bassoaariassa Bach on jollain merkillisellä tavalla keksinyt sen, mistä Schubert tuli kuuluisaksi. Tästä on vain taimenen hyppäys "Forelliin" ja siis myös Forelli-kvintettoon (A-duuri D667).

Mutta myös tämä kantaatti on "syvyyspsykologinen".

Vaikka Bach ja hänen ihailijansa Mozart suhtautuivat usein teksteihin voitettavana katana, heillä on muuankin yhteinen piirre, joka voi kuulua barokin ja rokokoon perinteeseen - en todellakaan tiedä. Tekstistä poimitaan yksittäinen sana tai sanaryhmä, ja sävellys syöksyy merkitysten syövereihin.

Mozartin "Don Giovannissa" jaloista, käsistä ja silmistä tehdään hirveän iso numero. "Anna minulle kätesi" (Là ci darem la mano), sanoo Giovanni vieteltävälle tytölle, joka vastaa klassiseen tapaan "Vorrei è non vorrei" - haluan ja en halua. Viimeisessä näytöksessä Commendatore eli kivinen vieras sanoo saman Giovannille itselleen, ja sitten mennään helvettiin niin että monot vilahtavat.

Bach ei jätä käyttämättä tilaisuutta, kun vastaan tulee "syvyys" (Tiefe) tai vesi (Wasser).

Yksi vanhan suomalaisen virsikirjan huimaavimpia virsiä on 310, körttisävelmä, jonka teksti on merkintöjen mukaan vuodelta 1790. Silti se toistaa myös tämän kantaatin keskeisen sisällön:

"Jos me joudummekin
syvihin vesihin
ratki keskelle kuoleman kauhun,
emme nääntyä voi,
hänen äänensä soi
läpi myrskyn ja helvetin pauhun."

Kun nyt kirjoitain sunnuntaisin kantaateista, haluan poimia esiin vaikeasti löydettäviä teoksia, jotka ovat kiistattomia mestariteoksia. No, Bachin kantaateissa niitä on paljon. Tämä kumminkin on. Lisäksi tämä on jonkinlainen musiikillinen kummitustalo, jossa näkymät vaihtuvat jatkuvasti ja jopa oboet soivat häviötä.

Tulevana sunnuntaina edessä on uskonpuhdistuksen muistopäivä, jolloin vuorossa ei oikeastaan voi olla muu kuin kantaateista kukaties tunnetuin, "Jumala ompi linnamme" - se on sävelletty uskonpuhdistuksen 200-vuotisjuhlaan.



28. lokakuuta 2006

Sinunkauppojen purkamisesta

Jossain hauskassa kirjassa henkilö sanoi: "Olemme kovin vieraantuneet toisistamme. Ehdotan teitin-kauppoja. Virtanen."

Sinunkauppoja ei kai kuitenkaan voi peruuttaa, mikä on epäkohta, kun ottolapsisuhteen eli adoption voi purkaa ja jälkeläisen voi tehdä perinnöttömäksi, jos tämä ryhtyy esimerkiksi surmaamaan kanssaperillisiään esimerkiksi kirveellä tai uhkamaan perinnönjättäjää sellaisella kohtalolla.

Sukulainen kertoi, että kirjamessujen vanhainkirjain puolella oli myynnissä eräälle niin ikään Lauttasaaressa asuvalle sukulaiselle lahjoittamani ja omistuskirjoituksella varjustamani kirja tai kirjoja.

Tekijän nimmari lisää kirjan arvoa divarissa. On minullakin jossain Kosolan "Viimeistä piirtoa myöten", johon Vihtori on vetäissyt nimensä kominkertaisella v:llä. Ja on Sarkia "Unen kaivo" profesesori Viljo Tarkiaiselle kunnioituksen tuntein Kaarlo Sarkia.

Olen kovin ylpeä. Se että kirjat kelpaavat divariin, on kohtalainen kirjallisuuspalkinto. Tätä nykyä monet kirjat eivät kelpaa edes roskikseen niin että runoilijat, esseistit ja parempien tietokirjojen kirjoittajat voisivatkin ottaa yhteyttä Helsingin kaupunkiin, joka on vahingosta viisastuneena varannut paperipaaleja käytettäväksi Kauppatorilla, jos meri uhkaa tulvia yli äyräittensä.

Sitähän ammattimainen, kunnianhimoinen kirjoittaminen on, taistelua vedennousua vastaan. Useissa tapauksissa se on kuin tyhjentäisi tulvan täyttämää kellaria teelusikalla.

Olen nyt lukenut kirjailijan tehtävästä ja kutsumuksesta. Yrjö Varpion "Väinö Linnan elämä" on sekä hyvä että laaja. Se on myös kannanotto kirjallisuudentutkimukseen. Pari vuosikymmentä elämäkerrat ja jopa kirjailijan elämäkertatiedot olivat akateemisessa mielessä väärää tiedettä ja sellaisiin haksahtava oli huono tutkija. Ehkä suunnan muutti lopullisesti Tarkan Saarikoski-elämäkerta.

Lukijana esitän Varpion kirjasta lämpimän kiitoksen.

Olen muikeaa poikaa myös siksi, että Linna-spesialisti tulee nyt samaan tulokseen kuin minä - tapa lukea Linna historiallisena romaanina tai kertomuksina todellisuudesta tekee vääryyttä teosten luonteelle kirjallisuutena eli taiteena.

Ajatuksen Linnasta huonona kirjailijana ja vanhanaikaisena taaksepäin katsojana mursi akateemisessa maailmassa Jyrki Nummi, jonka väitöskirja "Jalon kansan parhaat voimat..." ilmestyi 1993. Nummesta, joka ei näyttäisi olevan ainakaan suoraa sukua vanhan modernismin keskeisille vaikuttajille Lassi ja Seppo Nummelle, tuli professori ja käänteentekijä.

Varpion kirja on aarrekammio halpamaisuuksien harrastajalle, sellaiselle kuin minä. Varpion lainaamilla lausunnoillaan munaavat itsensä vuoronperään Kai Laitinen, Jouko Tyyri, Pekka Lounela ja monet muut; tapansa mukaan Anhava näyttää kuitenkin pysytelleen tajustalla. Myös Pekka Tarkka oli arvioissaan penseä.

Erno Paasilinna korosti, ettei Linna ole hyvä kirjailija - Pohjantähti-triologia "on pelkkää historian kuvitusta vailla taiteellista arvoa". Historian professorit havaitsivat yksimielisesti, että teos oli myös historian kuvituksena virheellinen.

Linnan motiiviksi arveltiin kaunaa ylempiään ja etevämpiään kohtaan. Lisäksi todettiin, ettei oppimattomalta työmieheltä voi muuta odottaakaan.

Hannu Taanila ja hänen oikeaoppinen ystävänsä Esko Ervasti riensivät tähdentämään tätä, ja Arvo Salo esitti kokeneen käsityksiä oikeasta romaanitaiteesta.

Ja sitten tuli stalinismi, joka näki Linnan vain kabinettiherrojen ja muiden riistäjien juoksupoikana, jolle oli annettu tehtäväksi sumutta työläisiä ja talonpoikia.

Varpio kertoo, että kansan suosio ja kellokkaiden epäsuosio oli kuitenkin Linnalle itselleen kova paikka. Asiaa ei oikein auttanut edes Pyynikin kesäteatterin mieletön suosio - lähes 400 loppuun myyttyä esitystä Tuntemattomasta, ja sitten Pohjantähtikin kiersi maan teattereita loputtomasti ja täysille huoneille.

Nyt, vusoikymmenien jälkeen, olen valmis arvioimaan, että monen julkisen arvion esittäneen silmissä Linnan romaanien suurin vika oli se, etteivät ne olleet kirjoittajan itse tai hänen kaveriensa kirjoittamia.

Lukijoilleni esitän ostosuosituksen.

Maksakaa kitisimättä 49 euroa ja lahjoittakaa kirja luettuanne köyhälle sukulaiselle.

Vanha perustelee aika voimakkaasti käsitystä, että lahjaa ei pidä myydä. Muuten piru tulee yöllä ja vie. Lahjaksi saatu on lahjaksi annettava.

Kuten elämä. Tai taide.

27. lokakuuta 2006

Haukut

Lehtikolumnien ja joidenkin televisio-ohjelmien kova juttu on nykyisin haukkuminen.

Mitä kovempi haukku, sitä parempi juttu.

En pidä siitä.

Se ei merkitse, etten sitä joskus tekisi.

Aamutelevisiossa Ritva Santavuori kertoi äsken, miten pikaisessa uudistamisen tarpeessa ovat pakkolunastuslaki ja rakennuslaki. Puhe oli Espoon häätötapauksesta.

Televisio on mainio väline. Nuo molemmat lait on kumottu, 1996 ja 1999. Uusien lakien nimet ovat maankäyttö- ja rakennuslaki ja lunastuslaki.

En usko että minkäänlaista oikaisua tulee tai sellaisen tarvetta tunnetaan.

Televisouutisissa luvattiin pari päivää sitten, että korkeimman oikeude presidentti Koskelo haukkuu hallitusta. Kuuntelin silmä kovana ja sain selvän, mistä oli kysymys. Niin sanottu Nikkarisen erikoinen - tuomarien palkat ja oikeuslaitoksen budjetti. Perusteluna vaatimuksille käytetään perinteisesti joko tuomareiden riippumattomuutta tai kansalaisten oikeussuojaa. Nyt käytettiin jälkimmäistä.

Jos joku sanoo, että paljon rahaa valuu joutavaan nyppimiseen, siihen vastataan, että oikeusvaltiossa kirpun kokoiset asiat on tutkittava suurennuslasilla monen hengen porukalla.

Suomessa julkisen viran haltijoiden ei tarvitse osata esiintyä. Koskeloltakan puheenpito ei suju. Ärähtelevä puhetapa yhdistettynä sokkeloisiin sanontoihin on kaiku hyvin kaukaa menneisyydestä. Jos se ei ole asianomaisen tarkoitus, asiaa voisi opiskella.

Meillä on esimerkkejä ongelmallisista puhujista, jotka ovat oppineet - esimerkiksi Tarja Halonen. On esimerkkejä hyvistä puhujista, jotka osaavat säilyttää virka-arvokkuuden, kuten esimerkiksi oikeuskansleri Nikula. Juristikunnassa esimerkiksi Pirko-Liisa Haarmann ja Aulis Aarnio ovat kuuluisia hyvästä esiintymisestään, joka tarkoittaa taitoa selvittää vaikeitakin asioita niin että kuulijat ymmärtävät, ja esittää perusteluja niin että kuulijat vakuuttuvat.

Asiaan kuuluu, ettei puhuja pakota kuulijaa suotta puolustuskannalle. Jos haluaa vaikuttaa esimerkiksi valtioneuvostoon, ei varmaankaan ole hyvä ajatus mennä haukkumaan valtioneuvostoa. Ellei sitten ole Kekkonen. Onneksi harva on.

Ja on jumalansuosimia luonnonlahjakkuuksia, kuten kokoomuspuolueen nuori Katainen, jonka ulosanti on niin mainio, että hupsutkin kannanotot kuulostavat viisailta. Ja on liian hyviä puhujia, niin kuin Esko Aho.

Presidentti Koskelo alkoi askarruttaa minua jo nuorena jäsenenä ollessaan eriävällä mielipiteellään tekijänoikeusjutussa KKO 2003:88, jossa joku oli petkuttanut firmoja ostamaan tietokoneohjelmien päivitystuotteita aitoina ja lisäksi sormeillut niin sanottuja lisenssisopimuksia tavalla, joka antoi syyttäjälle aiheen puhua petoksesta ja väärennyksestä.

Hän piti rangaistavana teoksen levittämisenä sitä, että asianomainen huiputti muut tekemään luvallisiksi luulemiaan kappaleita ohjelmista.

Tämä levittämiskäsitteen tulkinta oli jotain täysin uutta. Niin sanottu piratismi on aina katsottu luvattomaksi kappaleiden valmistamiseksi.

Nyt tuo kummallinen tulkinta on sitten isosti pöydällä, kun alemmat oikeudet ottavat kantaa vertaisverkkoihin ja vastaaviin. Kysymys osallisuudesta tekijänoikeusrikokseen on erittäin vaikea.

En ole varma, vieläkö "Kemppisen pontikkatehdas-sääntö" on oikea - mainitsemassani Korkeimman oikeuden ratkaisussa nykyisen presidentin mielipide jäi tosin vähemmistöön. Esittämäni tulkinta on vanha ja perinteinen: peltiseppää ei voi tuomita pontikankeitosta, vaikka hän valmistaisi tilauksesta pillejä ja putkia ja arvaisi, mihin tarkoitukseen niitä aiotaan käyttää.

Vastaavasti olen päätellyt, että henkilö tai taho, joka järjestää toisille tilaisuuden esimerkiksi hankkia maksutta ja luvattomasti suojattuja teoksia, ei ole ainakaan ensimmäisenä vastuussa siitä, mitä toiset tekevät.

Yhdysvalloissa tämä contributory or auxiliary infringment on jo lisännyt juristien ansiotuloja merkittävästi.

Eivätkä ne ole olleet pieniä ennenkään.

26. lokakuuta 2006

Puhuin puukoille


Kansallismuseon puukkonäyttelystä kerrotaan museon verkosivulla. Sinne on on tulossa pian lisää kuvia, ehkä paljon lisää. Näyttelyn juliste vähän hymyilytti. Jotenkin minulla on itselläni noin puolet julisteen puukoista, tuossa seinällä, vanhaa perua.

Näyttely on paljon parempi kuin odotin, ja odotin aika paljon.

Olin puhumassa näyttelyyn liittyvällä luennolla. Kuulijoiden joukossa oli yksi duunikaveri ja yksi armeijakaveri. Hauskaa.

Kävellessäni mustassa yössä ajattelin ettei Puukko-kirjastani (Otava, 1976) saisi uutta laitosta, vaikka mitä tekisi. Kuvat ottanut veljeni Mikko on kuollut. Itse olen pudonnut kärryiltä - en tunne uusinta kehitystä enkä tiedä uusia asioita. Lisäksi alalla on tutkijoita ja kirjoittajia, jotka ovat aivan eri tasoa.

Näyttelyn nurkassa pyörii tietokoneohjelma, joka vaikuttaa viimeisen päälle tehdyltä. Dokumentointi on täsmällistä ja kattavaa, nähdäkseni lukuun ottamatta metalleja, joista Suomessa ei taida olla lähempää tietoa kauppalaatuja enempää. Itse sain aikonani sellaisen käsityksen, että metalli oli Ruotsista (Sanvik) tai Saksasta (Solingen) ja sellaista, mitä puukonvalmistaja oli sattunut saamaan käsiinsä. Rovaniemen kauhavalaislähtöisellä Laurilla oli suuri määrä poikkeuksellisen hyvää terästä.

Se on iso asia, että käsityöperinne on elpynyt ja jatkuu. Hienoja puukkoja valmistetaan jatkuvasti. Keräilijöitä on; hienoimpia puukkoja saa etsiä ja joissakin tapauksissa puukkomestareita joutuu taivuttelemaan luopumaan aarteistaan.

Professori Eino Kaupin (Kauppinen) kokoelma on perikunnalla. Sen kokoelman tunnen ja se on ehkä hienoin. Kunpa se saataisiin tavalla tai toisella museoon ja näytteille. - Kauhavalla on erityinen puukkomuseo. Vahinko että sen kotisivu on vaatimaton - mutta olihan siellä Vistin Mikon ja Altti Kankaanpään kuva. Altti oli kova juoksemaan. Kauhavan Vesa (TUL).

Pidänpä silmät auki. Liikenteessä on erilaisia sponsoreita. Jos saman asian sanoo toisinpäin joillakin liikeyrityksillä menee hyvin ja niillä on lieviä vaikeuksia löytää kunniallisia ja täysin laillisia lahjoituskohtia. Topeliuksen "Armelias on rikas" ja ruotsalainen "Ole hyvä köyhille" ovat kohta kohdin palanneet kunniaan.

Kun puhuin eilen puukoista, heiluttelin lopuksi Kyoceran kokkiveistä, jonka olin ottanut mukaan keittiön laatikosta. Tähdensin aikakausien vaihtumista. Zirkonioksidista valmistettu eli keraaminen veitsi on vastoin epäilyjä paljon, paljon parempi keittiössä kuin kalleinkaan metallinen veitsi - kunhan osaa olla paiskomatta sitä. Aine on niin kovaa, että se lohkeaa ja saattaa hajota, jos se putoaa pahasti lattialle. Olen demonstroinut joillekin kävijöille keraamista veistä leikkaamalla maapähkinän kymmeneksi siivuksi. Herne menee viideksi viipaleeksi vaivatta. Sormia on varottava.

Varsinainen esityksen sisältö oli vanha tuttu - puukossa ei ole mitään erikoisen suomalaista, vaikka tutkijat kirjoittajat eli etenkin Sakari Pälsi ja Kustaa Vilkuna yrittivät perustella tällaista tulkintaa. Maailma on ollut kautta aikojen täynnä veitsiä ja suomalaisen veitsen kiteytyminen muutamiksi vuosikymmeniksi esimerkiksi pohjalaispuukon asuun kertoo enemmän takapajuisuudesta kuin omaperäisyydestä.

Puukko on veitsi, joka kelpaa mihin tahansa mutta ei ole hyvä mihinkään. Puukolla voi avata väkisin säilyketölkkejä ja katkoa pienempi pensaita, jos saha on unohtunut matkasta ja lapet ovat hukanneet kirveen. Puusepän töissä puukon osuus on tietääkseni aika pieni. Veistämiseen, lastuamiseen, koloamiseen ja ylimalkaan kaikkiin töihin käytetään kunnon työkaluja, kuten höylää, taltaa, kovertimia ja muita.

Kansallisissa virtauksissa puukkoa käytettiin merkkinä eli symbolina. Isänmaallinen Kansanliike ja Akateeminen Karjala-Seura ottivat kiireesti käyttöön omat puukkonsa, ja Lapuan liikkeen aikana kaupunkilaiset pukeutuivat kansanmiehiksi ja valokuvauttivat itsensä saappaissa, pussihousuissa, Jussi-paidassa ja jumalaton tuppipuukko lonkalla. Presidentti Svinhufvud - aatelismies - alleviivasi "kansanmiehen" rooliaan käyttämällä tuppipuukkoa puvun takin alla. Kai siinä diplomaattien silmät revähtivät, kun tasavalla herra presidentti veteli akreditointikirjeiden kuoret auki kauhavalaisella.

Sota sitten tietenkin vaikutti asiaan. Asemasotavaiheen puhdetyöpuukot ovat lähes johdonmukaisen kauheita - käsityöperinteeseen verrattuna yhtä mauttomuuden ja silmää loukkaavien mittasuhteiden juhlaa. Rovaniemeläinen Marttiinin tehdas on pitänyt yllä tuppien ja puukonterien koristelua, joka on sopeutettu turistien makuun, eikä kauhavalainen Iisakki Järvenpää jää tässä huonommaksi. Mutta teollisilla valmistajilla on aivan sieviä ja jopa hienoja tuotteita, joita myydään tavarataloissa ja jopa rautakaupoissa.

Metsästysveitsiä ja erikoisempia tuotteita - kuten Gerberiä ja korkeatasoista 14 K summit -veistä, jonka olen nähnytkin, myy Pohjoisrannassa Finn-Enterprise

http://www.finnenterprise.fi/shop/index.php?sivu=kategoriat

Verkkosivuilla on aika erikoisiakin kapineita. Valikoima heijastelee lähinnä amerikkalaista makua, lain sallimissa puitteissa. Tietyt stiletit ovat maassa täyskiellossa, aiheellisesti.

Tietenkin luennoin puukkojunkkareista ja kerroin, miten Pohjanmaan rata lopetti puukkorikollisuuden kuin seinään. Olivat päässeet pahoiksi, kun esivalta, tässä tapauksessa kuvernööri ja kasakat, olivat Vaasassa ja Tampereella eli tavoittamattomissa.

Etenkin tähdensin, että lonkalla killuva tuppipuukko oli tyypillisesti hevosmiehen tavara ja sitä kautta mustalaisten, kuten ennen sanottiin, ja humalaisten markkinamiesten erikoisessa suosiossa. Pidempiä matkoja hevosella kulkiessa oli itsestään selvästi varauduttava valjaiden, suitsien, aisojen, rahkeiden ja jopa ajopelien pienempiin kunnostuksiin.

Sama koski kalamiehiä.

Hevosmiehiä ei ole enää olemassa. Kalamiehelle jokin Leatherman on hirmuisen paljon parempi kalu kuin tuppipuukko.

Kun ennen sanottiin ahkerasta työntekijästä tai sellaista näyttelevästä, että siinä tuppi heiluu, niin saattoi se tarkoittaa oikeasti tuppeakin. Yleensä ei tarkoittanut, vaan jotain muuta.

Hei sun heiluvilles!

(Sanoivat ryyppymiehet)

25. lokakuuta 2006

Valtioviisas kannunvalaja

"Valtioviisas kannunvalaja" ei oikeastaan sovi minuun, koska se tarkoittaa pikkuporvaria tai käsityöläistä, joka lausuu omasta mielestään painavia käsityksiä yleisistä asioista niistä todellisuudessa mitään ymmärtämättä.

Tanskalaisen Holbergin Den Politiske Kandestøber on antanut nimen jopa opiskelijajärjestöille.

Totuus on, etten minä näistä asioista paljon ymmärrä. Se on hiukan kiusallista, koska minulla on paperit juridiikasta ja historiasta ja paljon työkokemusta muutamista muista asioista.

Holbergin näytelmässä tämä luullakseen viisas ja pystyvä mies pannaan hoitamaan mahdottomia valtiollisia eli siis hallinnollisia ja hallinto-oikeudellisia asioita niin että hän palaa kiljuen vanhaan ammattiinsa.

Kannunvalaja viitannee tinaan eli käsityöhön. Osaaminen ei ole vähäpätöistä, joten olisikohan putkimies sopiva vastine - siis politikoiva putkimies.

Ajattelin vastata kommentilla eiliselle kommentoijalle, johon oli iskenyt se kaamea epäily, ettei meille ole kansa- tai peruskoulussa opetettu oman maan historiaa oikein.

Helsingin Vanhankirkon puistossa on 1918 maassa kaatuneiden saksalaisten muistokivi. Vähän tunnettu muistipatsas on myös Etelä-Haagassa Pohjolan pääkonttorin ohi Mannerheimintien suuntaan ajettaessa ennen Vihdintietä.

Tämä "vapaaehtoisjoukko", joka tuli "auttamaan" Suomea on muuan esimerkki sangen tyylitellystä historiantulkinnasta. Se ajatus, että kovassa maailmansodassa oleva suurvalta lähettäisi hyvän hyvyyttään kokeneita krenatöörejä ja ulaaneja auttamaan pyyteettömästi jotain lähes tuntematonta porukkaa, kuulostaa hyvin oudolta. George W. Bushia ei ollut vielä keksitty.

Tämä tuli mieleen, kun tutkin Masalan (Kirkkonummi) kyläkirjaa, jossa ovat ne tutut kuvat saksalaisesta sotaväestä etenemässä kohti Helsinkiä rautatien suunnassa. Seuraava kuva - joka ei ole kovin tunnettu mutta löytyy kyllä kirjoista - on aika korkea ruumiskasa Pasilan asemalla. Kyltissä lukee Fredriksberg. Se oli Pasila, se. Kallion Neljännen linjan koulun pihassa olleesta röykkiöstä en ole nähnyt kuvaa. Naiset kävivät etsimässä sieltä miehiään ja poikiaan.

Yllättävä ja erikoislaatuinen näkökulma näihinkin asioihin aukeaa Wolf Halstin kolmiosaisesta muistelmateoksesta, jotka ovat muutenkin mieltäkiinnittävät, kunhan ei usko aivan kaikkea. - Halsti oli perheensä vuoksi saksantaitoinen ja toimi jonkinlaisena lähettinä ja tulkkina 13 vuoden korkeassa iässä.

Halstin sotilaallinen ajattelu oli perin pohjin virheellistä, koska se perustuu oletukseen järjellisestä käyttäytymisestä ja valtiollisista syistä. Ehkä hän juuri siksi arvasi usein oikein, ensin Talvisodan ja sitten kylmän sodan päättymisen.

Neuvostoliitto ottaisi Halstin mukaan aina huomioon Ruotsin, jonka puoluettomuus oli sille eduksi. Siksi se asetti sotilaalliset tavoitteet Talvisodassa ja Jatkosodassa rajallisiksi - mikä ei vastaa tosiasioita. Siksi YYA-sopimus riitti, eikä Suomesta tarvinnut tehdä satelliittia.

Ruotsalaiset ovat maailman parhaita johdattamaan yleisen huomion sivuseikkoihin. Heidän erikoisuutensa on antaa asioille hyvin harhaanjohtavia nimiä. Esimerkiksi hyvinkin armoton luokkayhteiskunta on "kansankoti", ja Euroopan mittakaavassa sangen suuret ja itsevaltaisesti käytetyt pääomakeskittymät naamioidaan nimellä "hyvinvointivaltio".

Ruotsin tosiasiallinen liittolaisuus Yhdysvaltain ja Naton kanssa toisen maailmansodan jälkeen on aika vähän tunnettu asia. Tiedusteluyhteistyö eli sotilasvakoilu on kuitenkin dokumentoitu ja todistettu. Minun tietääkseni ne neuvostoliittolaiset sukellusveneet, joita 1980-luvulla jatkuvasti etsittiin Tukholman saaristosta, olivat amerikkalaisia. Nolosti kivelle ajanut punatähtinen alus lienee ollut seuraamassa tavanomaisia, salaisia sotaharjoituksia.

Missä määrin sitten Suomi onnistui olemaan vaivihkaa yhteydessä Natoon 1950-luvulta alkaen, siitä en tiedä mitään. Mutta Natoon me olemme menossa, koska merkittävä osa poliitikkoja ja merkittävä osa äänestäjiä haluaa sitä.

Halstiin poliittinen realismi saattoi olla epärealistista, sillä jokseenkin varmasti Neuvostoliitto tiesi yksityiskohtaisesti Ruotsin sitoutumisen ja valmiuden. Ja sen voi jälkiviisauden karvaassa valossa sanoa, että kuumaa sotaa Yhdysvaltojen kanssa Neuvostoliitto väitti.

Eli paljoin on kirjoittamattomia lehtiä ja vielä enemmän salakirjoitettuja.

Luultavasti sattumalta eilen uusittiin Olavi Paavolainen -ohjelma, jossa akateemikko Jutikkala kertoi Suur-Suomi kirjan taustaa - se kiellettiin Suomessa mutta tarjoiltiin saksalaisille. Sitä Jutikkala ei tässä yhteydessä sanonut, että hän oli tietoisesti mukana bluffaamassa; käsityksensä Saksan sotamahdollisuuksista hän on kertonut muussa yhteydessä. Porukassa oli toisia, jotka olivat tosissaan, kuten maantieteilijä Väinö Auer. Hän ei oikein saanut koskaan anteeksi saksalaismielisyyttään niin että hänen asemansa yhtenä Suomen kansainvälisesti merkittävimmistä tiedemiehistä on aika johdonmukaisesti unohdettu. Palaan siihen - Auerista on juuri ilmestynyt elämäkerta, samoin kuin Jutikkalasta.

Päivän viimeinen Valtioviisaan kannunvalajan miete koskee päiväntapahtumaa eli Espoon pakkolunastusta ja häädettyjä vanhuksia. MOT-ohjelma keräsi suuren määrän pisteitä ja sekä rakennusliike että Espoon kaupunginvaltuutetut pehmentelevät tänään kiireesti toimiaan ja peittelevät kovakorvaisuuttaan.

Katsoin sen lähetyksen ja suhtauduin siihen virkajuristin tavoin - täysin selvä asia, määräajat ummessa ja ihmiset itse valmiina haastamaan korkeimman oikeuden oikeuteen (oikeastaan korkeimman hallinto-oikeuden) salaliitosta ja petoksesta yhdessä Espoon pahan kaupungin kanssa.

Tämä on vanha suomalainen perinne - valitetaan Senaatin peräseinään asti ja kun siellä on hävitty, ei vieläkään uskota, vaan mennään hautaan asti hammasta purren.

Luulen suhtautuneeni virheellisesti.

Maailma on muuttumassa. Lunastuslaki on aika selvä eikä tuossa Espoon asiassa ainakaan minun korvaani erottunut laittomuutta.

Mutta täytäntöönpano eli itse häätö toi ikävästi mieleen Laukon häädöt sata vuotta sitten tai kuvitteellisen Linnan Pohjantähden Laurilan häädön.

Oikeusvaltio on sellainen valtio, jossa oikeutta ei aina toteuteta.

Oikeuden ja oikeudenmukaisuuden toteuttaminen "viimeistä piirtoa myöten" on fasismia tai fasismin esiaste.

24. lokakuuta 2006

Mies junassa ja nainen

Tämä valokuva on keväältä 2000 ja ensimmäistä sarjaa digitaalikuvia. Otin siitä jo silloin värit pois, kun ei niilä ollut mitään virkaa.

Otamme huomioon akateemikko Jutikkalan, joka täyttää tänään 99 vuotta ja saa elämäkertateoksen. Helsingin Sanomat on julkaissut (C 1) artikkelin sankarista ja Kulhan kirjoittamasta juhlakirjasta (Edita).

Halukas voi käyttää blogin keinoja ja kirjoittaa hakuruutuun "Jutikkala", jolloin löytyy toukokuinen kirjoitukseni eräistä kohtaamisista akateemikon kanssa. Olen taipuvainen sankaripalvontaan. Tekstistäni käy ilmi, että Jutikkala on minustakin mykistävä henkilö. Siitä käy ilmi sekin, ettei maailmassa potki pitkälle nokkeluudella, lahjakkuudella ja varhaiskypsyydellä ja että seurueen sokaiseminen oivalluksissa on lyhytaikainen ilo. Lopulta kaikki on kiinni työnteosta, sitkeydestä ja sitten kriittisyydestä oman työn parissa.

Lappeenrannan juna ajaa halki Suomen historian. Salpausselkä on ollut ihmisten, tavaroiden ja kulttuurivaikutteiden pääväylä kymmenen tuhatta vuotta. Tämä on Jutikkala-henkinen korostus.

Koleraparakkien muistokin on kadonnut. Riihimäen - Pietarin rataa tehtiin suuren nälän aikana hätätyönä ja ruumiita pinottiin kuin ratapölkkyjä, kun nälkä ja tauti tappoivat.

Koetan tervehtiä muistoja, koska en jaksa uskoa nykyhetken kaksiulotteisuuteen. Se on Hollywoodin keksintöä. Jo Cézanne yritti johdonmukaisesti murtautua kolmiulotteisuuteen. Maalaustaide ei pitkiin aikoihin pitänyt nykyhetkeä kuvaamisen arvoisena, koska sitähän pystyi katsomaan suoraan.

Taavetti ja Luumäki - Kotkan punaiset yrittivät pakoon. Asemalla pitivät kapinalliset valtaa. Tämä oli tie pakoon Pietariin. Pian alkoivat teloitukset koivikossa. Muistoista vaiettiin. Asiakirjat julistettiin salaisiksi.

Siitä ei ole kuin muutama vuosi, kun istuin tässä tutussa junassa, mielivaunussani joka on kai nyt poistettu - entinen kunnostettu ensimmäisen luokan vaunu ja vaunun päässä tupakointipaikka.

Matalasta jupinasta käsitin käytävän toisella puolella istuvat briteiksi. Mies oli tavanomainen tyyppi, mitättömän oloinen, vähäkasvuinen ja ruumiinjäsenten mittasuhteet sekaisin kuin vaatteet. Vaimo vaikutti tuikitavalliselta.

Vastoin tottumuksiani kysyin jonkin ajan kuluttua että majapaikkaako siis mietitte, ja sanoin, että se on Suomessa helppoa keskihintaluokassa - Sokos Cumulus ja Scandic tarjoavat useissa kaupungeissa mutkatonta majoitusta. Neuvoin käymään kaikin mokomin Imatrankoskella ja vilkaista entistä valtionhotellia.

Keskusteli eteni verkkaisen kohteliaasti, nimiä kysymättä ja muutenkin antiamerikkalaisesti. Sitten tämä matala mies sanoi että hän matkusti aikoinaan Neuvostoliittoon runsaasti mutta rajoitetusti. Vietiin sotatarvikkeita Muurmanskiin.

Oli oikein kysyttävä, että onko tässä nyt kysymyksessä huumori, koska herra ei vaikuta ihan niin vanhalta. Tämä vakuutti olevansa vakavissaan ja kertoi syntyneensä 1924 niin että ensimmäisillä matkoilla hän oli seitsemäntoista ja että matkoja kertyi kaikkiaan seitemäntoista.

Sanoin:"H.M.S. Ulysse". Hän ei muistanut sellaista laivaa. Sanoin :"Alistair McLean". Hänen mieleensä ei tullut sen nimistä kaveria, jolloin selitin kiihtyneesti, että puhe on suunnattoman suositusta sota- ja jännityskirjailijasta. Hän osoitti kiinnostusta mutta sanoi lukemisen jääneen kovin vähälle kouluvuosien Robinson Crusoen jälkeen.

Sanoin että niistä brittilaivoista ei jäänyt hirveän paljon miehiä henkiin istumaan Lappeenrannan junassa rauhan vuosina, ja hän myönsi, että se kyllä varmaan piti paikkansa, koska tuttuja aseveljiä ei ollut koskaan ollut vaivoiksi asti.

Minä ajattelin jonkin asteista huimausta tuntien "Saattue Muurmanskiin" -romaania ja kaikkea myöhemmin lukemaani. Etenkin Norjan valloittamisen jälkeen sekä Stukat että sukellusveneet upottivat kauppalaivoja pohjoisen saattueista sen minkä ehtivät. Talviset matkat olivat kauheinta mitä ihminen voi kuvitella. Vaatteet olivat tietysti jäykkinä jäästä, ja jos alukseen osui, pelastusveneeseen oli oikeastaan turha yrittää, koska hypotermia tappoi noin seitsemässä sekunnissa.

Junatuttavani suhtautui asiaan kovin toisin ja sanoi, että merimiehenä sitä nyt joutuu kaikenlaiseen. Rouva mainitsi, että kyllä pommisuojaan juoksemiseenkin alkoi tympääntyä, koska hänkin asui pikkutyttönä satamakaupungissa, jota pommitettiin seitsemänkymmentä yötä peräjälkeen.

Nyt he halusivat nähdä paikkoja, joista olivat kuulleet. Pietariin heitä ei mikään vetänyt. Siellä kuuluvat kadut olevan sekä leveitä että pitkiä. Ei korkeassa iässä ilkeä enää kävellä jalkoja altaan.

Ja onhan Pietari aika viimeaikainen keksintö. Ei kuitenkaan Lappeenrantaan verrattuna.

Illalla soitin pojalleni ja kerroin jutelleeni miehen kanssa, joka oli ajanut saattueissa Muurmanskiin. Hänkin hengästyi heti.

Historia on niin iso lintu, että sen siipien havinaa ei kuule. Silminnäkijöiden, asioiden kokijoiden kertomukset ovat yhtä epäluotettavia ja epätyypillisiä kuin tutkijoiden tulkinnat.

Mutta tutkimuksia on parempia ja huonompia. Leopold Ranken tehtävänasettelu - miten se todellisuudessa tapahtui - on onneksi unohdettu. Ei ole näkökulmasta eikä siis näkijästä riippumatonta "todellisuutta". Ranken ajatus johtaa väistämättä keisarilliseen historiankirjoitukseen, joka puolestaan saattaa johtaa oikeaoppiseen historiankirjoitukseen. Ja kolmas johtopäätös on omani ja siis mielipide eikä tosiasia - virheelliset mielikuvat historiasta johtavat väkisin asenteisiin ja mielentiloihin, jotka ovat omiaan aiheuttamaan uusia onnettomuuksia.

Puolan suurlähettiläs, jonka nimi taisi olla kreivi Bock, sanoi elokuun lopulla 1939 Englannissa virallisesti, ettei Puola tarvitse apua. Armeijallaan se kykenee hyvin puolustautumaan Neuvostoliittoa tai Saksaa tai molempia vastaan.

23. lokakuuta 2006

Paikan henki

Genius loci, paikan henki, on täysin epäselvä ja outo asia, joka on ihmisen yksin.

Tunsin ihmisen, jota talot vainosivat - jotkut talot. Oli hän kai hiukan hupsu mutta tosissaan.

On hyviä huoneita ja kamareita, joissa on paha nukkua.

On täysin tuntemattomia paikkoja, jotka ovatkin tuttuja.

Olen joskus, hyvin harvoin, kävellyt johonkin paikkaan, ja ajatellut, että tässä se nyt on.

Roomalaisilla oli sama ajatus. Jopa kaupungilla oli genius - siivekäs suojelija.

Meillä oli ja on haltioita. Ehkä niitä on todella paljon, sillä kun joutuu epäsuosioon ja pahojen voimien valtaan, silloin on "metsän peitossa".

Ehkä seutu on ihan tuttua tai kenties kartan pitäisi osoittaa, missä ollaan. Mutta metsän peitossa olijan silmät ovat kääntyneet, eikä hän tunne edes kotitanhuviaan, etäämpää eri vaaran laelta nähtynä.

Silloin ei voi muuta kuin istua maahan ja itkeä ja koetella peukalolla puukon terää, jos on puukko.

Sana on muuttunut niin että "genius" on "nero", eräänlainen ihminen tai oikeastaan ei enää ihminenkään.

Sen jälkeen kun Lenin, Stalin, Hitler ja Mao todettiin neroiksi ja heidän lisäkseen Ceausescu, joka oli myös Ajatusten Tonava, sana on lakannut miellyttämästä.

Mutta jos se on salaperäinen paikka, jolla on merkillisiä ominaisuuksia, niin sääli niitä, joilla ei ole kykyä tunnistaa.

Vastikään syntyneiden ja pienten lasten silmissä ja monien muiden, silloin kun he eivät tiedä ajattelevansa, näkyy tuo kymmenen tuhannen sylen syvyys. Nerokkuus.

Avaa uskaliaasti silmäsi. Puiden tukkoisuus on omien silmänpohjiesi verisuonitus, jota moniaalle yhdistyvä hermosto ravitsee.

22. lokakuuta 2006

BWV 5, Wo soll ich fliehen hin

Kantaatteja kuulee harvoin esityksinä luonnossa. Joskus kuitenkin. Ja on myös kotimaisia levytyksiä - Elja Puukko on levyttänyt, ja levy on hyvä.

Kysymys on jumalanpalvelusmusiikista. Kesto on konserttia ajatellen hankala - alle puoli tuntia. Useimmiten tarvitaan soittajia ja obligato eli säestys. Varsinainen ongelma on vaikeus. Monet Bachin kantaateista ovat sekä laulajille, kuorolle että soittajille raivokkaan vaikeita, ja jos tuloksen olisi oltava hyvä tai peräti nautittava, voi huoletta sanoa, että sitten tarvitaan maailmanluokan ammattilaisia.

Suurlaulajista Hans Hotter muinoin ja sitten sotien jälkeen Dietrich Fischer-Dieskau urakoivat näitä teoksia, viimeksi mainittu useimmiten Karl Richterin levytyksissä (Archiv Produktion), jotka eivät näytä olevan juuri tällä hetkellä saatavissa.

Paljon muuttui noin vuonna 1969, kun Harnoncourt ja Leonhardt ryhtyivät levyttämään "autenttista" kantaattisarjaa ja pääsivät siinä loppuun - kaikki kaksisataa, versioineen, ja maallisia kantaatteja päälle.

Teldec -levysarja herätti ristiriitaisia tunteita. Minulla oli niitä kaksi-kolmekymmentä. Rakastuin levykoteloissa oleviin partituureihin ja teksteihin sekä huolellisiin kommentteihin.

Minulla oli se onni, että pojat mieltyivät mustiin levyihin. Coltrane ja Miles Davis katosivat nuoremman pojan kainalossa ja Bach vanhemman pojan. Ainutlaatuista aineistoa on ripattu ja digitoitu - muun muassa se versio "Christ lag in Todesbanden" -kantaatista, jossa baritoni Fischer-Dieskau vetäisee alaspäin alennetun duodesiimin h - Eis ("ins Grab" - hautaan): pois tästä maailmasta eli kahdentoista sävelen Jumalan luoman järjestelmän ulkopuolelle, ja se soi!

Kontra-F on jo bassojen näytösjymäys, vaikka kieltämättä jopa mieskuorolauluissa (Sibelius) mennään joskus harvoin D:hen. Mutta se johtui Tawaststjernan mukaan siitä, että Klemetin kuorossa oli kaksi kellaribassoa, joita säveltäjää kehotettiin muistamaan...

"Wo soll ich fliehen hin" on tämän sunnuntain esimerkkikantataatti, koska se on lohdullisempi kuin kaksitoista psykoterapeuttia. Ei tulta eikä edes tulikiveä - virtaava, vilvoittava lähde ja ilo.

Ehdimme vielä kuuluisimpii kantaatteihin (Jumala ompi linnamme - Kristus, valo valkeuden - Ich habe genug - Wachet auf, rufft uns die Stimme jne.) Aion esittää sivistysvaliokunnan hengessä kantaattien Top 10 -listan ja parikin omaa versiota "kaanonista".

John Eliot Garinerin ja Monteverdi-kuoron ja orkesterin levytys vuodelta 2000 on osa Bach-pyhiinvaellusta. Koko sarja on niin hyvä, että kun panee levyn soimaan, korvat lentävät oksalle kuuntelemaan.

Erityisen järkyttävän hyvä on sopraano Joanne Lunn. Hän on jo levyttänyt Gardinerin lisäksi Norringtonin ja Herreweghen johtamissa esityksissä ja vieraillut barokkimusiikin lisäksi jopa Verdin oopperassa (Falstaff). Ehkä siksi vanha ongelma - kirkas, usein metallinen pää-ääni tai resonoiva rintaääni - on kadonnut. Lunn osaa molemmat ja parista tiukasta sisääntulosta kuulee, että puhtaus on järkyttävä. Tämä Gardinerin levysarja on viritetty matalalle. A on 415, kun meille tuttu on 440, josta etenkin amerikkalaiset sinforniaorkesterit ovat kiristäneet säveltasoa vieläkin korkeammaksi lisätäkseen keinotekoista kiillettä viuluihin.

Lisäksi koraalit ratkaisevat vanhan ongelman. Bachin ajan musiikki oli enimmäkseen polyfonista, ja sitä nykyi-ihmisen on opeteltava kuuntelemaan. Mikään ääni ei ole säestys, ei varsinkaan basso. Äänet ovat itsenäisiä ja vain jotenkin ihmeellisesti soivat yhteen. Koraali on harmoninen. Siinä on melodia, melkein aina ylin ääni, ja tavallisesti kolme säestävää ääntä.

Gardinerin porukassa soinnun tasapaino säilyy koko ajan.

Neuvoisin niitä lukijoita, joilla on tietty käsitys virrenveisuusta, kuuntelemaan näitä. Jo vuosikymmeniä sitten Gardinerin Johannes-passion lapsikuoron loppukoraali "Ach Herre lass dein' Engelein im letzten Tag mir nahe sein" - Oi herra tuo enkelisi tykö viimeisenä päivänäni - oli runsaan minuutin musiikki, jota voisi suositella kaikille itsemurhaa miettiville. Se kertoo tuossa lyhyessä ajassa, että on ilo elää.

Tämä kovasti kiittämäni levysarja, jonka kansikuvissa (blogin kuva) korostetaan spiritualiteettia eli hengellisyyttä opillisuuden kustannuksella ottamalla kuvan aiheeksi muslimityttö, juutalainen rasbbiini, buddhalainen poika ja vastaavaa, on syntynyt Bach-pyhiinvaelluksella Saksan kirkoissa. Se jatkuu edelleen.

www.monteverdi.co.uk/recordings/new_releases.cfm

Kirkoissa kuljetaan hakemassa muun muassa sopivaa akustiikkaa, ja tällä äänityksellä se on totisesti löytynyt!

Mistä levyt? Fugassa näkyi olevan koko satsi, ja levyn ostaminen on suositettavaa, koska esine on niin kaunis ja tekstit ovat mukana saksaksi ja englanniksi. Gardinerin levykotelossa julkaistu "päiväkirja" pyhiinvaellusmatkasta on holtitonta tekstiä - siinä ei kyllä frakki kahise. Nyt puheena olevaa kantaattia kuvaillessaan Sir John sanoo, että hänelle tulee mieleen luomuviljely, jossa pieni määrä puhdistavaa nestettä voi hedelmöittää hehtaarin. "Tätä hengellistä alkemiaa kuvaa tenorin ja oboen keskustelu..."

Toinen suosittamani paikka ostaa levyt on emusic.

www.emusic.com

Heillä on koko Naxos, jossa tunnetusti on erittäin tavattoman hyviä levyjen huokeaan hintaan ja sitten tietysti musiikillisia pellehyppyjä, mikä tekee ostamisesta mielenkiintoista. Siellä on BISin ja Ondinen tuotanto ja vaikka mitä. Hinnat ovat huokeita.

Itse siirrän kylmän rauhallisesti emusicin mp3-failit iTunesiin, josta ne tietenkin voi polttaa audio-CD-muodossa levylle, jos haluaa muistaa köyhiä ystäviä.

Kantaateissa teksti on tärkeä. On tiedettävä, mistä noin periaatteessa on kysymys.

Usein värssymuotoinen teksti on tavattoman heikkotasoista. Bach oli tässäkin ammattimies eli muusikko. Hän ei pahemmin perustanut, vaikka esimerkiksi Johannes-passion tekstin oli kirjoittanut paikallinen postinkentaja, ja sen huomaa. Luultavasti osan kantaattien aariateksteistä oli laatinut kotiapulainen aamupuuroa hämmentäessään tai sitten paikallinen lihakauppias, koska silloin tällöin veri roiskuu ja luut rutisevat. Barokki oli kuolemanhaaveilun aikakautta - Todesschwärmerei.

Lutherus-vainaa kyllä varoitti hurma- ja räyhähengistä. Se ei mennyt kaikin ajoin jakeluun. Varoittajassa oli itsessään hitunen samaa vikaa.

21. lokakuuta 2006

Koskelan Akselin synti

Lukija kysyi eilen, mikä oli Koskelan Akselin Synti "Täällä Pohjantähden alla"-romaanisarjassa, kun kirjoitin, että Akseli tapatti kaksi veljeään ja kolme poikaansa.

Se oli kuolemansynti - viha. Kuvassa on yksi Akseli, "jäämies".

Akselin synti on tragedian perinteinen - hybris eli uhma. Sankari haastaa itseään korkeammat voimat ja tuhoutuu vetäen onnettomuuden myös omaistensa ja sukunsa ylle.

Akselilta ja useimmilta muilta Koskelan miehiltä puuttui kieli, ei-väkivaltainen keino ilmaista tunteet.

Aleksi ja Akusti teloitetaan siksi, että Akselia ei tavoiteta, koska hän on vetämässä pakolaisjoukkoa itään ja jää kiinni Lahdessa. Akselia vihataan. Hänet halutaan ampua, mutta hän sattuu selviytymään hengissä. Aleksin ja Akustin kohtalo on juuri sitä, mistä nykyinen tutkimus mainitsee - taistelujen päätyttyä annettu "kenttäoikeuden" tuomio, jota tuomarit itsekin alkoivat pian hävetä. Räätäli Halme on samanlainen varsin viaton uhri.

Poikiinsa Viljoon, Voittoo ja Eeroon Akseli istuttaa yli-ihmisen velvollisuudentunnon - on jaksettava, on näytettävä, on todistettava.

Viljo ja Voitto kuolevat oikeastaan uupumukseen eli inhmillisten rajojen ylittämiseen ja liialliseen ja lopulliseen itsensä kieltämiseen. Eero kuolee sankarilisesti Vuoksen pieneen saareen, luultavasti Äyräpään Vasikkasaareen, hirvittävästi taistellen, pienen koivun juurelle.

Viljo Koskela, joka on "Tuntemattoman sotilaan" päähenkilö (eikä Rokka), tekee suovaelluksella viimeisen urotyönsä ja kaatuu hiukan itsemurhaa muistuttavassa tilanteessa. Todellisuudessa JR 8:n osastot, joista puhe on, taistelivat rajusti U-asemassa eikä hävinneelle saatu "luuta kurkkuun", kuten Viljo ennakoi.

Koskelan miesten kaltaiset henkilöt osoitetaan romaaneissa kuolemaan. Yksi suoriutuja on eleetön Määttä, joka ei pyydä Jumalalta mitään. Toinen suoritutuja on Vanhala. Kolmas on kelmi - Rahikainen.

Suomen kirjallisuudessa on herroja vihattu. Todellinen Luukas Muhonen - Lehtosen Käkriäisten mallina olleen perheen vesa, kukaties sama pienokainen, joka "Putkinotkossa" on kehtolapsi, taisteli seudulla kuulemani mukaan julmettuna konepistoolimiehenä JR 7:ssä Siiranmäellä ja Äyräpäässä ja eli korkeaan ikään ja näki jälkeläistensä menestyvän. Saimaan kalastaja hän oli ammatiltaan.

Lukija käsittää, että istun oikeutta romaanihenkilöille sangen vertauskuvallisesti. Linnan romaanisarjan voittaja on Kivivuoren suku, johon Elina kuuluu - maltillisen itsensä kuuntelemisen, itsensä hillitsemisen oppi. Kivivuoret ovat oppineet Oskun kuolemasta jonkin talon perunamaalle saksalaisen konekiväärin tuleen; Akseli repii ulaanit kappaleiksi, mutta se ei auta enää. Vankileirissä häntä pitää hengissä samainen Late.

Avainrepliikki on isä-Jussin havainto nuoresta Akselista: tuo poika rikkoo eläessään vielä monet ajopelit. Akseli tekee töitä reuhtomalla ja onnistuu, tietysti onnistuu. Mutta maailma kostaa. Ajopelien lisäksi sortuu paljon ihmisiä.

Kuin pilkalla velmu ja epäluotettava Kiviojan Late menestyy elämässä, kunnes kuolee nopeasti syöpään. Viimeisinä romaanin henkilöistä tallustelevat Pentikulman teillä Leppäsen Preeti ("ei tällaisten miesten parane...) ja Kiviojan Vikki, todellinen hevoskauppias.

Akselin karikatyyri, Laurilan Anttoo viedään mäkeen, vaikkei hän ole ollut kapinassakaan. Hänen ainoa asenteensa ihmisiin on uho ja uhma vaikka hän osoittaa suhtautumisellaan läheisiinsä, etenkin sairaaseen poikaan, syvää inhimillisyyttä.

Akseli ei taivu vielä kahden pojan kaatumiseen talvisodassa. Siihenkin hän vastaa reuhtomalla - nyt maitopystöjä sammuneen ja nöyrän rovastin kanssa puhuessaan. Vasta Viljon kaatuminen murtaa hänet. Hän itsee tallissa ja esittää rukouksensa - hevoselle "Per-ke-le".

Akselin vastinpari romaanissa on ikätoveri Ilmari Salpakari, Pappilan Ilmari. Myös hänen elämänsä on vihan evankeliumia - hullun äidin provosoimaa. Hänen ja Koskeloiden tiet risteävät muutaman kerran, ja sekä Akseli että Ilmari käväisevät Leppäsen Aunella.

Ilmari tekee pahaa koko elämänsä ja kuolee rohkeana mutta mielettömästi, "papin poika ja pakana". - Miksi "pakana". Ilmarin sanonta itsestään ei ole tavallinen, joskaan ei järin tavatonkaan. Pakana siksi, että häneltä puuttuu rakkaus ja sen mukana kaikki.

Akselille jää Juhani ja tietyisti Elina, jonka elämä on hiljaista rakkautta, eikä se ole kotoa opittua, koska Elinan äiti on kiivaan Jumalan ihminen. Elinan pari on anoppi, Jussin vaimo Alma, jonka pitkä elämä on hyvyyttä ja kestämistä.

Koskelan miesten synti on myös ahneus - suota kuokitaan hullun tavoin ja pirtistä ja sitten navetasta tehdään niin komea, että vähemmästäkin joutuu yhteisön silmiin.

Luonnollisesti Akseli on sankari, ihailtava henkilö uskollisuudessaan. Silti hän on nyt ja oli romaanin ilmestymisen aikaan häviäjä - katoavan elämänmuodon edustaja ja mies, joka uskoi siihen eksyttävään oppiin, että ihminen olisi oman onnensa seppä.

Tämä "suomalaiseksi viisaudeksi" usein mainittu ajatus, homo faber sui ipsius, esiintyy muun muassa vanhan ystävämme Pico della Mirandolan kirjoituksissa keskiajalla ja on epäilemättä osa turmiollista amerikkalaista "self-made man" -ideologiaa, jonka kääntöpuoli on heikkojen jättäminen heitteille, eli kalvinistiseksi arveltu ajatus, että kohtalon satuttama on jollain salaperäisellä tavalla itse aiheuttanut onnettomuutensa.

Linnan romaanisarja on eksistentiaalinen ja jatkaa Camus'n ajatusta kapinoivasta ihmisestä. Kun maailma on mieletön, ihminen voi vain kapinoida. Linna näyttä kapinoinnin seuraukset.

Myös Camus näytti, että ainoa moraalinen tapa kapinoida on kieltäytyä. Aseisiin nouseminen on mielettömyyden myöntämistä ja sen tuloksena on lisää mielettömyyttä.

Jotenkin näin se menee, se ajatus.

Voi olla että ihminen on jossain määrin oman onnensa seppä, mutta sitä onnea takoessa tahtovat omat munat joutua alasimelle.

20. lokakuuta 2006

Paha pappi

Kansanperinteessä on hyvin runsaasti ikäviä mainintoja papeista. Siinä virassa jos missä ihminen on päätoiminen silmätikku. Kirjallisuudessa pappi, etenkin kirkkoherra, näyttäytyy usein esivallan edustajana.

Tämä perinne on yhtä vanha kuin kirjallisuutemme. "Seitsemän veljeksen" lukkari toden totta on eräänlainen Edvin Laineen varhainen inkarnaatio. "Nummisuutareissa" ihastellaan teologian ylioppilas J. Kurkelaa, joka "poruttelee akkoja kuin poika".

Myös kirkonkäynnistä Kivi antaa mieleenpainuvan kuvan:

"Sen tästäkin näemme, että tuon nuoren apulaisemme luona – totisesti herännyt mies – käy monet verrat naisia enemmän kuin miehiä kokouksissa lauvantai-ehtoina; sinne akkoja kirjavana liehtoo mennä, mutta harvoin miehen sinne könöttävän näet. He ovat sitä paatunutta sukua, niin, paatunutta, mutta kas kuin kova tulee, niin koiraskin poikii, sanoo sananlasku, ja niinpä kävi nytkin Juhon saarnatessa. Kauvan hän naisia itketti ennenkuin sana pystyi miehiin, mutta antoipas hän heille muutaman kiivaan silmän-mulkauksen ja huusi kovasti, että »tästäkin saarnasta teidän kerran tulee tehdä ankara tili», ja järähtipä, järähtipä muutaman ukon leuka ja siellä ja täällä tutisi joku karhea tukka; ja koska hän nyt tuli saarnansa toiseen osaan ja taivasta oikein eteemme maalailemaan rupesi, niin kohina raskas kuului yli koko kirkon, kuin metsässä, koska rakeita sataa, ja ukkonen pauhaa, herran voima korkeudessa jylisee; ja yksikään silmä ei kuivaksi jäänyt."

Agathon Meurman ja August Ahlqvist pahastuivat myös tästä papiston parjaamisesta. Kivi oli ensimmäinen kirjailija, jota vaadittiin tilille siitä, ettei hän ymmärtänyt herrasväen hyvyyttä. Rusthollari-valtiomiehet julistivat: Tämä ei ole se Suomen kansa, jonka niin hyvin tunnen.

Kotimaa-lehti hakee särmää. Se on nykyaikaa. Lehti ei ole kirkon äänenkannattaja mutta kirkollinen.

Tämän viikon numerossa esitellään Tarja-Liisa Luukkaasen viime vuonna ilmestynyttä kirjaa "Sääty-ylioppilaasta ensimmäisen polven sivistyneistöön. Jumaluusopin ylioppilaiden sukupolvikehitys ja poliittis-yhteiskunnallinen toiminta 1853-1918." (SKS - Historiallisia tutkimuksia).

Lehti antaa havaintoesimerkin journalismin ongelmista. Luukkasen tutkimus on suorastaan merkittävä. Kirkkoruhtinaiden kuva hallitsee käsityksiä ensimmäistä maailmansotaa edeltäneestä kirkosta. Kuitenkin maalaispojat olivat merkittävin ryhmä papiksi opiskelevien joukossa. He edistivät suomen kieltä ja köyhyyden käsittämistä kauan ennen muita.

Tutkimus on siis oiva, mutta lehtiartikkeli tutkijasta ja tutkimuksesta ei.

Kotimaan otsikko on Väinö Linna oli väärässä ja jutun keskeinen sisältö on Täällä Pohjantähden alla -romaanin Salpakarin kaltaista pappia ei ollut olemassa.

Luukkanen on käynyt läpi yli kahden tuhannen maailmansotaa edeltäneen ajan teologian ylioppilaan taustat, mutta Salpakaria ei löytynyt.

"Todellisuudessa autonomian ajan loppuvuosikymmenien papisto oli suomen kielen ja kansan asialla. Sen rooli oli merkittävä kansan kouluttamisessa, se tunsi sosiaalista vastuuta ja oli kiinnostunut yhteiskunnallisista kysymyksistä. Linnan kirjoissa tämä papiston rooli hämärtyy ja unohtuu."

Selityksettä jää, miksi Linnan olisi ollut otettava huomioon papiston rooli.

Tutkija ja Kotimaan toimittaja taitavat olla niin nuoria, etteivät muista, millä innolla ja raivolla etsittiin Lammiota "Tuntemattoman sotilaan" ilmestyttyä 1950-luvulla. Etenkin kaaderiupseerit todistelivat, että Lammio, Sarastie ja Karjula ovat joka tapauksessa sammakkoperspektiivistä nähtyjä irvikuvia. Lisäksi annettiin ymmärtää, ettei Linnan kaltaisella henkilöllä ollut edellytyksiä ymmärtää näin korkeita asioita.

Kotimaa kirjoittaa 19.10.2006 (siis 2006 - ei 1906):

"Linnan historiakuva on ideologinen, ja oikeutus kansalaissodassa koetulle vihalle."

...

"Lajissaan ainutlaatuisena ja jonkinlaisena tiedepoliittisena idän henkäyksenä Suomessa Luukkanen pitää sitä, että Väinö Linasta tehtiin tieteen akateemikko. Linnan fiktiiviset romaanit rinnastettiin tällä nimityksellä tieteelliseen tutkimukseen. Lahjakkaasta, mutta kouluja käymättömästä kirjailijasta tehtiin ilman tieteellisiä näyttöjä tieteen akateemikko ansioituneitten tiedemiesten joukkoon."

Samalla lehden sivulla pohditaan, edistikö YLE Tarja Halosen valintaa vuoden 2000 vaaleissa näytämällä Pohjantähti-elokuvaa pari päivää ennen vaaleja.

Olen aikaisemmin tässä blogissa todistellut, etteivät Linnan suurromaanit ole historiallisia romaaneja, vaan eksistentiaalisia. Pohjantähden suuri synnintekijä on Akseli Koskela. Pappilan herrasväki on taustaa. Akseli aiheuttaa itse oman onnettomuutensa ja tapattaa kaksi veljeään ja kolme poikaansa.

Linnan romaanien luonnehtiminen ideologisiksi osoittaa mitä syvällisintä asaintuntemattomuutta. Salpakarien etsiminen arkistoista on tutkijalta tieteellinen haksahdus.

Kirjallisuudentutkimuskin on tiede. Laaja suomeksikin julkaistu tutkimuskirjallisuus kertoo mielenkiintoisia asioita romanihenkilöistä ja sellaisten suhteesta todellisiin henkilöihin.

Artikkelin heiveröisyys näkyy myös arvelussa, että Linnan romaani "tarjosi 1960-luvun radikalismille halukkaasti omaksutun historiakuvan". Tiedoksi tutkijalle ja toimittajalle: radikaaleissa piireissä Linnan Vapaussota-kuva torjuttiin mitä kiihkeimmin.

Jos Linna näin jälkikäteen liitetään virtauksiin, kirkolliset piirit voisivat muistella setlementtiliikettä ja sodanjälkeistä Haikolan - Niinivaaran - Juhani Rekolan ajattelua.

Linnan romaanin henkilöistä Koskelan sukukunnan yhteiskunnallinen ajattelu oli aika olematonta, mutta naapurin poika, Janne Kivivuori kuvataan tannerilaisena sosialidemokraattina ja kansanedustajana, jonka kummallinen piirre oli "kylmyys" eli vihan suitsiminen. Tannerilaisuus puolestaan oli sangen laajaa kannatusta nauttinut suuntaus, joka kukisti 30-luvun oikeistoradikalismin, 40-luvun vasemmistoradikalismin ja 70-luvun stalinismin. J. Stalin oli sen olemassaolosta yhtä pahoillaan kuin Otto Wille Kuusinen.

Väinö Linna oli oikeassa.

Rovasti Lauri Salpakarin henkilö korostuu kokemattoman elokuvan katsojan silmissä, koska Matti Ranin on kasvoiltaan niin tuttu ja Rose-Marie Prechtin roolisuoritus ruustinnana oli niin heikko.

Suosittelisin siksi romaanin lukemista.

Salpakari oli romaanissa Luukkasen profiilin mukainen suomalaisylioppilas. Luukkasen olisi ollut kuitenkin hyvä tutkia myös ruustinnat. Linna tähdentää ruustinna Salpakarin ylhäistä sukua ja kerran toisensa jälkeen sitä, että rovasti oli itse vaistomaisesti torppareita ja jopa muonamiehiä ymmärtävä, mutta vaimo kiihkoilija, jonka tapana oli haastaa riitaa ja hankkia vaikeuksia.

Lisäksi rouvalla oli tapa ja taito elää yli pappilan varojen. Rouva kuolee romaanissa struumaan, johon tunnetusti liittyy henkistä tasapainottomuutta.

Salpakareilla on jääkäripoika. Kuviteltu tapahtumapaikka muistuttaa kovasti Urjalaa ja joka tapauksessa Tyrvään - Hämeenkyrön seutua, jossa Vapaussota näyttäytyi leppymättömimmillään. Linna oli kotoisin Urjalasta ja toistetaan jälleen kerran että hän ei ollut sukutaustaltaan punainen eikä oppimaton. Viimeksi Jaakko Syrjä on kuvaillut hänen systemaattista lukemistaan ja opiskeluaan.

Kun villiintyneet, osittain vanhojen vihojen ajamat isännät puolihullun jääkäri Ilmari Salpakarin johdolla ampuvat punaisia ja sellaisiksi arveltuja mäkeen, kirkkoherra Salpakari juoksee pyytelemässä armoa kumminkin Koskelan pojille. Sitä ennen, kunnaliskodin koppiin suljettuna, hän ei joudu edes vieraspaikkakuntalaisten punaisten erityisen vihan kohteeksi. Linna viestittää, etteivät papin ja seurakunnan välit olleet pahat.

Jussi Koskela oli pappilan torppari, joten tietty vastakohtaisuus oli auttamatonta. Jussi oli liian nöyrä, hänen poikansa liian korskea.

Luukkanen olisi voinut mainita myös Walleen-vainaan eli edellisen kirkkoherran, jonka Linna kuvaa lämpimästi. Hänkin oli 1800-luvun pappi. Yrjö-Koskisen suomalaisuustaistelu oli alkanut 1860-luvulla eli vanhan Walleenin ylioppilasaikoina.

En olisi kaiketikaan ottanut yksinkertaisesti tyhmää kirjoitusta käsittelyyni ellen olisi hiukan sydämistynyt Linnan humanismin ja aatteellisuuden leimaamisesta ideologiseksi apologiaksi ja "vihan oikeuttamiseksi".

Maininnat todellisesta tieteestä ja sepitteellisestä kirjallisuudesta kuittaan naiiviuden aiheuttamiksi. Osaan hyvin arvata, kuka lentäisi huoneesta, jos esimerkiksi akateemikko Eino Jutikkalan kuullen puhuttaisiin Väinö Linnan puuttuvista ansioista. - Olen puhunut. Kokeneilla tiedemiehillä ei ole harhaluuloja tieteellisyydestä. Ja toisinpäin - esimerkiksi Ylikangas hallitsee hyvin oman tieteellisen ja kirjallisen tuotantonsa eron.

"Mutta länsimaissa ei tehtaan työläisiä nimitetä tieteen akateemikoiksi.

– On vaikea uskoa, että tällainen olisi onnistunut esimerkiksi Ranskassa, Luukkanen sanoo."

Voisi ottaa selvää asioista. Esimerkiksi Roland Barthes, yksi aikamme maineikkaimmista kirjallisuusmiehistä ja tutkijiosta, oli Luukkasen säälittelemä kouluttamaton työmies, ja College de Francessa on ollut sellaisia jatkuvasti.

Ranskan akatemiassa kirjallisia ja tieteellisiä ansioita ei erotella. Huono esimerkki.


Kirjoitus on Kotimaan verkkosivulla osoitteessa.

http://www.kotimaa.fi/kotimaa/index.php?option=com_content&task=view&id=829&Itemid=44

19. lokakuuta 2006

Kaislikossa jupisee

Olen mielestäni löytämässä tekijän- ja patenttioikeuden keskeiset oivallukset ja kohtalokkaat aukot keskiajan eli kirjapainotaitoa edeltäneen aikakauden juristien ja teologien kirjoituksista.

Tällainen puuha on tietysti pettämätön merkki siitä, että miehellä eivät ole enää kaikki kuvakortit tallella, ainakaan oikein päin.

Paavi Gregoriuksen dekretaaleissa on lystejä pohdintoja muun ohella siitä, miten sitten suu pannaan, jos menee vahingossa naimisiin.

Eräät oikeussäännöt ovat hyvin selkeitä - puoliso ei voi syyttää toista puolisoa huoruudesta, jos on siihen itsekin syyllistynyt.

Keskiajan ehkä suurin nimi oli Bartolus de Sassoferrato. Löysin ja suomensin kerran hänen tutkimuksensa heraldiikasta, joka sattuu olemaan samalla ensimmäinen kirjiotus tavaramerkeistä eli brändeistä. Onhan vaakuna merkki - tavaramerkki. Eikä Umberto Eco suinkaan ollut ensimmäinen, joka huomasi semiotiikan eli merkkien ja merkitysten valtavan merkityksen sydänkeskiajan ajattelussa.

Bartolus selvitti esimerkiksi aikaprioriteettikysymyksen ja vesittymisongelman - miten menetellään, jos kaupunkiin ratsastaa eri suunnilta kaksi vihaista aatelismiestä, joilla on sama vaakuna ja kilpi. Vanhemman oikeus voittaa. Ja jos heraldisen tunnukset muuttuvat runsaan käytön vuoksi mitäänsanomattomiksi, yksinoikeus niihin katoaa.

Kirjoitus on nimeltään De Insigniis.

Olen joskus tolkuttanut tuttavapiiriin kuuluville luddiiteille, että väitteen mukaan paha ja barbaarinen Internet mullisti muun muassa keskiajan ja antiikin tutkimuksen tuomalla verkkopaikoille jokseenkin kaikki keskeiset tekstit ja niiden selitykset.

Erikoisen aktiivisa ovat olleet muutamat USA:n katoliset yliopistot ja Vatikaani. Saksassa on kaksikin yliopistoa, jotka ovat siirtäneet verkkoon säästyneiden kokoelmiensa aarteet.

Niinpä - hiukan liittyen eilisen blogin keskusteluun - en lainkaan käsitä, miksi pidämme itseämme jollain tavoin viisaampina ja kehittyneempiä kuin 900 vuoden takaisia edeltäjiämme. Esimerkiksi keskeiset moraalifilosofian ongelmat ovat ihmiselle samoja ja niihin on vastasttu hyvin ja huonosti kautta aikojen.

Kysymys totuudesta ja totuuden relativointi on etevästi esillä fransiskaani William Ockhamin ja hänen seuraajiensa kirjoituksissa ja ainakin yhdellä itäisellä isällä.

Lähes kaiken sen, minkä Nietzsche oman käsityksensä mukaan oivalsi, kävi kirjoituksissaan läpi ihmeellinen Nikolaus Cusanus (joka muuten esiintyy romaanihenkilönä Waltarin "Nuoressa Johanneksessa").

George W. Bushin hengenheimolaisia on ollut aina. Neljännes lateraanikokouksessa 1215 he kaappasivat enemmistön ja tietty renessanssi pysähtyi siihen.

Näin sinkoilee täällä miehen aatos, kun maassa tapahtuu suurta ja pientä ja paikkakunnilla liikkuu pieniä ja suuria vaikuttajia.

Meillä on aina keskuudessamme henkilöitä, joiden mielestä on toisarvoinen ja filosofisesti kovin monitahoinen kysymys, kuka murhautti venäläisen toimittajan. Mutta on muitakin.

Onneksi sunnuntain sanomalehti ei kysynyt minulta, miten arvoisa valtakunnanjuristi tervehtisi toveri Putinia hänen Suomen suuriruhtinaanmaahan saapuessaan.

Vastaukseni olisi ollut sitaatti, jonka alku kuuluu:"Yippee-ki-yay, motherf..."

* * *

SUMMARY

Writing in a most obscure and profound way about medieval papal decretals and the great lawyer Bartolus the blogger ends up with moral issues of this day and suggests in the last line on the day's posting a nice way of addressing Mr. Putin.

18. lokakuuta 2006

Lapeenranta ja muuta

Tässä kirjoituksessa ei ole asiatietoja eikä uutisia Lappeenrannan Huhtiniemen teloituksista.

En tiedä asiasta muuta kuin siitä kirjoitetun ja eilen ja tänään uutisissa kerrotun.

Olen yksi niistä ns. asiantuntijoista, jolta asiasta on viime vuosina kyselty. Olen ilmoittanut lehdissä, radiossa ja televiossa, etten usko huhuihin enkä siis siihen, että Lappeenrannassa olisi teloitettu kymmeniä tai satoja suomalaisia kesällä 1944.

Eilisen löydön jälkeen tilanne on muuttunut ja on täysin mahdollista, että olen ollut väärässä.

Arvioni on perustunut luultavasti puutteelliseen ja virheelliseen analyysiin. Kun Suomen armeijassa tunnetusti tehdään ja tehtiin jokaisesta kadonneesta kiväärin puhdistuspuikosta pöytäkirja, ei tuntunut lainkaan mahdolliselta, että näin suuri ja pelottava asia olisi onnistuttu salaamaan.

Tänään asiaa edistäneet, etenkin päätoimittaja Antti O. Arponen, on esittänyt arvauksen, jota en itse ole ottanut huomioon. Jospa kysymyksessä olisi ollut paikallisten voimien riehaantuminen, hiukan samaan tapaan kuin vuoden 1918 teloituksissa taistelutoimien yhteydessä tai niin sanotuissa kenttäoikeuksissa, joista Marko Tikka on laatinut tutkimuksen. Nuo kenttäoikeudet olivat selvästi laittomia. Niitä ei pidä sekoittaa valtiorikosoikeuksiin, jotka olivat ainakin muodollisesti laillisia ja joiden toiminta on tarkoin dokumentoitu.

Lappeenrannassa oli Kannaksen läpimurron ja Viipurin menetyksen jälkeen eli juhannuksesta 1944 noin kaksi viikkoa eteenpäin ehkä jopa 10 000 harhailevaa sotilasta.

Heistä aivan varmasti suurin osa oli hyökkäykessä hajonneisiin joukkoihin kuuluneita, jotka kävelivät ilmoittautumaan ja kysymään, missä taistellaan seuraavaksi. Jokin tietymätön osa oli karkureita siinä mielessä, että he yrittivät välttää takaisin riveihin joutumista. Jokin osa oli vakavissaan pyrkimässä piiloon mahdollisimman kauas taistelualueelta. Ja lisäksi metsissä oli piilossa aitoja sotilaskarkureita, joiden lukumäärä oli sadoissa, ei tuhansissa.

Karkureiksi epäillyistä merkittävä osa oli ruumiillisesti täysin uupuneita tai henkisesti täysin järkyttyneitä tai romahtaneita. Tämä joukko oli jälkikäteen arvioiden kurinpito- ja lainkäyttötoimien ulkopuolella. Se käsitettiin enimmäkseen jo tapahtuma-aikaan.

Suomen kollektiivisessa muistissa särkyneistä ihmisistä on melkein johdonmukaisesti vaiettu. Oman käsitykseni mukaan sotaveteraanit ovat suhtautuneet humaaneimmin, koska he ovat yleensä tienneet, että ei se ihmiseen katso. Ei niin kovaa miestä ole, ettei murtumisraja tulisi vastaan. Kun se on toisilla alempi ja toisilla ylempi, ei se oel asianomaisen oma vika.

Toisaalta sotavoimassa oli tietysti erilaisia kelmejä siinä kuin missä tahansa muussakin joukossa. Ja kolmanneksi urhoollisuudella on tapa kasvaa, mitä kauemmas vaaran paikoista päästään.

Olen todellakin ollut tekemisissä näiden asioiden kanssa ja lukenut mm. tutkimuksia käsikirjoituksina. Itse olen tutkinut oikeiden tuomareiden ja tuomioistuinten, etenkin korkeimman oikeuden toimia sotavuosina. Meillähän oli korkeimmassa oikeudessa ja hovioikeuksissa vuosikymmeniä sotien jälkeen tuomareita, jotka olivat toimineet sotatuomareina tai syyttäjinä. Tietämieni henkilöiden toimista ei löydy mitään huomauttamista.

Antti Tuurin nyt näyttämölle tuoma hovioikeuden presidentti Paavo Alkion muistelmateokseen perustuva näytelmä on uskottava. Draamallinen jännite on laillisuutta korostava sotatuomari ja verta vaativa kenraali. Näitä jännitteitä oli.

Tänään emme tiedä Lappeenrannan tapauksista juuri mitään, emme edes sitä, onko kysymys 1944 teloitetuista omista. Vainajien hautapaikka, hautaustapa ja pari muuta pikku asiaa viittaa siihen, että vastaus on kyllä. Myös vuonna 1944 oltiin hyvin tarkkoja hautausmaahan tai esikunta-alueen takapihalle hautaamisesta.

Ajoitus tulee pian. Paikalla on Helena Ranta, yksi maan kunnioitettavimmista henkilöistä. Kuvittelisin että hampaista ja hampaiden paikoista näkee, ovatko vainajan vuodelta 1944, vuodelta 1918 tai 1800-luvulta. Mutta koska Ranta ja muut paikalla olevat tietävät mitä tekevät, lausuntoja ei tule ennen kuin tosiasiat on koottu ja tarkistettu.

Jos kysymys on teloitetuista, jatkosodan loppuvaiheen historiakuva muuttuu ja samalla saattaa käydä ilmi, että vaikeneminen ja salailu onnistuu Suomessakin. Näin on ajateltava, vaikka asia osoittautuisi paikalliseksi. Kannattaa kuitenkin pitää silmällä selityksiä, jos teloitushypoteesi osoittautuu todeksi. Silloin virallinen järjestelmä eli armeija ja oikeuslaitos tulevat väittämään, ettei asiasta tiedetty eikä voitu tietää mitään - maan pelastaminen oli niin paljon suurempi ja tärkeämpi asia.

Tätä selitystä ei ole aihetta uskoa. Ne olivat eri miehiä.

Itse aion suhtautua virallisiin versioihin vastaisuudessakin varovasti mutta huhuihin vieläkin varovammin.

Luin eilen uutta pikku kirjasta naapurikylästä, Masalasta. Vuosikymmeniä tietämäni Kirkkonummen Sigurdsin piiritys ja valkoisten pako saarrostuksesta on yksityiskohtaisesti mukana jopa Kjell Westön syksyn romaanissa, kertomuksen juoneen punottuna.

Silti hiukan hätkähdin lukiessani - eilen - että Sepänkylän navetan kulmalla kaatui ainakin yksi valkoinen ja kaksi punaista, ja että noin 600 henkilön ryhmä tunkeutui metsien läpi maantien ja rautatien yli reittiä, joka on osittain asuntoyhtiömme tonttia - siis tuosta vierestä. Jännittävää ja kauheaa se oli, mutta tulos oli lempeä, jopa hiukan huvittava; Sigurdsin pakenijat päätyivät Liisankadulle koulurakennukseen punaisten vangeiksi Ruotsin konsulin pitäessä tilannetta silmällä, ja heillä oli siellä oikeastaan paremmat olot kuin muilla helsinkiläisillä.

Mainitsen tämän esimerkkinä vaikenemisen perinteestä. Toinen esimerkki kotikunnastani on Porkkalan vuokra-alue, jonka kuvauksia on alkanut ilmestyä vasta viime vuosina. Olin itsekin näkemässä 1973 tänne muutettuani, mitä neuvostomiehitys merkitsi käytännössä.

Viimeinen kysymys: kannattaako kaivella menneitä?

Ehdottomasti kannattaa ja pitää. Totuus ei ole aina tavoitettavissa ja pyrkimys itse arvioituun oikeudenmukaisuuteen voi olla mitä suurinta julmuutta ja tyhmyyttä. Silti - loppujen lopuksi - meillä ei ole tässä maailmassa kovin monta selvää päämäärää, mutta totuus on.

17. lokakuuta 2006

Vastuu luottokortista

K-myymälän avulias poika koputti minua olkapäälle, kun pyörin niin kuin päätön kana: "Herran lompakko on kassalla. Se löytyi pakastealtaasta."

Yritän saada nyt itseni uskomaan, ettei lompsaa panna rotsin sivutaskuun, vaikka vain pistäytyisi kotikaupassa ostamassa oivallista kirnupiimää.

Korkein oikeus antoi niin ikään eilen ratkaisun KKO 2006:81 luottokortin kanssa sähläämisestä. Asiakas sai pitää vahingon hyvänään. Ratkaisu on nähdäkseni oikea ja hyvin perusteltu.

"4. On jäänyt epäselväksi, miten ja milloin luottokortti on joutunut pois A:n hallusta. Riidatonta sen sijaan on, että kortti on kadonnut Madridissa, että A on saapunut Madridiin 3.5.2003 illalla ja että hänen luottokorttinsa ei ole ollut hänen hallussaan enää 4.5.2003 klo 13.49 paikallista aikaa, jolloin sitä on yritetty käyttää automaatissa ilman tunnuslukua. Pankki on 6.5.2003 ilmoittanut A:lle, että luottokortti oli ilmeisesti väärissä käsissä."

"7. Luottokortin katoaminen ei kuluttajansuojalain 7 luvun 19 §:n 1 momentin mukaan sinänsä aiheuta tilinhaltijalle vastuuta kortin käytöstä katoamisen jälkeen eikä esimerkiksi taskuvarkauden kohteeksi joutumisen sellaisenaan voida katsoa osoittavan huolimattomuutta. Vastuun syntyminen edellyttää säännöksen mukaan sitä, että kortin vääriin käsiin joutuminen ja siten sen väärinkäyttömahdollisuus ovat johtuneet tilinhaltijan mainitun momentin 2 kohdassa tarkoitetusta huolimattomuudesta. Lain esitöissä (HE 88/1985 vp s. 34) on todettu, että 19 §:n 1 momentissa luetellaan tyhjentävästi ne tilanteet, joissa tilinhaltija voi joutua vastuuseen luottokortin väärinkäytöstä. Säännöksen sanamuodon ja esitöiden mukaan tilinhaltija voi 1 momentin 2 kohdan mukaan joutua vastuuseen vain silloin, kun luottokortti on joutunut hänen hallustaan pois hänen huolimattomuutensa vuoksi eikä huolimattomuus ole lievää. Kuluttajansuojalain 7 luvun 19 §:n 1 momentti ei sisällä nimenomaista säännöstä, jonka mukaan kortinhaltijan tulisi valvoa sitä, että kortti ei hänen tietämättään ole joutunut pois hänen hallustaan. Toisaalta tuon momentin 3 kohdan mukaan myös kortin hallinnan kokonaan ilman omaa huolimattomuuttaan menettänyt joutuu vastaamaan oikeudettomasta käytöstä, jos hän laiminlyö ilmoittaa viipymättä luotonantajalle havaitsemastaan kortin katoamisesta.

8. Kuluttajansuojalain 7 luvun 19 §:ssä säädetään riskinjaosta kortinhaltijan ja luotonantajan välillä silloin, kun luottokortin oikeudettomasta käytöstä aiheutuu vahinkoa. Kortinhaltijan vastuuta on rajoitettu muun muassa sillä edellytyksellä, että hän ilmoittaa kortin joutumisesta pois hallustaan. Säännöksen tarkoittama luottokorttijärjestelmä edellyttääkin vahinkojen rajoittamiseksi välttämättä tällaisen velvollisuuden asettamista kortinhaltijalle, koska yleensä vain hän voi havaita kortin katoamisen ja tehdä ilmoituksen, jonka jälkeen vasta kortin väärinkäyttö voidaan estää tai saada päättymään. Tästä syystä on selvää, että kortinhaltijalta on vastaavasti edellytettävä kortin tallellaolon seuraamista olosuhteiden vaatimaa huolellisuutta noudattaen, vaikka 19 §:n 1 momentissa ei olekaan nimenomaisesti mainittu sellaista velvollisuutta. Velvollisuuden olemassaoloon viittaa kuitenkin lakitekstissäkin momentin 3 kohdassa asetettu velvollisuus ilmoittaa viipymättä kortin katoamisesta. Myös se, että luottosopimusta koskevissa ehdoissa asetetaan kortinhaltijalle velvollisuus säilyttää korttia huolellisesti, osaltaan ilmentää kortin tallellaolon tarkistamisvelvollisuuden olemassaoloa, vaikka sopimuksessakaan ei sitä nimenomaisesti todeta.

9. Edellä lausutun perusteella Korkein oikeus katsoo, että kuluttajansuojalain 7 luvun 19 §:n 1 momentin 2 ja 3 kohdan voidaan päätellä asettavan kortinhaltijalle velvollisuuden myös seurata kortin tallellaoloa olosuhteiden edellyttämällä tavalla ja että tämän velvollisuuden rikkominen voi osoittaa sellaista huolimattomuutta, jota momentin 2 kohdassa tarkoitetaan. Se, kuinka usein tapahtuvaa tarkistamista huolellisuus edellyttää, riippuu olosuhteista, erityisesti niihin liittyvistä katoamis- ja anastusriskeistä. Esimerkiksi kortinhaltijan liikkuessa suurissa ihmisjoukoissa tai muissa paikoissa, joissa taskuvarkauksien riski on erityisen suuri, tarkistamisvelvollisuus on korostunut, koska ammattimaisesti suoritettua taskuvarkautta ei yleensä huomata sen tapahtuessa.

10. A on ollut tietoinen siitä, että Madridissa oli merkittävä vaara joutua taskuvarkauden uhriksi ja että kaupungissa oli parhaillaan vieläpä erityisen paljon ihmisiä. Kun A on kerrotuin tavoin matkustanut täysissä metroissa ja pitänyt ravintolassa tuolin selkänojalla takkiaan, jonka taskussa lompakko ja luottokortti olivat, jo A:n Madridissa olon ensimmäisen vuorokauden aikana ovat toistuneet sellaiset tilanteet, joihin tunnetusti liittyy suuria katoamis- ja anastusriskejä. Näissä olosuhteissa mainitussa 19 §:n 1 momentissa kortin haltijalta edellytetty riittävä huolellisuus on vaatinut, että A olisi varmistunut kortin tallellaolosta riittävän usein ja erityisesti edellä kerrotunlaisten riskitilanteiden jälkeen. Korkein oikeus katsoo, että A on laiminlyönyt tämän ja että luottokortin oikeudeton käyttö on johtunut tästä hänen huolimattomuudestaan, koska sen johdosta kortin väärinkäyttöä ei ole voitu luottokorttijärjestelmän mukaisesti estää. Käsillä olleet olosuhteet ja A:n välinpitämätön suhtautuminen huomioon ottaen huolimattomuus ei ole ollut lievää. A on siten vastuussa kanteessa tarkoitetusta luottokortin väärinkäytöstä."

Mielestäni perustelu on selvää suomea. Siltä varalta että joku lukija olisi eri mieltä, toistan ydinajatuksen.

Vastuu kadonneen luottokortin väärinkäyttämisestä siirtyy yhtiölle (Luottokunnalle), kun katoamisestas on ilmoitettu.

Poikkeus 1: korttia on säilytetty huolimattomasti - juristin kielellä syyllistyen enemmän kuin lievään huolimattomuuteen.

Tulkinta: sinänsä hiukan huolimaton luottokortin pitäminen lompakossa esimerkiksi takataskussa ei sinänsä vaikuta asiaan. Luottokortin pitäminen tarmokkaan juopottelun kestäessä ravintolan pöydällä ei vaikuta asiaan, vaikka joku voi sen siitä siepata.

Poikkeus 2: kortin katoamisesta ei ilmoiteta yhtiölle välittömästi.

Tulkinta: "välittömästi" tarkoittaa "heti kun voi".

Lain tulkinta ei ollut aivan selvä. Tarvittiin ennakkotapaus, ja se on tämä. Henkilö kertoi olleensa kongressimatkalla niin että hän ei ollut tarvinnut Madridissa luottokorttiaan. Erikoisen edullinen matka. Ei ole sattunut minun kohdalleni. Henkilö oli säilyttänyt seteleitä erittäin asianmukaisesti vyökukkarossa eli vyössä housujen sisäpuolella. Luottokortti oli kuitenkin ollut lompakossa ja lompakko povitaskussa.

Meneillään oli arkiviikko. Madridissa oli meneillään paavin vierailu. Henkilö oli ajanut ilmeisesti usein metrossa. Taskuvarkaista piti tietää ja heistä oli nimenomaan varoitettu.

Johtopäätös: lompakon menettäminen taskuvarkaalle tai muutoin varkaalle ei jää asiakkaan vastuulle. Tuomioistuimen päätöksessä ei mainita epätavallista menoa, mutta voi ehkä päätellä, että jatkuva, raju juopottelu muutaisi asian ja samoin vierailu epämääräisissä paikoissa, esimerkiksi bordelleissa. Tällaisesta ei tässä jutussa ole puhe.

Johtopäätös: luottokortti on matkoilla etenkin tungoksissa liikuttaessa tarkistetta säännöllisesti. Hyvä ja tavanomainen tapa voisi olla kerran päivässä, aamulla tai illalla.

Ja kun kortti on kadonnut, on soitettava heti.

Tuomioistuimet eivät käyttäneet perusteluna liikkumista tungoksissa ja junissa. Viisasta. Oikein. Vastuuperuste oli yksinomaan ilmoituksen viipyminen, kolme arkipäivää. Pankki vasta ilmoitti asiakkaalle, että korttia oli yritetty käyttää Madridissa automaatissa.

Visan kansainvälinen puhelinnumero, Help Desk, on
+358 800 1 2400 ja Eurocard -Mastercard
+358 9 696 4606

Verkkosivun mukaan Eurocardin puhelut kääntyvät virka-ajan ulkopuolella Help Deskiin.

Suomea puhutaan.

Osoittaisin sormella tätä ratkaisua, koska se on tyypillinen prejudikaatti ja kertoo tuomioistuimen töistä. Ne työt ovat tyypillisesti rajankäyntiä.

Korkeimman oikeuden jutussa oikeusneuvos Tulokas on omaa mieltä hiukan eri perusteilla, jotka eivät nähdäkseni kuitenkaan poikkea enemmistön kannalta. Tulokas on kova kirjoittamaan silloinkin kun ei oikeastaan olisi asiaa.

Tuomioistuimilla on vieläkin vaikeuksia ratkaisuistaan tiedottamisessa. Tässäkin on luettava kolmen eri oikeusasteen ratkaisut ja sitten osattava verrata niitä toisiinsa. Korkeimman oikeuden ratkaisun otsikko on tyypillisen mitäänsanomaton:

"A:n luottokorttia oli oikeudettomasti käytetty Madridissa kahtena päivänä. A ei ollut tarkistanut luottokortin tallellaoloa eikä ollut itse ennen pankin yhteydenottoa havainnut kortin katoamista. Kysymys siitä, vastasiko A kuluttajansuojalain 7 luvun 19 §:n 1 momentin nojalla luottokortin oikeudettomasta käytöstä. (Ään.)"

En keksi, missä luotokorttia eli siis pankkikorttia olisi hyvä pitää. Ehdotuksia otetaan vastaan. Tuntuisi että lompakko on turhan järeä mööpeli. Ainakin itse pidän hankalana voimistelunäytöksiä pysäköintihallin puomilla mennessä ja tullessa, niissä kun voi nykyisin maksaa sen kalliin hinnan suoraan luotokortilla, joka syötetään poistuttaessa puomin lukijaan. Ja kadulla on pysäköintiautomaatteja, joilla kortti kelpaa.

Olisi siis keksittävä keino, ettei tarvitsisi levitellä lompakkoa kaikkine kirjastokortteineen ja kuitteineen tuulessa ja pakkasessa. Muovinen kotelo paljaaltaan taskussa tuntuu turvattomalta.

Ristinmerkki tehdään kotoa lähdettäessä peilin edessä: kunniamerkkinauha suorassa, jäsenkirja oikeanpuoleisessa rintataskussa, kokardi kohdallaan ja housujen vetskari kiinni.

Kynnyksellä ajatellaan: lompakko / luottokortti, avaimet, kännykkä. Silmälasit, elleivät ne ole aina päässä.

= = =

Marjo Kaartinen Turun yliopiston kulttuurihistoriasta, joka on minunkin akateeminen kotipesäni, on saanut huomionosoituksen toiminnastaan tutkijana. Hän on julkaissut tutkimuksen suomalaisten vieraan pelosta "Neekerikammo". Meneillään kuuluu olevan tutkimus rintasyövästä. Se on todella vaikea aihe.

Hyvä, Marjo!

16. lokakuuta 2006

Liivikangas

Harri Tapperin uusi romaani "Tanssi puupaltoossa" (Ateena) varmaan saa Finlandia-palkinnon. Edellinen, "Vääräsuisten suku", oli jo tipalla.

Tästä kirjasta tulee mieleen Orhan Pamuk, "Nimeni on punainen". Siinä meni taas Nobel oikealle henkilölle. Pysyisi nyt Tapper hengissä niin saataisiin välillä kirjallisuuden Nobel tännekin. Onhan nyt nähty, että kummalliset kertomukset syrjäisistä maista menestyvät, jos ovat tarpeeksi hyviä. Tämä on.

Liivikankaan pariskunnista ja pojista kertova romaani on merkillisellä tavalla rinnakkainen syksyn toiselle hienolle romaanille, nimittäin Kjell Westön "Missä kuljimme kerran", mutta Tapper voittaa. Siinä missä Westö on rakenneltu, Tapper on eletty.

Jäin kovin pohtimaan. Ystäväni Martti M. esitti muotoilun, joka on lähtöisin jostain, en muista mistä. Puhuimme Linkomiehen muistelmista ja minä viittasin Tacitukseen - sellainen mielen ja muodon hallinta ja hopeasepän pienen vasaran ja syvältä uurtavan meisselin ääni voi olla peräisin vain hillinnästä, jonka takana on musta tuli, pakottava näkemisen ja sanomisen himo.

No perkele tässä on sama. Tapper - Marko Tapion ja Kain Tapperin ja Yrjö Tapperin veli ja eläkkeellä oleva luokanopettaja saa lukijan laskemaan suojauksensa ja on kertovinaan huumorivitsejä. Mutta nopeasti tulee esiin ainutlaatuinen kieli ja näkeminen. Ja ihmeellisiä ihmisiä.

"Järvestä kuului ähinää ja molsketta ja noitumista. Onko siellä ori? Arttu pomppi rannalle ja luisui huutoa kohti.

- Lähdin taas, isäntä sanoi. Jäät innostavat minua. Ei ole syksyn voitanutta.

- Olen samaa mieltä, mutta nyt isäntä on kuoleman kielissä. Ei siinä kohdin ole enäää matalaa..."

Jokavuotinen jäihin vajoaminen tuo mieleen Pentti Haanpään "Päntän äijän putoamisen", mutta mitä siitä. Ja romaanin nimi on jotenkin könkkö, kunnes on lukenut tarpeeksi ja käsittää, että nimen molemmat sanat ovat kirjaimellisesti totta ja tarinan ydintä.

Siperiasta sotavankeudesta palannut Liivikankaan Arttu nikkaroi opettajattarelle ruumisarkun.

"On miehessä tunnelmaa."

Yksi Liivikankaan veljeksistä on sodassa kova konepistoolimies mutta kotona "Parku", koska hänellä on itku niin herkässä. Hänen tulee itku nähdessä, miten maassa toinen kivi on iso ja toinen pieni. Miten ne eivät voi olla samankokoisia?

Tapper kertoo näin vähällä:

"He pyysivät anteeksi puilta, jotka olivat silpoutuneet. Haavoittuu toki puukin. Mutta sadassa vuodessa metsä korjautuu. Sammalet palaavat kiville.

Vorolainen puhui poterolleen: Siinä on niin hyvä potero, että ei ole koko itärintamalla. Perin olet tutuksi tullut. Me lähdemme, mutta ota kontioita hyyrylle."

...


- Ihantalaan pääsette, pojat, Ihantalaan!
- Onpa siinä kiehtova nimi."

"Liivikankaan Artturissa on
tanssitauti.
Artturia veivaa isosti."

Tässä romaanissa ei ole muuta vikaa kuin vaara, että lukijaakin alkaa veivata.

Lukemiseen ryhtyessä on syytä mainita puolisolle ja lapsille ja kukaties soittaa sukulaisille. Ääneen nauramalla, silloinkin kun kirja ei ole käsilä mutta tulee mieleen, pääsee äkkiä järki-ihmisen maineesta ja joutuu hullun kirjoihin.

15. lokakuuta 2006

BWV 78, Jesu der du meine Seele

Vaikka ei uskoisi Jumalaan kuin silloin tällöin, kristillisessä perinteessä on opiksi otettavaa.

Sunnuntaiaamun hiljentyminen on hyvä ajatus.

Jostain syystä Bachin kantaateilla on ollut useita vuosikymmeniä minulle erikoisasema.

Miksi en sitten antaisi sunnuntain aamuksi vihjeitä?

Musiikista intresseeratut tuntevat ehkä viisi tai kukaties kymmenen kantaattia. Niitähän on yli kaksisataa, ja maalliset kantaatit tykö.

Motetit ovat tunnetumpia ja passiot tietenkin ovat oma maailmankaikkeutensa.

Olen löytänyt puoli tusinaa Bachin kantaattia, jotka vaikuttavat hiukan yhdentekeviltä. kaikki muut noin 194 ovat hienoja ja noin sata on jopa säveltäjän huomioon ottaen uskomattomia, mestariteoksia.

Tämän sunnuntain vihje on ehkä kakkosketjua - suhteellisen tunnettu, verrattain tavallinen ja helposti löydettävä levytyksenä. Kantaateistahan on useita kokonaislevytyksiä tai sellaisiksi tarkoitettuja. Minulla Karl Richterin laaja valikoima oli se ensimmäinen, jonka vaikutuspiiristä en ehkä haluakaan pois, vaikka se on monin kohdin "vääräoppinen". Mutta eipä esimerkiksi bassokantaateista (kuten Ich habe genug) halua sanoa mitään erikoisempaa kuultuaan nuoren Fiascher-Dieskaun esitykset niistä.

Rillingin sarjaa ei näyttäisi olevan tällä hetkellä maassa. Se on mainettaan parempi. Harnoncourtin ja Leonhardin vanha kokonaissarja on mainettaan huonompi. Harnoncourt kehittyi suureen mestaruuteen vasta myöhemmin. Kantaatti-levytyksiä kuunnellessa tulee joskus hiki. Tulkinnat ovat niin koulumestarimaisia ja omaa täsmällisyyttään kiittäviä. Alkuperäissoittimet olivat siihen aikaan - 1970-luvun alussa - jotain uutta. Siksi jopa viulun ääni suoraan kieliltä repäistynä on hätkähdyttävän raaka. Tätä nykyä kaupoissa ja jopa kirjastoissa on sarjoja, joissa eivät mene rahat eikä aika hukkaan - Ton Koopmanin sarja esimerkiksi. Se että en pidä Suzukin sarjasta lienee oma vikani.

BWV 78 sisältää dueton "Wir eilen mit schwachen doch emsigen Schritten" (2.) Se on käsittämätön ilon ja elämänilon kuvaus, jossa Bachille luonteenomaisesti rientäminen (eilen) on kuvailtu musiikilla, ja kuulija käsittää vielä että kysymyksessä on rinne ja rinne on jyrkkä.

Avauksessa on yhdistetty kylmän rauhallisesti koraali ja passacaglia. Passacaglia risteilee sitten läpi Bachin tuotannon ja päätyy h-molli-messuun (Crucifixus).

Sointuopin tietoni eivät riitä analysoimaan, miksi avauksen g-molli kolisee niin rajusti kromaattisena laskuna - G1 - g - g - fis - f - f - e - es - es...

Tämä kantaatti on kokonaisuutena runsas ja ihmeellinen. Tuo duett0, alun ja lopun koraalit ja niihin kuuluvat oboet!

Koska aion todella kirjoittaa kantaateista etenkin sunnuntaisin, tunnen tarvetta tähdentää, että totta, tunnen Hannu Taanila, mutta en ole kestänyt kuunnella häntä ainakaan kymmeneen vuoteen. Meillä oli aikoinaan yhteisiä, laillisia tehtäviä. Olemme tehneet yhdessä jokusen radio-ohjelmanikin, Bachista, kantaateista.

Hannu on mahdotoman hyväkorvainen ja tietäväinen. Pitkään säälin häntä ja sitten kyllästyin säälimäänkin - käy varmaan voimille pitää kiinni tulkinnastaan, jonka mukaan Bach syntyi Saksan demokraattiseen tasavaltaan, joka olikin kaikin puolin mallikelpoinen ja miellyttävä maa, ja että Bachin musiikki ei liity millään tavalla uskontoon tai uskonnon harjoittamiseen. Taanilahan on kuin herännäissaarnaaja, jolla on kieltämisen vimma - sangen tuttu asetelma.

Valokuvassa lapset laulavat virttä. Kaikki ovat sukua toisilleen ja viidellä pojalla on tilaisuus haastaa minut oikeuteen kuultavaksi ja vastaamaan kanteeseen, jossa vaaditaan korvausta heikon, kohdittain ala-arvoisen DNA:n levittämisestä.

Ehkä he eivät kuitenkaan tee sitä. Toivon niin. Ja onhan se kieltämättä vähän taanilamainen ajatus. Pysykäämme Bachissa.

14. lokakuuta 2006

Väkivallan ihannoinnista

Filosofian tohtori Marko Tikka on julkaissut kirjan "Valkoisen hämärän maa? - Suojeluskunnat, virkavalta ja kansa 1918-1921".

Tutkimuksesta voi nousta meteli tai sitten se painetaan villaisella. Kustantaja, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, julkaisi kirjan sidosasusta päätellen tutkimuksena, jolla on menekkitoiveita.

Toivon että näin olisi.

Niissä hautajaisissa eilen, Kalevankankaalla Tampereella sukuhaudan äärellä 6-vuotias tyttärenpoikani kuiskasi äidilleen:"Olemmeko me punaisia vai valkoisia."

Sitä sitten aiheesta ihmeteltiin. Nuori mies on kiinnostunut historiasta. Ehkä jonkun pitäisi kertoa hänelle, että siinä samassa haudassa olevan iso-isoisän nuorin veli kaatui tuossa parin sadan metrin päässä Ratinanniemessä valkoisena koulupoikana. Ehkä jonkun pitäisi myös kertoa, että se oli hullu hyökkäys. Messukylän taistelu ei ole oikein kunniaksi edes Mannerheimille.

Nuokin Jyväskylän 16-vuotiaat pantiin hyökkäämään aukealla päin tehtaita, josta ampuivat konekiväärit. Kuularuiskuiksi niitä silloin sanottiin.

Marko Tikka on ottanut tutkimuksensa aiheeksi jokseenkin tuntemattoman teeman, suojeluskuntien poliittisen roolin Vapaussodan jälkeen.

Väkivallantekoja oli lopulta aika vähän, verrattuna esimerkiksi Saksan sotaveteraanien Freikorps -joukkoihin, joista natsipuolue syntyi. Sitä vastoin suojeluskunnat jatkoivat toimintaansa poliittisen tarkkailun ja Etsivän keskuspoliisin avustajina.

Lyhyesti: moni ei tiedä, miten hirvittävällä tavalla Suomi oli kahtena vihamielisenä leirinä pitkälle 1930-luvulle ja miten lähellä täälläkin käytiin oikeistolaista vallankaappausta.

Tikka sanoo oikein hyvin, että suojeluskuntien työn tulos oli hyvä. Talvisodasta selvittiin, ja se on aivan varmasti merkittävästi suojeluskuntien ansiota. Mutta hyvä lopputulos historiankirjoituksena on neuvostoliittolainen menetelmä, josta Suomessa on nyt päästävä lopullisesti irti.

Olen joskus moitiskellut luokkatoverini Antti Tuurin Talvisota-kirjaa ja vielä enemmän Parikan elokuvaa siitä, että sotaan lähtenyt joukko esitettiin kuitenkin liian yhtenäisenä. Kokoontumispaikka on se sama koulurakennus, jossa Tuurin kanssa aloitimme kansakoulun 1951. Niistä jotka olivat mukana 1939 tunsi henkilökohtaisesti suuren osan, vaikka Kauhavan suojeluskunnan piiripäällikkö kaatui jouluna. Hänen perheensä asui isoisäni talossa ja tunsin lapset. Haaviston Jukasta kasvoi merkittävä jazz-mies ja muusikko ja Helenasta näyttelijä.

Kauhavalla körttiläisyyteen taipuvaiset suojeluskuntapojat ja Nahkalan ja Pelkolan piinkovat kommunistit ja muut "punikit" eivät tunteneet toisiaan edes ulkomuodolta. He olivat eri koulupiiristäkin. Itse kävin yhden kerran elämässäni Kauhavan työväentalolla, jonka vahtimestari oli näyttelijä Vesa Mäkelän isä. Ja koska isoisäni oli kauppias ja vähän muutenkin, oma perhetaustani on varsin maltillisen oikeistolainen.

Tikka on tehnyt tutkimuksen ja minä kirjoitan tässä hajanaisia käsityksiä ja muistoja sanoakseni, että ymmärrän asian samoin. Suojeluskunta nähdään kevättalven 1940 kehystämänä - ja ne vähät miehet, jotka palasivat pitäjiin, olivat mielestäni suuria sankareita ja itsensä voittajia.

Mutta Tikan tarkoittamat vuosien 1918-1921 suojeluskuntalaiset olivat toista, isien sukupolvea.

Siinä on sukupolvi väliä.

Tikan kirjan nimi on muunnelma Dukesin kirjasta "Punaisen hämärän maa" (1923). Olen lukenut sen. Se oli kotonani hyllyssä. Voi olla vieläkin.

Tieteellinen tutkimus ei tarvitse oikeuttamisperustetta. Totuuden selvittely on arvo.

Odottelen että joku näistä nuorista tohtoreista ottaisi kiinni kysymykseen myöntyvyyssuunnan miehistä. Tekisi mieli tutkia itse, mutta en tahdo oikein viitsiä.

Oma entinen tutkimusalueeni on tuomarikunta. Meillähän puhutaan aina aamu kumeasti jytisten itsenäisistä ja riippumattomista tuomareista, jotka ovat kuuluneet vanhastaan järjestelmäämme. Totuus on toinen. Vuosina 1905-1907 tuomareita käytännössä erotettiin puolueriitojen takia ja etenkin Turun hovioikeus oli kiihkoilijoiden temmellyskenttä. Pari hovioikeudenneuvosta piestiin kadulla (veljekset Falk). Yksi hovioikeudenpresidentti (Hirvikanta) surmattiin; siitäkään kukaan ei ole kuullut puhuttavankaan. Johtava kiihkoilija oli muuten hovioikeudenasessori P.E. Svinhufvud.

Vapaussodan jälkeen poliittisesti "sopimattomia" tuomareita pantiin kävelemään. Korkein oikeusaste, Senaatin oikeusosasto, puhdistettiin ja muutti nimensä korkeimmaksi oikeudeksi.

Yksi näistä puhdistetuista oli Kyösti Fabian Auer, entinen Tappura. Hänen poikansa Väinö Auer oli yksi Suomen kansainvälisesti kuuluisimmista tiedemiehistä, geologi, maantieteilijä, suontutkija ja tutkimusmatkailija, joka perehtyi mm. Tulimaahan. Väinö Auerista tuli sitten tavattoman oikeistolainen. Isä elätti itseään Jyväskylässä ja Tampereella luultavasti tilapäisillä asianajotehtävillä.

Näitä valkoisen Suomen hylkäämiä korkeita virkamiehiä oli itse asiassa melkoinen joukko. Heitä
ei tahdo löytää edes hakemistoista. Heidät on häivytetty historiasta.

Mikä määrä alempia virkamiehiä, opettajia ja vastaavia pantiin jäihin, sitä en osaa oikein edes arvailla.

Todennäköisesti näissä "bobrikoffareiksi" haukutuissa henkilöissä oli jokin määrä onnenonkijoita. Aivan varmasti joukossa on suuri määrä tai suurin määrä henkilöitä, joiden pyrkimyksenä oli löytää keinoja tulla toimeen keisarillisen esivallan kanssa, hakkaamatta nyrkkiä pöytään.

Historia on ollut näihin asti voittajien historiaa.

Siltä varalta että onnistuisin innostamaan nuoria tutkijoita, ehdotan tutkimussuunnalleni nimeä - Paasikiven linja. - J.K. Paasikivi oli yksi keskeinen poliitikko näistä, jotka harjoittivat kanssakäymistä venäläisten kanssa. Myös Mannerheim-linja olisi sopiva nimi. Silloinen kenraali C.G.E. Mannerheim oli lojaali venäläiselle esivallalla vielä se jälkeen, kun sitä ei enää ollut.