Sivun näyttöjä yhteensä

16. tammikuuta 2018

Neuvoja Niinistölle



Ei presidentti ole minun neuvojeni kipeä. Mutta kun hän asettui nyt arvojohtajaksi, jäin miettimään.

Koko maan politiikan arvojohtaja on tietysti Heidi Hautalan preppaama Pekka Haavisto. En viitsi kehua heitä. Olen useimmiten ihan samaa mieltä itsekin. Poliittinen toiminta pysyy minulle arvoituksena, koska en tiedä, miten toimitaan, kun on oman puolueen tai ryhmän sisällä hyväksyttävä koko paketti.

Kenen tahansa arvo- ja aatemaailma on kuin tavaratalon ja kaatopaikan yhdistelmä. Norjalaisen kirjankustantaja Harald Griegin lentävä luonnehdinta kustannusliikkeestä, jonka on oltava sekä pörssi että katedraali, osui myös keksijänsä nilkkaan, koska hänkin joutui sodan aikana miettimään, tarkoittaako isänmaallisuus samaa kuin saksalaismielisyys.

Mikä tahansa ryhmä (siis puolue, yhtiö jne.) on sekä pörssi että katedraali. Kysymys on aina tarpeellisesta rakenneselityksestä. Katedraali ei pysy pystyssä ilman huolellisia lujuuslaskelmia ja taitavasti toteutettua rakennustyötä. Kuvaannollinen liihottelevien enkeleiden sija eli torni tai kupoli on se vaikein. Kuten havaitaan, käytän tässä sanaa ’pörssi’ paikasta, jossa aineelliset resurssit ratkaisevat.

Kustannusliikkeistä pitäisi kirjoittaa enemmän, varsinkin kun asiasisällöltään uskottavia historioita ei ole juurikaan ilmestynyt. Sellainen firma on näet esimerkki hierarkkisuuden vaaroista. Jo pitkään on käsitetty, ettei teline tai pahimmillaan pyramidi ole tavoittelemisen arvoinen organisaatiomalli. Hyvä yhteenliittymä toimii joustavana ja osittain itsestään rönsyilevänä verkkona, sellainen kuin esimerkiksi menestyvä jääkiekkoseura. Tämä on muunnelma isävainajani minulle välittämästä oikeudellisesta ohjeesta. Puhelin on paras oikeuslähde. Kannattaa aina soittaa ja kysyä joltain viisaammalta ennen kuin erehtyy luulemaan itse ymmärtäneensä.

Minusta on kiusallista, että eduskunta ja hallitus menevät kirjailijoiden ja taiteilijoiden tontille. ”Arvojohtaminen” on näiden viimeksi mainittujen ammatti. Siksi esimerkiksi kirjallisuuden modernismi vastusti arvoja kiihkeästi ja tuli näin itse edistäneeksi kulutustaidetta, joka kului loppuun. Seuraus oli vahvavirtavasemmistolaisuus, joka ei olisi oikein arvoinutkaan kirjallisuutta muulla kuin arvojen perusteella, siis ensin ”tiedostavuuden” ja sitten työväenhenkisyyden ja kohta dialektisen materialismin.

Luen sanomalehden mielipidetutkimuksen sisällissodan 1918 vaikutuksista niin, että Väinö Linna vaikutti enemmän kuin kaikki toiset yhteensä. Punaisuus sai kasvot, ja monin kohdin valkoisuus. Antti Tuuri on tuonut varovasti ajatusmaailmaan tärkeän palikan, vouhottavien soturien tietyn kaistapäisyyden.

Eduskunta juuttuu jatkuvasti arvokeskusteluihin avioliiton oikeasta olemuksesta tai (sinänsä myrkyllisten) alkoholijuomien jakelusta ja anniskelusta.  Murhe toisten ihmisten huonoista tavoista on aina raskas kantaa. Omat eivät yleensä niinkään rasita.


Niinistön puheeseen olisin sujauttanut pari pahaa sanaa esteellisyydestä. Vinkkaisin että kunnallisten ja valtion virastojen ja myös osakeyhtiöiden pöytäkirjoihin olisi otettava alkulauseeseen päätösvaltaisuuden rinnalle maininta osallistujien esteettömyydestä. Jos vastuu jakautuisi kaikille osallistujille, sellainen voisi avata suut ajoissa. Kantelumahdollisuus on jäänyt liiaksi ammattimaisten riidanhaastajien alueeksi.

15. tammikuuta 2018

Öljyn laineilla



Minun oli määrä sanoa, että ruotsalainen Wilderängin toimintajännäri ”Tähtikirkas” (Stjärnklart) vaikuttaa aivan tavattoman hyvältä ja jännittävältä niin että epäilen suomalaisten seuraavan ruotsalaisten mallia ja joutuvan ostoraivon valtaan.

Sanon kirjasta jotain selvempää luettuani sen loppuun. Joka tapauksessa kansallinen alemmuudentuntoni heräsi jos. Miksi aina ruotsalaiset? Onneksi meillä on Remes, jonka parhaita kirjoja tämä uutuus muistuttaakin kovasti. Näppituntumani mukaan Remes on keski-ikäisempi. Tässä pahan kuvioon takertuvat toimijat ovat nuoria ja heidän asenteensa ja tapansa herättävät uteliaisuutta.

Esimerkiksi nämä joilla on halu selviytyä myös kaupunkioloissa mahdollisimman vähillä välineillä mutta niin ettei heitä hevin kaada edes suuronnettomuus. Onko heillä päässä vikaa? Kirjoittajan uskottava vastaus on että ei ole, päinvastoin.

Panin merkille, että television Lappi- ja eräsarja sai jonkin palkinnon. En muista, mikä palkinto se oli. Kultainen kinkkuvoileipä? Sarja ei ole erikoisen hyvä, mutta harkitsin oikeaksi hätkähtää siitä, että luonnossa liikkuminen kasvattaa kannatustaan, ehkä kovastikin.

Tiedän kustannusliikkeen, joka harrastaa umpihankihiihtoa. Ajatus tutuu aluksi omituiselta. Miksi hiihtää johonkin Siinain korpeen, missä ei ole latuja eikä autiotupia? Sama kokemus.  Kun miettii uudestaan, ajatus alkaa tuntua mainiolta, koska koneladun kaluaminen on jollain tavalla sukua kuntosalilla kolistelun kanssa.

Viimeksi päädyimme tässä blogissa öljyyn. Rommelin erämaasota kaatui lopulta polttoainepulaan, joka taas johtui sitä, että englantilaiset nuuskivat tietoonsa tankkilaivojen tiedot Välimereltä ja ampuivat ne sukellusveneestä pohjaan.

Paljon vaikeampi kysymys on Romanian ja Kaukasian Bakun öljy toisessa maailmansodassa. Uusin tutkimus väittää, että Stalin säikähti tosissaan länsiliittoutuneita talvisodan loppuvaiheessa. Isku mereltä Narvikiin ei ollut se iso asia, vaan pelko, että britit ryhtyisivät pommittamaan öljykenttiä Turkista käsin. Suomessakin käytetyn englantilaisen Blenheimin lentomatka yhdellä tankkauksella oli 2 300 km. Ainakin 80 prosenttia Neuvostoliiton öljystä tuli Bakusta.

Väittäisin että ajatus on mielenkiintoinen, vaikka en mene sanomaan mitään sen toteuttamiskelpoisuudesta.

Nimenomaan englantilaisten pommituskohteet olivat outoja ja kovin usein mahdottomia. Jos he lensivät rikkomaan jotain tehdasta, tyypillisesti noin 10 prosenttia pommeista osui kohteeseen. Mutta etenkin amerikkalaisten päiväpommituksista Saksan kolmannen valtakunnan ilmavoimien vastaavat ja lisäksi talousmies A. Speer sanoivat, että öljy- ja bensiinkohteiden tuhoaminen ja ilmeisesti Hampurin satama, joka oli erikoisesti varusteltu öljykuljetuksiin, oli isku suoraan sydämeen.


Eräs havainnollinen esimerkki öljytuotteista ja sodasta voisi olla Ruotsi. Käytännössä kukaan siviili ei saanut bensaa. Häkäpytty on ruotsiksi gengas. Sillä siis ajeltiin  minkä ajeltiin. Ja anekdootti: Englannin ilmasotaan tarvitsemansa lentokonebensiinin saksalaiset ostivat väitteen mukaa välikäsiä käyttäen Shelliltä (Royal Dutch Shell). Ja kaupat tehtiin Sveitsissä…

14. tammikuuta 2018

Valoisa yksinäishuone



Kidutuskammioissa ei ole tullut käytyä, toistaiseksi. Viemättä sen sellaiseen myöskään mene; Keski-Euroopassa yleisölle esiteltävät alan paikat lienevät osin väärennettyjä, enimmin osin paranneltuja.

Kerran kävin Lontoossa vahakabinetissa. Nyt tuli mieleen, millaisen vahanuken saisi viistokeilaamalla ja tulostamalla 3 D –tekniikalla. Arvaan että tulos olisi kukaties hyvä mutta ei erikoisen näköinen. Näköisyys on lähellä luonteenomaisuutta, ja sen tavoittamiseen tarvitaan taiteilija.

Kun Tapani Raittilakin kuoli, lieneekö Suomessa enää muutamaa useampaa taiteilijaa, jolta onnistuisi tuo näköisyys. Pekka Vuori on piirtäjä ja karikatyristi, mutta hänen lähes vakavissaan maalaamansa muotokuvat ovat loistavia. Arto Paasilinnan kuva on tunnettu. Kaari Utrion kuva on muuten vain suurenmoinen. Kun on tuntenut ihmisen vuosikymmeniä, ei voi kuin imetellä, miten nuo vuosikymmenet on muun ohella upotettu yhteen kuvapintaan.

Välillä ymmärrän Dorian Grayn muotokuvan ajatuksen hyvin. En ajattelematonta asua samassa huoneessa kuvansa kanssa. Siinä voi unohtaa, kumpi on kumpi. Muistijäljet ovat tässä nuhruiset, mutta mielestäni Maimonides tai joku totesi asia painokkaasti 1100-luvun alussa. Kuva ihmisestä voi olla ”golem”, pahuus hänen hengessään.

Muutaman kerran olen seurannut vierestä, miten osaava taitelija tekee näennäisesti vähällä vaivalla näköisen kuvan. Kun olen kysynyt, vastaus on ollut muusta taiteesta ja musiikista tuttu. Peruskoulutuksen jälkeen noin kymmenen tuhatta harjoituskertaa, ja sitten ehkä alkaa onnistua vähän sinne päin.

Harjoittelu jatkuu sitten koko elämän. Monen taiteilijan leski on lämmittänyt huoneita viikkokausia miesvainajan harjoitelmilla, erikoisesti siksi, että aiheet ovat monissa tapauksissa olleet kevytmielisiä tai suorastaan sopimattomia (esimerkiksi Rembrandt).

Otsikon valoisa yksinäishuone oli koppivankeuden kevennys. Oli huomattu, että pimeä yksinäishuone tehoaa hienosti, mutta käsitellyt kansalaiset tahtovat kuolla tai tulevat aivan hulluiksi.

Vesi ja leipä –rangaistusta ei tarvitse selittää, mutta juuri tänään mieleeni juolahti, mitä perua voisi olla sanonta leivättömän pöydän ääreen joutumisesta.

Ilmaus tarkoittaa ”oikeuteen” eli siis tuomioistuimeen päätymistä.

Ennen useimmissa kaupungeissa oli raastuvanoikeus, ja on syytä epäillä, ettei kaikenkarvaisia juoppoja ja pienempiä voroja viitsitty raahata raatimiesten vaivoiksi, vaan heidät hakattiin poliisikamarin putkassa ja pantiin kävelemään kohti maaseutua.

Maalla olivat toimivaltaisia kihlakunnanoikeudet, jotka pitivät kahdet varsinaiset käräjät käyttäen niihin niin monta päivää kuin tarve vaati. Jos tuli jotain kiireistä ja hankalaa, kuten esimerkiksi murha, joka oli tutkittava ja sitten alistettava hovioikeuteen, julistettiin välikäräjät, urtima ting.


Juuri missään ei ollut käräjäsalia. Kun nuorisoseurantalo paloi, meillä päin istuttiin sitten matkustajakodissa. Maalla käräjiä istuttiin tarvittaessa jonkun herastuomarin talossa. Koska paperia oli paljon ja memorialistikin tarvitsi tilaa, kamarin pöytä ei riittänyt, vaan pirtinpöytä kuurattiin kuntoon ja nostettiin poikittain pirtin peräseinän suuntaiseksi. Ja se oli se leivätön pöytä.