Sivun näyttöjä yhteensä

21. marraskuuta 2005

Jumalan pelko

Kuuntelin pari urkujuttua, kuten usein myöhään illalla tai varhain aamulla. Ennen Lionel Rogg oli ykkössuosikkini. Nykyisin soimaan päätyy usein Ton Koopman eli sama mies, joka on levyttänyt erittäin ansiokkaasti Bachin kantaatteja.

Vastoin yleistä luuloa Hannu Taanilalla ei ole yksinoikeutta Bachin urkumusiikkiin. Muutkin saavat kuunnella sitä. Toisin kuin Hannu väittää, Bach ei ollut DDR:n eli Itä-Saksan kuuluisa poika. Hänen marxilaisuudestaan ei todellisuudessa ole tietoa. Sen verran tiedämme jo Spittan sadan vuoden takaisesta elämäkertateoksesta, että Bachit tukivat vallitsevia yhteiskunnallisia oloja, ottamatta huomioon kanttoreiden ja urkureiden nimityspolitiikkaa, jossa heidän mielestään esiintyi ongelmia.

Aivan näinä päivinä on tullut monta kertaa vastaan sama ilmiö. Ihmiset pelkäävät pappeja, kirkkoja ja kirkkomusiikkia. Jos joku pyörii pappien kanssa, häntä aletaan heti epäillä uskovaiseksi, ja uskovaisuus taas tarkoittaa, ettei asianomainen ole aivan täysijärkinen.

Tällainen ennakkoluuloisuus on oikeastaan ikävää. Pappeihin ja kirkkoon, joiden joukkoihin itse hakeudun ja lukeuden, enemmän toisen kerran. Kirkkomusiikki puolestaan on aarre ja ilon lähde. Sitä suosittelisin kaikille, joiden iho ei mene kananlihalle, jos kappaleen nimessä esiintyy saksankielellä sana "Gott" tai "Christus". Joissakin on puhe myös enkeleistä ja taivaasta, kuten kanonisissa variaatioissa virrestä "Enkeli taivaan" (Vom Himmel hoch).

Olen harrastanut ainakin kaksikymmentä vuotta erikoisesti Bachin kantaatteja. Monilla on mielikuva passioista, etenkin pääsiäisajan Matteus-passiosta. Kantaatit kuulostavat hiukan samalta, mutta ne ovat lyhyitä eli kestävät yleensä alle puoli tuntia, ja paljon kevyempiä kuunnella.

Kuuntelemisen tekee nykyinen tekniikka helpoksi. Suuret levymäärät on käytännöllistä siirtää tietokoneeseen ja helpointa on käyttää Applen ohjelmaa iTunes, joka ei maksa mitään. Sitten voi kuunnella kuulokkeilla, jotka ovat kiinni suoraan tietokoneessa. Jos pitää sormiaan näppäimistön lähellä, tulee samalla luoneeksi vahvaa työnteon illuusiota, vaikka todellisuudessa kysymyksessä on häpeämätön huvittelu.

Eilen ja tänään mielen päällä on kantaatti BWV 78, Jesu du der meine Seele. Se on niin syvästi ihastuttava ja niin iloinen. En osaa sanoa, kumpi on mieluisampi, rifkinin vai Herreweghen johtama esitys.

5 kommenttia:

  1. Mulla on nää Masaaki Suzukin Cantatas
    http://www.bach-cantatas.com/Bio/Suzuki-Masaaki.htm

    Kelvannut on.

    Suzukin Johannes Passio menettelee yhtälailla.

    VastaaPoista
  2. Hengellisiä asioitamme ei todellakaan pidä jättää kirkolliskokouksen käsiin, vaan meidän on syytä löytää itsessämme sekä taivas että sen väistämätön vastakohta (jos nyt pitää olla dualistia). Tämän repäisevän alun jälkeen voinkin sitten kiltimmin jatkaa siitä tunteesta, jota peruskansalainenkin tuntee Tarkovskin elokuvien Bach-taustamusiikkien vaikutuksesta: jotenkin helposti arkisesta, yhdestä hetkestä, tulee pyhää. Ne elokuvat ovat enemmän kuin oma löytäminen avanneet minulle yksinkertaisuuden kauneutta Bachin musiikissa.

    Kirkollisuutta tai papistoa usea taas "pelkää" (karttaa) siksi, että se edustaa Tuntematonta. Se koetaan autoritakseksi; vallan ilmentymäksi. Sen edessä matala ihminen ei tunne olevansa tasa-arvoinen keskustelukumppani. Oma ratkaisuni tunnustuksellisena pakanana on ollut sekä löytää oma käsitykseni ihmisestä ja tuonpuoleisesta (sic) että tutustua normaalia tarkemmin kristinuskon syntyyn. Kivat Paavalille. Mutta se on vapauttavaa.

    Eero Raunio

    VastaaPoista
  3. Minun henkilökohtainen suosikkini on pieni, kuivahko ja täyteläinen pianoesitys: Horowitzin Bach-Busoni -koraalipreludi "Nun komm' der Helden Heiland". Vanha mies, toiveet ja muistot kaikki pakattuna muutamaan minuuttiin. Se versio, joka päätyi (tv)-elokuvaankin.

    Tulkinta kuin.. iltarukous.

    VastaaPoista
  4. Eikö olekin erikoista, miten vähän Horowitz levytti Bachia? Ja< taisi hän Mozartiakin vältellä, koska pianokonserttojakaan ei taida olla levyllä kuin yksi.

    Vihjeenä: Edwin Fischer, joka rymisteli 1930-luvulla, soitti Bachia niin kuin ei kukaan. Das Wohl-Temperierte Klavier lienee kokonaisuutena myynnissä jatkuvasti.

    Glenn Gould on sitten asia erikseen.

    VastaaPoista
  5. Toivottavasti muistat palata joskus kirkkoon ja pappeihin. Sisältäpäin katsottuna kirkko näyttää aika lepsulta ja vaarattomalta. Ihminen on nyt tärkein, ei enää Jumala.

    VastaaPoista