Sivun näyttöjä yhteensä

19. lokakuuta 2017

Oesch



Vesa Määtän nyt taskukirjanakin ilmestynyt tutkimus kenraali K.L. Oeschista ”Oesch – ylivoimaa vastassa” on jokseenkin virheetön ja avaraan ja laajaan aineistoon pohjautuva.

Yrittäen yllättää lukijan sivuutan tässä kokonaan kenraalin toiminnan sotilaana. Se kai mainitaan kaikissa lähteissä, että Oeschillä oli niin hyvä koulutus ja laaja kokemus, että vain Heinrichs ja hän kykenivät johtamaan sotien ratkaisutaisteluita. Vaatimukset ovat kovemmat kuin monikansallisen pörssiyhtiön talousjohtajan, kun johdettavana on yli neljäsataa tuhatta miestä ja markkojensijasta vaihdannan yksikkönä on ihmishenki.

Heinrichs oli ainakin yhdessä asiassa parempi kuin Oesch. Suuren johtajan on toimittava tukeutuen niihin kenraaleihin, jotka ovat käytettävissä. Sekä armeijassa että suuryhtiöissä osa näistä avainhenkilöistä on arvaamattomia raivohulluja. Osa on aivan liian korkealle kohonneita nyhveröitä. Jotkut – ajoittain myös Oesch itse – ovat tunnollisuudessaan juuri sitä ainesta, josta sairastumiset syntyvät. Ilmiön nykyinen nimitys on burnout. Ja lisäksi on tilanteita, joissa yhtymää johtaa parhaiten psykopaatti.

Oeschin suku on Sveitsistä. Juustomestareita oli ollut vuosisatoja, ja siirtyinen Suomeen tuli hyvään aikaan. Meillä meijeriteollisuus kohosi nopeasti, ei ala ole helppo. Samoin kuin monilla jääkäritovereiilaan Oeschila oli aikeita ja kykyjä siviilitehtäviin  mutta ajankohta oli mikä oli, ja hän lähti periaatteellisesta pasifismistaan huolimatta Saksaan ensimmäisten jääkärien joukossa, kun vielä puhuttiin partiolaisista eli Pfadfinder-kursseista.

Suomen historiassa on vanha tapa käsitellä armeijan asioita aika ylimalkaisesti. Siksikin on hyvä, että sotien välinen aika selostetaan nyt kunnolla. Puolustusneuvostossa - armeijan perushankinnat – ja liikekannallepanon suunnittelussa Oeschillä oli hyvin keskeinen asema. Syvän ystävyyden sitein hän ei kiinnittynyt Airoon eikä Mannerheimiin. Hän oli tarkka arvostaan, mutta lähinnä epähuomiossa hän jäi sodan kestäessä vaille täyden kenraalin arvoa.

Kenraalin elämäkerran yksi keskushenkilö on Kekkonen. Oesch joutui suuriin vaikeuksiin tapauksesta, joissa oli kysymys sotavankien teloituksista. Hänen osuutensa oli alkujaankin nähtävissä. Rikosoikeudellisesti oudosti hän sai lopulta lievän rangaistuksen siitä, ettei ollut kirjoittanut käskyä, että lakia ja kansainvälisiä sopimuksia on noudatettava. Hänen mielestään ministeri Kekkonen osoitti aivan poikkeuksellista tarmoa tämänkin asian selvittelyssä.

Ainakin tutkijat ovat arvioineet kovin miedosti, että Kekkonen arvioi parhaaksi myötäillä Neuvostoliiton tulkintoja. Juuri moni ei ole sanonut, että Kekkonen edisti erittäin tehokkaasti omaa poliittista uraansa hankkimalla Stalinin Neuvostoliitossa luotettavan miehen maineen. Siitä joutuivat sitten kärsimään monet aika sattumanvaraisesti.

Kekkosen Suomessa oli pitkä rivi virkamiehiä, sotilaita ja vastaavia, jotka eivät olleet Kekkosen suosiossa. Tietysti oli monia, jotka hankkivat tuon suosion itselleen puoliväkisin, koska siitä oli niin paljon etua.

Sanoisin että Oesch ja hänen vanha aisaparinsa V. Nihtilä perustivat lehden ”Kansa taisteli – miehet kertovat” vastapainoksi neuvostomyönteisyydelle. Kysyntää oli. Erkon julkaiseman ja käytännössä tukeman lahden levikki oli 1960-luvun lopulla suurimmillaan 75 000 kappaletta kuukaudessa. Lehden tilaaminen ja lukeminen oli vuosikymmeniä poliittinen kannanotto.



18. lokakuuta 2017

Kieli ihmettelee



Hammaslääkärini sanoi aamulla, että kieli aikansa ihmettelee korjattua hammasta. Se entinen hammas oli mennyt eriä poikki, mutta syvältä.

Pakkoruotsi on hyvä ja tehokas nimitys. Itse olen pakkosuomalainen. Kukaan ei ole koskaan kysynyt mielipidettäni siitä asiasta.

Pakkoruotsalaiset eivät ole keksineet kampanjaa ”on hienoa osata ruotsia”.

Olisiko se pakkosaamea, se kieli, jolla luetaan uutisia televisiossa ennen viittä iltapäivällä? Ajatus on peräisin pakkovenäjästä, joka tuli oppikouluihin vähän yli sata vuotta sitten. Vielä minunkin tuntemani vanhat miehet kehuivat, miten he kieltäytyivät oppimasta sanaakaan keisarin pakottamaa kieltä ja paiskoivat opettajaa venäjän kielioppikirjoilla.

Pakkosaksa ei nostattanut tunteita. Käytännössä saksa oli ainoa pitkä kieli vuoteen 1944. Se aloitettiin toisella luokalla ja sitä luettiin seitsemän vuotta. Saavutettu kielitaito oli yleensä vaatimaton. Jos ranskaa tai englantia oli tarjolla, niitä ei suosittu. Pitkä latina oi muutamassa klassisessa lyseossa.

Tuo venäjän vastaisuus ei ole ainakaan helpottanut asioita. Poliittisista syistä siinä mentiin niin pitkälle, että venäjän osaamista pidettiin epäilyttävänä maanpetturuuden oireena.

Luultavasti pakkoruotsin vastustajat ovat oikeilla jäljillä. Se on pitkä perinne, että kieltä käytetään poliittisen vallan ja myös sorron välineenä. Tuo äsken mainittu pakkovenäjä oli sitä avoimesti. Sotien välisen ajan kiistelty ruotsin kielen asema yliopistoissa sisälsi ainakin vihjauksen, ettei suomen kielellä voi esittää mitään riittävän tieteellistä.

Uskonpuhdistus merkitsi Saksassa, Alankomaissa ja Skandinaviassa kansankielen murtautumista kirkkoon ja hengelliseen kirjallisuuteen. Englannissa tuo kehitys oli alkanut oikeastaan jo hiukan aikaisemmin.

Katolisen kirkon latina on oikeastaan erikoinen valinta. Raamatusta pätkääkään ei ole kirjoitettu sillä kielellä. Toinen kirja on hepreaa ja toinen hyvinkin kansanomaista kreikkaa. Silti paavinkirkko piti yli tuhat vuotta kiinni ajatuksesta, että Jumala kuulee vain latinan kielisen huokauksen.

Juutalainen uskonto käytti hepreaa vuosisatoja itse kielen kadottua muusta käytöstä. Heprea elvytettiin toisen maailmansodan jälkeen poliittisena tekona. Ei Koraanikaan mene toteen muilla kielillä kuin arabiaksi, vaikka esimerkiksi Turkista tuli suuri ja Persiasta muuten merkittävä uskontokunnan jäsen. Hindulaisuudessa ja buddhalaisuudessa monet erikoisen pyhät kirjat ovat sanskritiä, jonka merkitys on ollut viime vuosisadat lähinnä seremoniallinen.

Tulkitsisin että meillä eli Ruotsissa ja sen Itämaassa Suomessa kansankieliin kääntyminen oli poliittinen teko. En usko Kustaa Vaasan edes suosineen tai kaikin ajoin sallineen Lutherin tähdentämää henkilökohtaista hurskautta. Vielä 1800-luvulla sellaista pidettiin Suomessa pahana. Oli uskottava niin kuin pappi ja piispa käskevät, ja pulinat pois.

Kansankieltä käyttävä papisto oli uusi poliittisin perustein valittujen hallintovirkamiesten luokka, jonka turvin ainakin täällä saatiin aikaa hyödyllisiä valloituksia ja muutettiin yhteiskunnan toimintatapoja perinpohjaisesti. Rinnalla tulivat kansankieliset lakitekstit, jotka nekin korvasivat entisen latinan. Näin ajatellen tähdentäisin, että pakkosuomi on sekin läpikotaisin poliittinen ratkaisu, ja edelleen toimiva.



16. lokakuuta 2017

Yhteistieto



Kimmoke on kommentista. Kommentoija sanoi asian paremmin kuin minä osaisin.

Keskustapuolueen ”koko Suomi asuttuna” on pirullinen ajatusvirhe. Seurauksista tulee pahat.

Se entinen järjestelmä, ett ihmiset asuivat enimmäkseen kylissä, johti yhteistietoon. Tutkijoiden mielestä ihmisen koko historia on lähtöisin leirinuotioilta. Yhdessä tekeminen ei riitä. Pitää näyttää myös ja selittää. Siksi vivahteikas kieli on niin tärkeä. Moni asia opitaan ennen kuin oppija on sen vertaa vapaa kapaloistaan että osaisi itse toistaa sanan.

Kielirasismi vilahtelee vielä ”Tuntemattomassa sotilaassa”. Todellisuudessa kielirasismia esiintyi 1970-luvulle asti. Monet karistivat murteellisuudet parissa viikossa tultuaan Helsinkiin töihin. Maalla annettiin selkään, jos tuntemattomalla oli helsinkiläinen nuotti puheessaan. Se tulkittiin leuhkuuden merkiksi, ja sitä se tietenkin myös oli.

Olen tuntenut ihmisiä, jotka Helsingissäkin osasivat paikantaa puhujan kadun tai korttelin tarkkuudella, juuri niin kuin ”My Fair Ladyn” professori Higgins. Rööperiläisen tietysti erotti Sörkan sälleistä kuka tahansa ja nämä puolestaan Etu-Töölön kasvateista, jotka puhuivat kuin Helsingin hovioikeus.

Yliopistoilla ja tutkimuslaitoksissa parhaat keksinnöt ja innovaatiot tehdään kahvinkeittimen luona seisoskeltaessa. Kahvinkeitin on tieteellisen luovuuden ydin.

Maaseutukulttuurin ja siis yhteistiedon ydin oli Osuuskauppa. Kaikki vähänkin tärkeä otettiin puheeksi tiskiin nojailtaessa. Siinä oli sellaiset metallikoukut, joihin oli tarkoitus unohtaa rukkaset. Joillakin naisilla oli kolmionmuotoisista nahkasuikaleista ommeltu ostoskassi.

Langenneet vekselit, Amerikan perinnöt, kadonneet kahvipannut, tietoimitukset, isättömät lapset ja isännättömät taloudet otettiin puheiksi, käsiteltiin ja ratkaistiin. Arvioitiin yhden papinvaalin ehdokkaista messunneen ammuvainaan nuotilla ja toisella oli ollut vibrato kuin lampaalla. Siinäpä alkoi olla kuulumisia yhdeksi kerraksi, kunhan vielä lapsille nisupullaa ja isännölle Jymy-tupakkaa toppa, kun se Ropeettari haiseekin niin pahalla, vaikka onkin oikean aatteen kessua sieltä isän ihmemailta.

Seutukuntien tuhoaminen käy joskus pelottavan nopeasti. Niiden kehittyminen ja lujittuminen voi kestää kymmenen tai tuhat vuotta.

Siksi esimerkiksi populismin tutkijoiden pitäisi ajatella asiaa kerran vielä. Jako ”meihin” ja ”korruptoituneeseen eliittiin” on vanha ja arvokas. Ei ole niin paatunutta mieltä, ettei sitä kirpaisisi, kun vettä viinana ostamaan harhautettu sanoo:” En olisi uskonut oman kylän miehestä…”

Näistä syistä sahatyöläiset ja tehtaaseen tulleet perustivat hädissään palokutia, lauluseuroja, raittiusyhdistyksiä tai vaikka työväenyhdistyksen. Pohjanmaalla myös painiseura kuului asiaan, ja mieskuoro, ja nuorisoseura, ja jääkäriliike, ja bingo.

Pelkään että tässä tarkoitettu pienyhteisö on jäänyt sekä käytännössä että lakeja säädettäessä muun luonnonsuojelun varjoon, ja se voi kuulkaa olla kohalokasta.