Sivun näyttöjä yhteensä

18. maaliskuuta 2024

Värinä


 



Huolettoman kommentin vuoksi joudun tähdentämään. Kun puheena on vakava asia, kuten eilen sydämen toimintahäiriö tai pysähtyminen, asia on vakava. Maallikon perustiedot löytyvät hakukoneella. Esimerkiksi Duodecimin verkkopaikka on hyvä.

Lukija osaa varoa “lääkärikirja-oireyhtymää”. Ennen kodi kirjahyllyyn kuului tällainen iso hakuteos, ja monikin tunnisti kirjaa selaillessaan itsestään mitä ihmeellisimpiä tauteja.

Kysyin omalääkäriltäni, joka on jämpti mies, miten moni hänen potilaistaan on tehnyt itsestään taudinmäärityksen Googlen avulla ennen lääkäriin tuloaa. Hän vastasi: “Kaikki.”

Teki mieli sanoa typeryyksien sanakirjoissa aina mainituin tavoin “include me out”. Olen jopa oppinut näkemään sydänfilmistä flimmeri- eli eteisvärinärytmini. Kuka tahansa lääkäri kuulee sen stetoskoopilla ja kokenut myös ilman, pulssista ja korvalla kuuntelemalla. 

Kammiovärinä on eri asia. Sydänlihaksen sähköt menevät sekaisin ja seurauksena on ainakin aivohalvaus, usein kuolema. Tämä on se äkillinen sydänkuolema, jonka nimitys oli ennen “sydänhalvaus”. Eräs mies kuoli kumartuessaan siittämään kissaa. Eräs toinen kuoli kohottaessaan sähkökanipäähinettään toivottaessaan hvyää joulua.

Josta saan kipinän muistaa sanoa tässä, että myös sitaattisanakirjat ovat vanhaa maailmaa. Wikipedian Wikiquote (https://fi.wikiquote.org/wiki ) on yllättävän hyvä, englanninkielinen versio. Suomessa ja suomeksi kukaan ei ole ottanut sitaatteja asiakseen. Arvaan syyn. Jarkko Laineen 1989 toimittama valikoima on ollut käytössä. Muita ei näemmä mainita. WSOY:n Hannu Tarmio harrasti isojen kirjojen aikaan erilaisia valikoimia ja häntä taisi itseään huvittaa tehdä niitä.

Ongelma on tietysti tekijänoikeus.

Lyhyt, ajatelmaa muistuttava sitaatti on tietenkin sallittu. J.A. Hollo: “Kun apu on suurin, on hätäkin lähellä.” Tai “Yhtä köyttä vetävät usein ne, joiden pitäisi roikkua siitä.”

Puhdasoppisen tulkintani mukaan pelkästään tai suureksi osaksi sitaateista koostuva teos loukkaa kaikkien siteerattujen tekijänoikeutta. T.M. Kivimäen hiukan kömpelön muotoilun mukaan sallituksi lainauksen toisesta teoksesta tekee vetoamisfunktio. Kirjoittaja haluaa osoittaa, että joku toinenkin on samaa mieltä, tai hän haluaa osoittaa, että joku toinen on eri mieltä ja hän itse, kuinka ollakaan, oikeaa.

Tämä tapa on toivottava esimerkiksi historiaa tai lainoppia koskevissa tutkielmissa. Ennen vitailtiin “Toisin kuitenkin Hakulinen”, koska professori, hovioikeuden presidentti Y.J. Hakulinen oli ahkera olemaan eri mieltä. Ehkä hän ei koskaan toipunut siitä, ettei hänestä vaan hiukan yksinkertaisesta Toivo Tarjanteesta tuli korkeimman oikeuden presidentti. Mutta Hakulinen oli hyvä soittamaan pianoa. Melkein yhtä hyvä kuin hän itse, sanoi minulle Matti Ylöstalo. Ja Matti oli todella hyvä. Kihlakunnantuomari Kurt Wallden oli ainoa tietämäni virkatuomari, joka konsertoi ja piti kuulemma hyviä taitojaan yllä - tuo soittajan homma on siitä ikävä, että tietämäni mukaan maailmannimetkin joutuvat treenaamaan monta tuntia päivässä, myös sormiharjoituksia. Joku sanoi - ehkä Rubinstein - että jos hän on päivän harjoittelematta, hän kuulee sen, ja jos kaksi päivää, yleisö kuulee sen.

Näin palaan näiden viikkojen perusaiheeseeni, tekoälyyn. 

On kansanvallan perusteiden vastaista, että lakiteksti ja oikeudelliset säännöt ovat liukuneet sekä valistuneen maallikon että valistumattoman juristin tavoittamattomiin. 

Hluaisin sanoa olevani samaa mieltä kuin ihmisoikeustuomari Koskelo, joka kuvaili antamassaan haastattelussa rajavalvonnasta annettavan lain suuria ongelmia. Niitä on.

Mutta ole eri mieltä kuin hän ja joukko perustuslain tuntijoita. Myös perusoikeudet voivat törmätä toisiinsa. Perinteisessä rikosoikeudessa tunnetaan pakkotila. Saat rikkoa rangaistuksetta oven ja ikkunan, jos näet, että talossa on tuli irti. Kotirauha ja omaisuuden suoja väistyvät, jos ihmisen henki tai terveys näyttää olevan vaarassa.

Kiusanteko eli satojen ihmisten auttaminen rajalla hakemaan täältä turvapaikkaoikeutta on ehkä siedettävä. Jos heitä tulee nopeaan tahtiin tuhansia ja osa on aseistautunut tai käyttäytyy väkivaltaisesti, heidät on pysäytettävä väkisin rajalle.

Lakitekstissä perusoikeus rinnastuu määräykseen kananmunien suurimmista luvallisista kokoeroista. Lisäksi vanha huono tapa on kirjoittaa suuret oikeudet niin liturgisesti, että niiden merkitys jää epäselväksi. Vanhassa hallitusmuodossa, jonka olen itse tenttinyt, sanottiin että kansalaisten työvoima on valtakunnan erityisessä suojeluksessa. Tietääkseni kukaan ei tiennyt, mitä tämä merkitsi, jos mitään.

Osoitan syyttävällä sormella niitä muutamia kustantajia, jotka vielä julkaisevat lakien selitysteoksia. Sellaiset maksavat sata - pari sataa euroa kappale. Se on esimerkiksi minulle aivan liian paljon.

Kuvittelen että sekä lait että selitykset saisi tekoälyn sisään, jolloin ne tämän hetken ohjelmilla vilahtaisivat myös Googlen tekstin viereen.

Osoitan syyttävän sormeni myös oikeusministeriöön. Sen verkkosivut ovat alkeellisia, kun ajattelee, mitä voisi saada aikaan jokseenkin pienellä työllä. 



16. maaliskuuta 2024

Sitaatti


 



Paul Auster “True Tales of American Life” (2001)

Kirjan mukaan kirjoittaja on M.D. eli siis lääkäri.

“Mieshenkilö, 73 v. Tuodaan ensiapuun. Voimakas kammiovärinä. Hengitystie avattu. Elvytys aloitettu ambulanssissa. Epinefriini, atropiini, natriumbikarbonaatti. Elvytyksen jatkaminen ja sähköiskut eivät tuota tulosta. Totean potilaan kuolleeksi Hän oli asunut matkailuvaunussa leirintäalueella. Alustava kuolinsyy massiivinen sydänkohtaus.

“Naishenkilö, 42 v. Tuodaan ensiapuun. Voimakas kammiovärinä. Hengitystie avattu. Elvytys aloitettu ambulanssissa. Epinefriini, atropiini, natriumbikarbonaatti. Elvytyksen jatkaminen ja sähköiskut eivät tuota tulosta. Totean potilaan kuolleeksi. Hän oli ulkopaikkakuntalainen ja tullut hautaamaan isäänsä ja yöpynyt matkailuvaunussa leirintäalueella. Alustava kuolinsyy massiivinen sydänkohtaus.

Hiilimonoksidi (häkä) ei tuoksu eikä maistu miltään.”

= = =

Oli maallikolle hiukan mutkikkaampi asia selvittää, aiheuttaako häkä kammiovärinän, joka puolestaan voi tappaa. Näyttää voivan.

Mielenkiintoni kohdistu paitsi epätavallisen etevään vähäsanaisuuteen tuohon sydänvikaan, koska minulla on itselläni samanlainen. Flimmeri, ja lisäksi flutteri.

Austerin tosikertomus on kokonaisuudessaan tuossa. Kuten sanoin viimeksi tätä kirjaa kehuessani, olen näkevinäni hyvin taitavan kirjailijan korjailun jäljen. Juuri vähäsanaisuus on erittäin vaativa tyylikeino. Vai kirjoittamalla paljon oppii kirjoittamaan vähän.

Vuosia olen miettinyt plagiaattia hyvän tuttavani Plutarkhoksen kirjasta “Kuuluisien miesten elämäkertoja” (Bioi paralleloi). Hänen aikanaan Roomassa ei päässyt senaattoriksi, ellei osoittanut ylivertaista kielen ja tyylin tajua. Kaikki “poliitikot” osasivat yksityiskohtaisesti keskeisen historian ja olivat hyvin selvillä muusta kirjallisuudesta. Ero Kiinan kuuluisaan, jo tuhat vuotta sitten vaikeudessaan lähes mahdottomaan virkatutkintoon, ei ollut niin suuri.

Olen itse ehdottanut, että Suomessa otettaisiin ranskalaiseen tapaan virkanimityksissä käyttöön kilpailu ja että keskeiset oppiaineet olisivat teoreettinen fysiikka ja runon kirjoittaminen. Vastaukset olisi laadittava käsin.  - Kuulin äskettäin viiden tai kuuden laudaturin ylioppilaasta, joka sanoi, ettei hän osaa lukea “kaunoa”. 

Vaikka ajatus yhdistää näennäisen sattumanvaraisesti aina kaksi “kuuluisaa miestä”, esimerkiksi Joel Lehtonen ja K.M. Wallenius, kasvinkumppanit, on houkutteleva, olen hylännyt sen.

Näkisin mielelläni Austerin kaltaisen kirjan. Rintalan “Sodan ja rauhan äänet” ja “Sotilaiden äänet” ovat hienoja, mutta hiukan niissä tuntuvat pikilangan solmut. Eräät pikku “muistumat” ovat liian hyviä. Ne haittaavat yleisvaikutelmaa.

Toimittaisin mielelläni kokoomateoksen “Vähäpätöisen ihmisten elämäkertoja”. 

Kun tietosuojasta säädettiin viimeksi, kirjoitin kirpeästi lakiai (GDPR) vastaan. Jokainen tietää, että lähes maailman paras bisnes on myydä täsmennettyjä henkilötietoja. Sitä tekee muiden ohella Google. Jos klikkaan kummissani jonkin kapistuksen kuvaa, kysymyksessä oleva kauppaliike alkaa pommittaa minua mainoksillaan. Tiettävästi Tiktok kirjaa selailun, suurentamisen ja näyttökuvalla viipymisen ajan.

Silti kaipaan vähäpätöisten ihmisten elämäkertoja. Niitä ei ole missään, paitsi aikanaan hautausmaalla. Olen käynyt läpi kotikuntani hautakivet ja jatkuvasti yllättynyt. En tiedä, miten toimia. Kuvitelluista ihmisistä saa kirjoittaa vaikka Kotiopettajattaren romaanin, ja lehdissä mietitään, mikä Knausgaardin julkaisema on totta ja mikä melkein totta. “Tositarinoissa” häiritsee kirjoittamisen tapa ja kaava. Minulla on kaikki “Kansa taisteli - miehet kertovat” lehdet skannattuina. HYsi tai kaksi juttua vuodessa on mielenkiintoisia ja ehkä kymmenen valokuvaa. Se ei ole paljon, kun kysymyksessä oli parin miljoonan suomalaisen niin sanottu avainelämys.


15. maaliskuuta 2024

Terveisiä tynnyristä


 



Olen tavannut kokeneita ihmisiä, jotka ovat opetelleet pitämään silmänsä ja korvansa auki, liikkuneet maailmalla ja miettineet asioita. Itse olen kasvanut hyvinvoinnin ja ongelmattomuuden tynnyrissä ja tottunut kurkistelemaan tapinreijästä maailmaa. 

Tässä jo hyvin laajassa blogissa, tätä ennen useissa lehdissä, sitä ennen suuressa sanomalehdessä olen varoittanut lukijoita julkisista intellektuelleista. Usein olen käyttänyt esimerkkinä Jean-Paul Sartrea, jota osa omaa sukupolveani jumaloi. Muistaakseni hän totesi vielä viimeisillä voimillaan, että ihana Neuvostoliitto oli kukaties tehnyt merkitykseltään olemattomia pikku virheitä perustaessaan Vankileirien saariston jossa kai joku saattoi menehtyäkin. 

Paljon matalampi henkilö, ranskalainen Emmanuel Todd kuuluu väittensä mukaan tieteeseen nojaaviin intellektuelleihin, etenkin tilastotieteeseen ja antropologiaan. Hänen perustelujensa mukaan Englanti ja Yhdysvallat ovat jo toteutuneita esimerkkejä länsimaiden romahduksesta, mutta onneksi on toivoa: Putin ja Venäjä, jossa kaikki muu on kunnossa paitsi Ukraina, joka hyökkäsi rauhaa rakastavan naapurinsa kimppuun ja edelleen ammuskelee vastaan amerikkalaisten ja Naton tahdottomana työkaluna.

Ilkeät lehdet kirjoittavat, että hänellä on tapana valita väärät faktat, tehdä niistä virheellisiä johtopäätöksiä ja esittää tulos totuutena.

Miten minun tulee mieleeni menneiden vuosikymmenien Foucault. Hän teki mielenkiintoista tutkimusta selvittämällä muun muassa vankilan, kasarmin ja koulun syntyä. Sen jälkeen hän siirtyi esittämään totuuden vähän joka asiasta.

Kuka hyötyy Suomen jo epätavallisiin mittoihin kasvaneesta työmarkkinakriisistä? Uskallan sanoa, että ei hallitus, eivät työnantajat eivätkä työntekijät.

Putin hyötyy.

Venäjän judohenkinen strategia on horjuttaminen. Mielenkiintoista kyllä, Trumpin suuri taktiikka on juuri sama. Niinpä nilkkaan potkijat, sellaiset kuin Orban, nauttiva suurta suosiota.

Vaikka Todd kirjoittaa myös pohjoisista maista, Natoon mennessä Suomessa noussut uusioisänmaallisuus, jota saa sanoa myös maanpulustushengeksi, tuntuu perustelevan yhden hänen väitteistään. Ranskassa hän näkee “katolisten zombien” kaappaavan keskiluokkaa taakseen ja perustelee, että vielä itse uskonnon unohduttua “poliittinen piilotajunta” jää ja vaikuttaa. 

Suomessa Venäjä on joissakin kommenteissa taas sellainen “ikiaikainen vihollinen”, että sadan vuoden takaiset heimosotaintoilijat ilahtuisivat. Luulen Matti Klingen olleen jossain määrin oikeassa tulkinnassaan, että ryssäviha ei synynyt venäläisen sosialismin ympärille. Sellaisesta tuskin tiedettiin paljon tässä maassa. Kohde oli venäläisyys tsaari Nikolai II:n ja hänen ympäristönsä esittämässä muodossa. Tietenkin sortokausia on liioiteltu tasavallan historiankirjoituksessa ja unohdettu sopivasti, että kiitos suomalaisten todennäköisen epäluotettavuuden maamme välttyi ensimmäiseltä maailmansodalta ja vaurastui sotasuhdanteilla, kunnes Venäjällä alkoi 1917 varsinainen hulina ja Saksa hyökkäsi Suomeen, enemmän tai vähemmän kutsuttuna. Sotatoimen nimitys oli Itämeren divisioonan avustusoperaatio.

En usko, että Putin tai hänen toivottavasti pian kehiin astuva seuraajansa haluaisivat Suomelle mitään hyvää. En myöskään käsitä iäise ajattelun väitettyä ihanuutta.

Sitä vastoin mietiskelin, miksi osaamattomat laittavat nyt maan taloutta ja ihmisten välejä todella huonoon kuntoon, kun käsillä ovat huonot ja kalliit ajat. Voi olla, että täällä pitäisi miettiä taas aurojen takomista miekoiksi. Näin tynnyristä katsoen tuntuu, että lailisen halituksen koeponnistus osui kovin sopimatomaan aikaan.






13. maaliskuuta 2024

Joskus


 



Tutkin eiliset ylioppilaskirjoitusten äidinkielen kokeet. Siellä oli kirjallisuudesta kolme kysymystä. Keskimmäinen oli saman Charlotte Brontën samasta kirjasta “Kotiopettajattaren romaani”, jonka nostin korostetusti esiin kirjassani “Tekstin kohina”. 

Tuo kirja oli osoitettu lukiolaisille ja vastaaville sekä yleisesti kirjallisuuden ystäville. Valitettavasti kustantaja menetti mielenkiintonsa ja hukkasi kai koko painoksen. Onneksi ainakin toimittajan tekijänpalkkio oli vähäpätöinen.

Lukion oppimateriaalista 86,4 prosenttia hankitaan sähköisenä. Tästä ei e-versiota taida olla olemassakaan. Sääli. Tässä asiassa, tukeutuen myös lyhyeen tekstiini, olisi ollut tarjolla hyvät bongot yo-kirjoituksista.

Olen kehitellyt ajatusta. Kouluikäiset joutuvat hyppäämään suoraan lastenkirjoista johonkin tuntemattomaan. Ennen “nuorisonkirjallisuudeksi” sanotut kirjat ovat kateissa tai kadonneet. 

Lukiossa luettu tai suositeltava “oikea” kirja on kohtuuttoman vaikea tehtävä nuorelle, jolla ei ole lukemisen taustaa ja perinnettä.

Siksi esimerkiksi kymmenen sivun pätkä voisi olla hyvä vaihtoehto “Kotiopettajattaren romaanille”, joka on normaalimitainen tai romaanille “Ylpeys ja ennakkoluulo”, joka on todella laaja.

Ennen pidin yleisen saamattomuuden merkkinä, että suuri valikoima ihmisiä ja kummallisia paikkoja vaikutti torjuvasti. En jaksanut itsekään lukea “Tohtori Zivagoa” tuosta syystä.

Mestarella on kaksi hyvää keinoa torjua tämä. Esimerkiksi Dickens ja meillä Waltari osasivat rakentaa vaellusromaanin niin että ympärille ilmaantuu aina ihmisiä, jotka ovat oikeasti kummallisia eli siis mielenkiintoisia. Kuten se täti, joka palkkasi David Copperfieldin heittelemään kivillä hanhia, jotteivat me tärvelisi tädin kukkaistutuksia. Ja Daniel oli omalla alallaan. Tai Mikael Karvajalka, joka tutustuu mielekiintoiseen noitatohtoriin joka on sivutoiinen pyövelikin, Lutheriin josta hän ei lainkaan pidä, ja Dürerin, jonka piirtämistaitoa hän pitää uskomattomana. Jos oikein muistan, jossain vilahtaa syrjitty, pitkätukkainen mies. Lahja lukijalle, jonka tehtäväksi jä tunnistaa Leonardo da Vinci.

Toinen keino on Brontën, Tšehovin ja Proustin käsittämätön kykyä raaputtaa joutavanpäiväistä tuntuvista henkilöistä esiin jotain säväyttävää. Lukija kyllä valpastuu huomattuaan teksistä, että…”tuo henkilö - olen minä”.

Tekstin pätkä voi siis houkutella kirjaan, ja etevä kirjoittaja vaikuttaa lukijan dopamiineihin ja serotoniineihin niin että Tiktokin tekijät pillahtaisivat itkuun, jos tietäisivät.

Kertovan kirjallisuuden asiaa ajan, koska se rohkaisee mhyös huonoja luonteenpiirteitämme ja ikäviä tunteitamme. Lukijaa vetää Copperfieldissä kiukku ja kostonhimo - eikö tuo kauhea kelmi Uriah Heep saa rangaistustaan. Tai päin vastoin - kai tuo ylenkatsottu ja vähän naurettavakin herra Micawberg lopulta onnistuukin jossain hankkeessaan, koska hän on oikeasti huolehtiva ja hyvä.

Lukija ei arvaa, että vaikka tiesin Orwellin esseestä Dickensin ainutlaatuisuuden luin silmät pyöreinä toisen kirjoituksen, jossa juuri Dickens nostettiin Shakespearen rinnalle eli siis Goethen ja Tolstoin yläpuolelle ihmisen ymmärtäjänä ja kuvaajana.

Niin se vielä uudempi ajatukseni on tekoäly. Näyttäisi mahdolliselta syöttää vaikkapa viisi mielikirjaansa ja viisi jännän tuntuista teosta AI-ohjelmaan, kuten Geminiin.  Silloin voisi suoraan ja etsimättä ottaa esiin vaikkapa Sinuhesta tarinan Kaptahista valekuninkaana, kun se laajahko Nefernefer-juttu on hiukan pakkopulla.

Kunnianhimoinen ajatus! Oma valikoitu kirjato! Kun minulle esimerkiksi Odysseia on melkein kokonaan hienonhieno, mutta Ilias kohdittain vastenmielinen.

  • Kuvassa Brontën sisarukset.




12. maaliskuuta 2024

Älä välililitä


 



Ihmeellistä väkeä minulla kommentoimassa. Otin eilen kuvan muinoin suomentamastani sarjakuvasta “Paulette”. Se oli osa yhtä ruutua. Ja joku tunnisti G. Pichardin, joka oli piirtäjä! 

Sarjan kirjoittaja G. Wolinski oli yksi niistä, jotka islamisti-terroristit surmasivat Pariisissa Charlie-Hebdo-lehden murhissa tammikuussa 2015. Asiayhteys oli “gaga”. Taikavoimaa käyttelevä, hyvin likinäköinen myyrä sanoo: en ole vanhuudenhöperö, vaan päästäni vialla (dingue). Ja noituu kuvan vanhuksen uhkeaksi kaunttareksi.

Wolinskin olin siis tavannut useita kertoja. Tunsin hänen jumalanpilkkaa pursuavan kirjansa “Jeesus, viidakon kuningas”, jossa esimerkiksi Carravaggion “ristiltäotto” -teoksen kuvatekstiksi oli kirjoitettu “Jeesusta tuodaan Kaanaan häistä”. Ja värivalokuva ruhjoutuneesta peukalosta selitetään tekstillä: Joosefin peukalo valokuvattuna verstaalla, kun seitsemänvuotias pikku-Jeesus oli isän nikkaroidessa murjaissut ensimmäisen vertauksensa.

Vaikka pidin kovastikin tämän joukkion julkaisuista, joista “Harakiri” oli ikään kuin väkevöitetty ”Pahkasika” tekijöillä oli taipumusta sen lajiseen sadismiin joka ei miellytä, Nimenomaan pilapiirtäjänä aloittanut Pichard harrasti sitä.

Toinen erittäin hyvä piirtäjä tuolloin, ruokottoman sarjakuvan aikakaudella, muuten oli italialainen Milo Manara. Heti näkee, että elokuvaohjaaja Fellini oli aloittanut uransa sarjakuvan (fumetti neri) parissa.

Otsikko on äidiltäni. Hän kertoi, että hänen nuoruudessaan maallakin kuki posetiivin soittajia, jotka myivät onnenlehtiä, eli astrofysikaalisesti täsmättyjä horoskooppilehtisiä. Koska posetiivista oli osia rikki, “älä välitä” muuttui muotoon “älä väli-li-li-tä”.

Suvussamme käytetään sitä ajoittain edelleen, vaikka jo Mussoliini kuuluu kieltäneen posetiivarit Italian ikuisille arvoille vihamielisenä voimana.

Minulla oli epäluuloja, kunnes luin laajemmin Eugenio Montalea ja Italo Calvinoa. Mitä tulee eurooppalaisuuteen uljaimmillaan, siellä se taitaa olla. Tosin Italia on kaksi maata, joista etelä ol virallisesti “Sisilia ja Sardinia”, eikä Milanon tai Torinon puuteroitu väki ymmärrä Napolista etelään asuvien mökellystä.

Calvino kirjoitti Norbert Wieneristä, Neumanista ja Turingista 1967 esseessään “Kirjallisuuskone”. Hän hahmotteli termin “diskreetti matematiikka vierelle “diskreetin kielen”.

Kenelläkään ei ole veruketta jättää katsomatta tämän jutun kuvan elokuvaa “Maestro”. Ehkä en ole nähnyt parempaa amerikkalaista elokuvaa, Missään tapauksessa musiikista ei ole koskaan tehty vastaavaa.

Käänsi takkini ja muutin mieleni. Leonard Bernstein ei ollut vain erinomainen kapellimestari. Hänen rinnallaan joku Karajan jouti mennä hopea värisen Mercedeksensä alle piiloon.

Tästä elämässä on oikeasti kysymys. Ja elokuva, joka on oikeastaan vailla kertomusta, tarinoi Bernsteinin kertomuksen. Tietysti olen puolueellinen, Mies joka toi Mahlerin musiikin uudelleen julkisuuden huipulle ja näytti, miten se soi ja herättää koti-ikävän kauas, johonkin seutuun, joka ei ole paikka.

Bernsteinin parhaat levyt on paketoitu. Onneksi on striimaus. Niitä kaikkein parhaita on Sonylla ja DGG:llä 177 levyä… Kuuntelin nuotti nuotilta Bachin Magnificatin, koska osaan sen niin tarkasti. Lisään Bernsteinia (ja italialaisia) tarkoittaviin kielikuviin vielä yhden fysiikasta johdetun: kenttäteoreettinen. Toisiaan leikkaavat kentät n-1 -ulotteisessa avaruudessa.


9. maaliskuuta 2024

Pata kattilaa soimaa


 



Arvoisat lajitoverit!

Otaksun ettei otsikko aukea. Sanonta jatkuu “musta kylki kummallakin”. Sama asia latinaksi, manus manu lavat, eli käsi pesee kättä. Sama asia kunniallisia sukunimiä pilkaten: siinä on Tuppurainen Tappuraisen takuumiehenä.

Kommentoija huomauttelee säännöstä, jonka mukaan diagnoosin saa esittää vasta tutkittuaan henkilön perinpohjaisesti, ja silloinkin lipsahtamatta vaitiolovelvollisuudesta. Kommentoija ei huomauta siitä, että esimerkiksi lehtimies mainitsee presidentti Kekkosen todellisuudentajun hetkittäin hämärtyneen niin että eräällä ulkomaanmatkallaan hän olisi etsinyt aamulla hätääntyneenä geometrian kirjaansa, kun piti muka lähteä kouluun. Ikää oli karvan alle 80.

Minä täytän tänä vuonna 80, jos olen jouluna hengissä. Geometrian oppikirja on hukassa. Sanoisin että se oli Kallio - Malmio, geometria keskikouluja varten. Kansakoulussa ei ollut matematiikkaa, vaan laskentoa ja geometrian asiaa ajoi mittausoppi.

Äitini mainitsi nähneensä pahoja unia koulusta vielä 90-vuotiaana. Olisivatko läksyt jääneet tekemättä?

Hän otti aina välillä puheeksi isänsä, joka oli ottanut hänet keskikoulun käyneenä kirjakaupan tiskin taakse, kun Anni-serkku rupesikin riijustelemaan sellaisen lentäjä Ilmari Juutilaisen kanssa ja meni oikein naimisiin.

Sanoin pari kertaa kärsivällisesti, että teidän luokalta kaatuivat kaikki pojat sodassa. Eräästä löytyi muutama vuosi sitten housunnappi ja henkselin solki. Koukunniemestä. Joka työntyy Taipaleenjokeen.

Käsitin kyllä, että äitini tarkoitti kaiken kielitaidon puuttumista. Minulla ilmenee samaa vikaa. Television “Mahdoton tapaus” osoittautui viehättävän erilaiseksi ja hyvin tehdyksi sarjaksi. Ranskalaisilla näyttää olevan taito keksiä jännittäviä naisia, kuten kerran elokuvan “Amélie”. Hänhän päättää salaa auttaa muita ihmisiä ja kohtaa eriskummallisia tyyppejä.

Mahdoton tapaus, ranskaksi HPI eli korkea älyllinen suorituskyky, on poliisiaseman siivooja, joka aluksi olkapään yli kurkkien ratkaisee komisarioiden ihmettelemiä rikosmysteereitä, ja suhtautuu harmistuneesti kykyynsä käsittää, kun toiset vielä ihmettelevät.

Eli: kykyni ymmärtää nopeasti puhuttua ja slangin sekaista ranskan puhekieltä on vetänyt ruosteeseen. Taannoin yritin puhua vakavista oikeudellisista ongelmista käyttäen hyvää kirjakieltä, mutta reisille sekin meni. Enhän siinä hötäkässä muistanut, mitä on kanteenmuutoskielto ranskaksi. 

Naisista: moniko tietää, mitä “Lady Gaga” tarkoittaa? Ykkösmerkitys on “vanhuudenhöperö”. Ehkä kakkosmerkitys on osuvampi: “pähkähullu”. Ja pähkä on kuhmu tai nuppi. “Kauniin Veeran” vaikutuksia kuvataan laulussa “joka mies oli kuin järkeä vailla ja kipari pähkähullu”. 

Josta johtuu mieleeni “hunninko”. Hunningolla oleva ihminen ei osaa tai välitä huolehtia itsestään. Toisaalta hunninko eli uudemmalla kielellä tunkio on arkeologian aarreaitta. Ihan totta: tonkimalla jätteitä voi selvittää, mitä porukat ovat syöneet ja esimerkiksi katkennut veitsi voi kertoa enemmän kuin ehjä - jospa siinä on esimerkiksi verta…

Ruotsin kuningas Oskar II tapasi muinaisen kamariherransa köpöttelemästä linnan tietämissä. Kun tämä tuijotti kiukkuisesti eikä tervehtinyt, hänen majesteettinsa kysyi: “Eikö setä tunne?” 

Kamariherra oli gaga. Vastaus jäi aikakirjoihin:” Naamassa on jotain tuttua mutta nimi ei, saakeli vieköön, tule mieleen.”

Tuo saakeli on alkuperäisversiossa “fan anamma”.



6. maaliskuuta 2024

Vanhukset valtaan


 



Yhdysvaltain korkeimman oikeuden päätös Trumpin kelpoisuudesta presidenttiehdokkaaksi näyttää olleen oikea. Kysymys on perustuslain tulkinnasta. Ne kysymykset kuuluvat liittovaltion korkeimmalle oikeudelle, ja ratkaisut olisi tehtävä parlamentissa lainsäädäntötoimin.

Satun olemaan itse sitä mieltä, että D. Trump on merkittävä riskitekijä. Olen kuitenkin myös sitä mieltä, että lakia on noudatettava silloinkin kun laki on huono.

Yhdysvaltain vaalilait ovat olleet huonoja jo vuosikymmeniä. Asiaan on suhtauduttava kärsivällisesti. Vastahan he ovat harjoitelleet keksimäänsä federalismia 200 vuotta.

Meillä Europassa hyvin moni ajattelee, ettei ihmisiä saisi kohdella ansaitsemattoman ikävästi. Sitä sanotaan oikeudenmukaisuudeksi, jos halutaan olla juhlallisia. Jokaisella ihmisellä on oikeutensa-

Amerikassa on toisin. Heillä lähtökohta on “vapaus”, koska he ovat entinen siirtomaa, joka vapautui Englannin kahleista. Heillä on sananvapaus, joka on suuri kaikesta, ja vapaus kantaa asetta julkisella paikalla, koska vapaus voi milloin tahansa vaatia jonku nitistämistä… Jos heille sanoo “lähimmäisenrakkaus”, heille tulee mieleen porno.

Oikeus ja vapaus ovat välillä vastakohtia. Sinun on tingittävä jotain vapauksistasi, kun kunnioitat toisen oikeuksia.

Amerikkalaiset rakastavat sisältöä vailla olevia yksinkertaistuksia ja sanovat, että aika on rahaa. Raha tarkoittaa valtaa, koska rahalla voi ostaa valtaa. 

Jos sen sijaan sanoisi, että tieto on valtaa, pääsisi lähemmäs nyt käsillä olevaa tilannetta. Tieto on keskittyyt neljään tai viiteen Kaliforniasta käsin toimivaan yhtiöön, jotka kuuluvat kymmeneen maailman suurimpaan.

Microsoft, Apple, Nvidia, Amazon, Google, Facebook. Kymmenestä suurimmasta kahdeksan on amerikkalaisia, yksi arabialainen öljy-yhtiö ja yksi taiwanilainen puolijohteiden valmistaja. Amerikkalaisista Eli Lilly on farmakologinen yhtiö eli siis oleellisesti tiedon hankkimisen ja käsittelyn varassa. Ja patenttioikeuden, muuten.

Tiedän henkilön, joka arveli erikoistuvansa johonkin pitsin virkkaamiseen verrattavaan eli vähäpätöiseen kiinnostuttuaan juristina immateriaalioikeudesta. Se sääntelee luovan toiminnan tuloksia, kuten teoksia ja keksintöjä. Olen sattumalta se sama mies.

Siinä missä Venäjä ja varhaisempi Saksa hallitsivat konekiväärillä, USA ja Kiina hallitsevat tiedoilla, oikeastaan datalla. USA:n todellinen pääkaupunki ei ole enää Washington, vaan San Francisco. Osakeyhtiöillä on ainakin kolme yhteyttä liittovaltioon, maavoimat, merivoimat ja ilmavoimat. Nuo kolme ovat perinteisesti maksaneet valtaosan laskusta. Ne rahoittivat 1943 tietokoneen ja ydinaseen. Sitten ne tarvitsivat rinnalleen neljännen, jonka kirjainlyhenteeksi tuli NASA, ja lensivät kuuhun.

Olen käynyt paikalla, jossa Oppenheimer toimi - Berkeley, Lawrence Labs, ja minulle on näytetty, mihin myrkyllinen jäte upotettiin vuotavissa astioissa. Alun alkaen muuten käytettiin romanttista ja hienoa sanaa: atomimiilu. Sen ympärillä heiluttiin grafiittitankojen kanssa, ja sen sijaintipaikka oli Chicago. 

Mainitsen tämän kaiken vain selostaakseni, miksi presidentin vaaleissa on ehdolla kaksi aivan liian vanhaa ja havaittavasti dementoitunutta vanhusta. Heistä ei ole sekaantumaan algoritmiasioihin, ja mitä enemmän niitä heille selitettäisiin, sitä vähemmän he ymmärtäisivät.

Nyt puhutaan, miten Euroopan pitäisi lisätä rahallista osuuttaan Natossa. Kun puhutaan puolustusmenoista, ajatellaan kranaatteja ja lentokoneita. Joku voisi ajatella, että Euroopan maiden pitäisi ostaa lisää kallista tavaraa Yhdysvalloilta. Kuinka ollakaan, sodankäynti on jo muuttunut. Mikroprosessori on tärkeämpi kuin luoti. Niin tai näin, on mielenkiintoista että näkyviin virkoihin ajetaan ihmisiä, jotka kompastuvat kieleensä ja kengännauhoihinsa. Siinä mielessä puolueella ei ole väliä.




4. maaliskuuta 2024

Mustamakkara


 



Söin mustaamakkaraa niin himokkaasti, kaksi menopaluuta ja paljon puolukkahilloa, että unohdin sanoa, miten hyvä Clive Jamesin esseekirja “Cultural Amnesia” on. Koska kirjailija on kuollut, en voi kysyä, mitä hän ajattelee mustasta makkarasta. Englantii asettunena australialaisena, kiivaana tupakkamiehenä ja tuliliemen tuttavana hän ainakin oli tottunut kummallisiin ruokiin. Britanniassa skotlantilainen haggis on ulkomaalaisille kova paikka, vähän niin kuin oululaisten rössypottu, mutta tämä on paistettu lampaan mahalaukussa ja seokseen on siroteltu ryynien lisäksi reippaasti sisäelinten kappaleita.

James on kirjoittanut niinkin vaikeista aiheista aiheista kuin E. Saidin käsitykset tosi islamilaisuudesta ja siitä, miten ja miksi Jean-Paul Sartre oli hyypiö. Hän kertoo kirjallisuuden Nobelin saaneen José Saramagon olleen vielä 1995 sitä mieltä, että vain Neuvostoliitto on maailman tulevaisuus, koska vain kapitalismi aiheuttaa kansalle kärsimystä.

Hänen kirjastaan ilmenee myös, miksi Helsingin Sanomien kolumnini otsikko ja ilmestymispäivä olivat ne mitä olivat, “Tänään maanantaina”. Varkauden kohde on Sainte-Beuve, jossa sekä kirjallisuusarvostelu että kolumni keksittiin. Niitä on tolkuton määrä. Otsikko oli “Maanantai”.

Marcel Proust kirjoitti kirjan jo kuollutta Sainte-Beuvea vastaan. Ehkä se oli Proustilta kateutta. Joka tapauksessa tämä kriitikko sivuutti tai vähätteli vuosisadan suuret kirjailijat, kuten Flaubertin. Victor Hugoa hän aluksi kehui, kunnes jäi kiinni kirjailijan vaimon vuoteesta. Sen jälkeen kirjailijan julkaisuista alkoi löytyä paljon puutteita ja kaikenlaista keskinkertaisuutta.

En muista, mikä sen sian nimi oli, vaikka hevoset ja neljä lehmää muistan. Sika kuitenkin teurastettiin ja astiaan laskettua verta vispattiin. Mummoni tekemät verimakkarat olivat käsittämättömän hyviä. Hän oli syntyisin Kiikasta. Makkaratutkimuksissani olen saanut selville, että tamperelainen Tapolan mustamakkara on alkujaan Tottijärven tapaan tehtyä. Mummoni oli Kiikasta, ja tuo erinomainen maku näyttää siis olevan satakuntalainen perinne.

Kirjoitan tässä verestä. Todellisuudessa Tampereella käytetään tähän makkaraan vain veren proteiineja ja tuote on saanut kaikki mahdolliset sertifikaatit tarkkojen tutkimusten jälkeen.

Seuraavaksi olisi saatava tieto siitä, miksi varsinaista kalakukkoa ei saa mistään. Ahvenkukkoja on ja särkikukkoja samoin ja tietenkin lanttukukkoja - mutta missä on muikku?

Nyt tuli käyttöön jälleen uusi tekoälyohjelma (AI). Näiden ohjelmien hermostuttava piirre on hallusinonti. Ne vastaavat joskus aivan puuta heinää. Niinpä kokeilin Monicalla kysymystä “musta makkara”. Vastaus oli osittain oikea, mutta mukana oli hiukan outoja väitteitä. Jatkoin kysymyksellä “merimakkara”, koska pidän Anselm Hollon runosta, joka alkaa “Merimakkaraa ei saa syödä eikä sen muniakaan. Kauniita naisia ei saa lyödä. Eikä rumiakaan.” Monican vastaus oli aivan hullu. Siinä väitettiin, että kysymyksessä on Suomessa hyvin suosittu makkara, jota syödään yleisesti. Sanoin promptissa, että tämä meni nii väärin kuin vain voi ja että merimakkara on englanniksi “seacucumber”, ja sitten tuli vastaus, joka oli aika suoraan Wikipediasta. Kalakukon Monica tunsi, mutta väitti sen mausteeksi käytettävän myös chiliä ja kuminaa.

Sitä vastoin GPT 3.5 selvitti nämä kysymykset mainiosti. Kalakukosta kerrottiin, että se on suosittu Savossa, etenkin Kuopiossa, ja tiedettiin että kysymyksessä on eväs, ei ateria. Sekä sisuksen että leivän resepti oli oikea ja toimiva. Arvelen, että Marttaliitto tai Pirkka olisi lisännyt huomautuksen, ettei kalakukon tekeminen eikä paistaminen ole alkuunkaan helppoa.

“Rantakalaan” tuli tällainen vastaus jonka kääsin DeepTtanslate -ohjelmalla englannista:

Kun suomalaiset mainitsevat valmistaneensa "rantakalaa", he viittaavat perinteiseen suomalaiseen ruokalajiin, joka tarkoittaa suomeksi "rantakalaa". Rantakalassa on tyypillisesti kyse tuoreesta, usein järvistä tai joista pyydetystä kalasta, joka kypsennetään ja nautitaan maalaismaisesti ja yksinkertaisesti, usein grillattuna tai savustettuna.

Termi "rantakala" korostaa yhteyttä luontoon ja suomalaista perinnettä kalastaa järvien ja jokien rannoilla. Se on tapa korostaa kalan tuoreutta ja paikallista alkuperää sekä suomalaiseen kulttuuriin olennaisesti kuuluvaa ulkoilmaelämää.

Rantakalan valmistus voi vaihdella henkilökohtaisten mieltymysten ja alueellisten perinteiden mukaan, mutta usein siihen kuuluu vain vähän mausteita, jotta kalan luonnollinen maku pääsisi esiin. Kala voidaan maustaa vain suolalla, pippurilla ja ehkä muutamalla yrtillä tai sitruunamehulla. Kala grillataan yleensä avotulella tai savustetaan, jolloin se saa herkullisen savuisen maun.

Rantakalassa ei ole kyse vain ruoasta itsestään vaan myös kokemuksesta, joka syntyy ulkoilmassa olemisesta, luonnosta nauttimisesta ja aterian jakamisesta ystävien ja perheen kanssa. Rantakala on arvostettu osa suomalaista ruokakulttuuria, erityisesti lämpiminä kuukausina, jolloin ihmiset voivat kokoontua veden äärelle ja valmistaa tuoretta kalaa avotulella.

Translated with DeepL.com (free version)




3. maaliskuuta 2024

Neula


 



Tulen tekemisen jälkeen ehkä rajuin keksintö oli neula.

Tämä ajatus ei ole uusi. Luusta tai eläimen hampaasta valmistettuja neuloja on löydetty, ja niissä on tuo ihme: neulansilmä.

Kun Homo sapiens ja serkku Neanderthal menestyivät Keski-Euroopassa, jääkausi oli vielä täydessä vauhdissa. Tavanomainen viimeisimmän jääkauden päättymispäivän arvio on 12 000 vuotta eaa., mutta sen jälkeenkin tuli nuorempi Dryas-kausi eli hyvin kylmä, ja myös 1400-luvun-1700 -luvun pikku jääkausi oli täyttä totta.

Todella hyvä neula ja erinomainen käsityötaito tarvitaan varusteisiin, joita ilman ei elä kymmenien asteiden pakkasessa. Suomen Lapista tuttu peski on ommeltua turkista.

Ehkä kysymys tekoälystä on väärin esitetty. Fiksun oloisen tekstin lisäksi kenen tahansa käytettävissä oleva AI muuttaa maailmaa esimerkiksi käännöksillä. Esimerkiksi opiskelija voi perehtyä tekstiin, vaikka ei osaa lainkaan kieltä, jolla se on julkaistu.

Se ajatus on lujassa, että oppiminen ja tekstin lukeminen on sama asia. Entä jos se on vain osittain totta?

Areenassa on on erittäin hienoja dokumentteja. Nyt jäin pohtimaan erästä, joka kertoo juuri jääkausista.

Hyllyssäni on runsaanlaisesti yliopistotason arkeologian ja paleontologian kirjoja. Jotkut niistä ovat vakiintuneita klassikkoja, muutamat sangen uusia.

Siitä, mitä televisio näyttää ei ehkä kannattaisi tehdä kirjaa. Osittain mullistavia faktoja on tullut satamalla, etenkin noin viimeiset viisi vuotta. Nyt katsomassani ohjelmassa porattiin näytteitä sukupuuttoon kuolleiden eläinten luista. Mukana olivat mammutit, otus jota ennen sanottiin sapelihammastiikeriksi, vaikkei se ole tiikeri, ja villasarvikuono.

Yksi mammuteista oli kuollut aliravitsemukseen eli siis nälkään.

Televisio näyttää vain hurjasti vilistäviä numerosarjoja ja mainitsee kevyesti, että mammutin genomi on avattu. Koska se ei kuulu asiaan, sitä ei mainita, että avattua genomia pengottaessa eli geenejä lajiteltaessa toimessa on tekoäly. Sen tietoteknikan avulla, jota itse käytin yliopistolla kymmenisen vuotta sitten, kenellekään ei tainnut tulla mieleen, että luujauhosta päästäisiin viisikymmentä tuhatta vuotta sitten kuolleen yksilön asioihin. Jopa se vuosi pari sitten mainittu asia, että Britannian vanhin ihmisen luuranko, Cheddarin mies, oli iholtaan tumma ja sinsilmäinen, perustuu geenien eli siis muun muassa aminohappojen emäsryhmien luokitteluun. Jäin näitä lajiteltavia tietoja on miljardi, tai tuhat miljardia, siis yksilöä kohti.

Mikään kirja ei ole yhtä havainnollinen kuin filmi esitettäessä tulen tekemistä. Ranskalainen professori on opetellut taitavaksi kiven pirstojaksi ja näyttää, miten ja mistä kivestä tehdyillä aineilla ja millaista kääpää taulana käyttäen tuli syttyy luolaan muutamassa minuutissa. 

Tulen valossa on kuvasta päätellen suorastaan mukava ommella turkkia ja punoa suonista nuoraa.

Tässä itse asia on tuttu - minulle partiopoikavuosilta - mutta ei tarpeeksi tuttu. Itse asiassa tupakansytyttimeni on tulus. Niitä saa eurolla kappale kaupasta. Piikivi ja metalliratas = kertakäyttösytkä. Butaanin (“nestekaasu”) sijasta voisi tietenkin polttaa lankaa tai vaikka heinää.

Mahdollinen vastaväite kai on, että mitä tuo tavallista ihmistä kiinnostaa. Vastaus väitteeseen on, että sota, joka paukkuu aika lähellä meitä, käyttää uusinta tekniikkaa.

Älyammus - niitä on nyt käytössä - voi ikään kuin jarruttaa lukemaan kadunnimikilvet ennen kuin se rysähtää liiteriimme, muutaman sentin tarkkuuudella, täsmälleen hakkuutukkiin, tuhannen kilometrin päästä…

Sanoisin ettei asia ole yhdentekevä.





27. helmikuuta 2024

Kesken lukemisen


 




Olen miettinyt, mikä ajaa ihmisiä kirjoittamaan asioista, joista he eivät tiedä, ja kuvailemaan kirjoituksia, joita he eivät ole lukeneet.

Ehkä pääsin jyvälle. Sana “kirja” tuo mieleeni tekstin, jolla on alku ja loppu. Ajatukseni on epäselvä. Onko Raamattu ajateltu luettavaksi kokonaan, alusta loppuun? Onko tarkoitus, että Raamatun kirjat, esimerkiksi Ensimmäinen Mooseksen kirja, olisi itsenäinen?

Raamattu tuntuu hyvältä esimerkiltä, koska sen sisällöstä riideltiin monissa kirkolliskokouksissa, mutta sitten se vakiintui. 

Myös maalliset voimat linnoittautuivat vartioimaan tekstin täydellisyyttä. Suomessa omana aikanamme on vedottu Raamattuun naispappeuden ja homoseksuaalisuuden yhteydessä. Joidenkin kieltojen ja käskyjen noudattaminen ei ole muotia. Kirjassa julmistellaan avioliiton ulkopuolisista suhteista, perinteisen suomennoksen termein huoruudesta.

Lukemalla saa saman kuvan jonka tekstin tutkijat ovat esittäneet. Myös Uusi testamentti on kokoelma toisistaan poikkeavia kirjoituksia. Sävyissäkin on suuria eroja. Korinttolaiskirjeissä on kohtia, jotka lieevät korkeinta kirjallisuutta. Roomalaiskirjeessä on jaksoja, jotka tuntuvat toisarvoisilta ja unettavilta. Ilmestyskirjassa moni seikka panee miettimään kirjoittajan henkistä tasapainoa.

Fiktion elli sepitteellisen kirjallisuuden tarkoitus mainitaan kuuluisassa keskiaikaisessa teoksessa. Kertojia on monta. He ole paenneet ruttotautia kaupungista ja viihdyttävät toisiaan tarinoilla. Sama ajatus on kuin tässä “Decameronessa” on “Canterburyn tarinoissa”, jossa kertojat ovat lyhyehköllä pyhiinvaellusmatkalla.

Molemmat mainitut teokset osoittavat, miten hupsusti tekee se, joka kaihtaa fiktiota. Näin vähällä syntyy mainio katsaus ihmisten vaikutuksesta toisiinsa. Tuo sama ongelma esimerkiksi sosiologian kohteena on vaikea ilmentää.

Ja näin olen nyt paljon miettimässäni AI:ssa eli tekoälyssä. Toisin kuin esimerkiksi ohjelmien aineksena käytetyssä Wikipediassa tekoäly ei tarjoa eikä hevin anna kokonaisuuksia. Ainakin luulen, että kun luin viikolla nisäkkäiden varhaishistoriasta ja halusin palauttaa mieleeni ihmisen monimutkaisen kehityksen, sain pääpiirteisen käsityksen kokonaisuuksista. Mutta vaikka yritin maanitella tekoälyä (Gemini) kertomaan Euroopan tulivuorista, en saanut muuta kuin erillisiä tietoja. Mielestäni keskeinen tieto mannerlaatoista ja niiden saumoista puuttui eikä sitä edes tarjottu.

Entä jos AI ajaa meitä yhä enemmän irrallisten informaatiopalojen suuntaan? Entä jos olemme tunnetun käännösvirheen uhreja. “Intelligence” tarkoittaa toisaalta tietoa, toisaalta älykkyyttä. Informaatioteoriassa informaatio on mktä tahansa signaali - myös sisällystä vailla oleva merkkijono. Sen käsitepari on kohina. Sginaalin ja kohinan suhde kertoo signaalin tehosta. Usein mainitaan desibeli mittayksikkönä.

Kun luin ison alueen puhelinluettelon, josta on tässä kuva, kerronta oli hyppelevää ja tyyli sekava. Kun luin novellin, tunsin päätyneeni hyvin pitkään keskusteluun kirjailijan kanssa. Orwell sanoi esseessään, että luettuaan kerran Dickensiä ei voi koko loppuelämässään olla ajattelematta ainakin kerran viikossa Dickensiä. 

Kirjallisuus muuttaa maailmaa. Siksi sitä myös vihataan ja pelätään. Jo Internet oli hyvän ja pahan tiedon puu. AI lienee sitä kahta kauheammin. Mutta Internet oli ja on melko vapaa väylä. AI näyttää muodostuvan kaupalliseksi ja poiittiseksi voimaksi. Se kai kannattaa pitää mielessä.