Sivun näyttöjä yhteensä

22. huhtikuuta 2018

Vuosisadan fiksuin



Lorentz Lindelöf saattoi olla1800-luvun fiksuin suomalainen. Todellisuudessa kaikkein fiksuin oli Lönnrot, mutta se on asia erikseen. Adolf Moberg, josta kirjoiti pari vuotta sitten, oli kova poika sarjassaan.

Kuka oli 1900-luvun fiksuin, se on vielä auki. Erkki Laurila? Lieneekö tästä asiasta ehdotuksia? Luonnontieteilijä tarjoutuu luonnostaan, koska heidän työnsä tulokset ovat usein vastaansanomattomasti arvioitavissa ja vihamiehetkin joutuvat usein tunnustamaan, että noin se menee.

Lindelöfin isä oli kurja kappalainen ja tämän isä suomenkielistä maalaisrahvasta. Lähes kko vuosisadan elänyt Lorentz laittautui koulutielle ja oli päättäessään päivänsä Helsingin (Aleksanterin) yliopiston kansleri ja ehkä ensimmäinen maanmiehemme, joka sai tiedemiehenä aitoa kansainvälistä mainetta. Funktio-oppia (Johdatus korkeampaan analyysiin) kehitti tarmokkaasti hänen poikansa Ernst, jonka serkkuja tai kavereita olivat sitten Nevanlinnat, Väisälät, Myhrbergit jne.

Tämä on sitä matematiikkaa, josta ei koulupohjalla ymmärrä mitään. Kuvassa ovat mukana osittaisdifferentiaaliyhtälöt, Hilbertin ja muiden avaruudet jne. 

Lorentz aateloitiin tieteellisistä maineteoistaan ja ehti toimia jopa säätyvaltiopäivillä aatelissäädyn maamarsalkkana. Henkistä epätavallisuutta kuvaa esimerkiksi se, että hän vaihtoi äidinkielekseen ruotsin ja opetteli hakemistojen mukaan täydellisesti saksan ja ranskan. Ainakin hän piti pitkiä aikoja luentoja molemmissa maissa, joissa myös matemaatikot ovat tunnettuja keskinäisestä karsaudestaan.

Ennen katselin johtamistaidon ja teollisen organisaation oppi- ja käsikirjoja. Siten en tiedä, missä määrin perusopetuksessa nykyisin kiinnitetään huomiota eri laitosten rakenteellisiin jähmeyksiin eli siis byrokratiaan, ja kuinka paljon henkilöstön käymiin sisällissotiin.

Kokemukseni aikana sotiminen (internecine warfare) vei hyvinkin puolet tehollisesta työajasta. Kauan sitten päättelin, että keskinkertaiset johtajat ovat parhaita, paljoon parempia kuin kaikkein fiksuimmat.

Siksi on hiukan liikuttavaa, että jatkuvasti eli monta kertaa vuodessa, joku saa valmiiksi jälleen uuden kirjan työstä ja työpaikoista ja esittää siinä keskeisesti ajatuksen, jota on nyt toisteltu tuloksettomasti kolme tai neljä tuhatta vuotta. Kuuntelemalla, mitä toinen sanoo, voi saada mielenkiintoisia ja käyttökelpoisia tietoja.

Yleensä sellainen ei ole tapana. Kun joku muu puhuu, on tapana miettiä, mitä itse sanoisi seuraavaksi, ja koska puheet noudattavat termodynamiikan lakeja, tuloksena on lisääntyvä epäjärjestys eli entropia.

Tässä asiassa kunnioitan poliitikkoja. Heistä näkee päältä, että päästellessään ja ollessaan kuuntelemassa kaikenlaisia paskapuheita, he yrittävät olla asiallisen näköisiä.

Stalin oli kuuluisa mikrojohtaja. Hän sekaantui jatkuvasti uskomattoman pieniinkin yksityiskohtiin. Seuraukset olivat usein tuhoisia, kuuluisimmin 1941, kun entropia informaation vyöryn muodossa sai hänet uskomaan perusarvaustaan eli että Saksa ei hyökkää. Siinähän meni lähes kolmannes armeijasta muutamassa viikossa. Anekdoottien suosikki jääkärieverstiluutnantti Auno Kuiri tiesi miten käsketään. ”Tuon mäen takana on komppania vihollisia. Menkää tappamaan ne.”

21. huhtikuuta 2018

Hillitse palkosi



Podcasteista on vielä jatkettava. Itse arvioin olevani äänen- ja sanankäyttäjänä varsin huono. Silti kun nyt katsoin, hallussani on nmellä ”Kemppinen podcasting” tallenteita vuodesta 2008, siis kymmenen vuoden takaa. CD-levylle talletettuja radio-ohjelmiani on 1990-luulta ja C-kasetteja 1970-luvulta.

Kun Peter von Bagh ja muutamat muut tosi ammattilaiset alkoivat väsyä, tein muun muassa suoraa Yömyöhää jopa yksin 90-luvun alussa. Äänenkäyttö elokuvassa, etenkin voiceover, on hyvin tuttu aihe. Elokuvaihmisten mielestä Matti Oravisto oli siinä toimessa erikoisen hyvä.

Henkilökohtainen ihanteeni on tietenkin Hannu Taanila, jonka kanssa oli monenlaista toimintaa jo yli 40 vuotta sitten. Hän oli etenkin haastattelijana ja jäykistyneiden tilanteiden laukaisijana ykkönen. Kirjoitin ”ihanne” ja tarkoitin ammattitaitoa. En kuitenkaan erikoisemmin pitänyt Hannun jutuista. Mielestäni hän hallitsi liikaa ja kehitti maneereja. Sävelradion toimittajana Stig Framåt oli ylittämätön. 

Podcasteissa olen nyt utelias siitä, päästäänkö YouTube-tasolta eteenpäin. Kun kaikki asennusohjeet ja esittelyt ovat nykyisin Tuubissa, viheliäiseen äänenkäyttöön, surkeaan valaistukseen ja heiluvaan kameraan on jo tottunut. Viimeksi kun katsoin eräiden laajakulmaisten objektiivien esittelyjä, esittelijä jopa peitti kädellään tai kätensä varjolla ne tiedot, joita olin etsimässä. 

Amerikkalaisista uuden aallon ohjelmista ne, joita olen nyt ehtinyt kuunnella, kuten juuri The New Yorker, ovat erittäin korkeaa radiotasoa, ja jutuissa sanotaan, että ne on tehty studiolla.

Kun oli itse pari vuotta sitten lukemassa ja tekemässä äänikirjoja (Vaasan Jaakkoo), tiedän kokemuksesta, ettei kannata yrittää kotioloissa edes samalla Handylla ja mikrofonilla, joita Ylen toimittajat käyttävät. Äänentarkkaajan rooli on ratkaiseva viimeistään kompressoinnin yhteydessä. Napsujen poistaminen on puuduttavaa, loputonta työtä, vaikka itse tyydyin huonoon työnjälkeeni ja poistin vain takeltelut ja änkytyksen. Dynamiikka on vaikea.

Haluaisin ketään loukkaamatta lisätä, etteivät ammattinäyttelijät välttämättä osaa lukea eivätkä lausua. Näytteleminen on jotain muuta. Esimerkiksi en pitänyt Jussi Jurkan jatkuvasta enkä Lasse Pöystin turhan usein nousevasta maneerista. Nirsouteni menee niin pitkälle, ettei edes maan parhaana pidetty Erja Manto mielestäni onnistu täydellisesti Ylen Proustin lukemisessa. Tiedän, että juuri tuo saavutus on ollut monelle muulle ilmestys. 

Proust pitäisi osata hyvin ranskaksi, mutta hänen ranskansa rytmiä ei voi kuitenkaan siirtää muuhun kieleen. Ranskalaisten tapa keskustella ja kirjoittaa keskustelusta on kummallinen. Ja sitten lukijan olisi löydettävä tempo eli lukunopeus. 

Lars Svedbergin lukema Sinuhea pidetään mestarin työnä. Svedberg lukee hitaasti, mutta haluaisin vielä hitaammin. Vaikka hänellä on loistava ääni ja äänen hallinta, haluaisin ääneen himmeyttä, sameutta ja tuhkaa. Minulle ”Sinuhe” on, kuten kirjassa sanotaan, elämään kyllästyneen, liikaa kokeneen vanhan miehen maanpaossa puhuma.

Ja podcasting-keskusteluissa on vielä paljon työtä. Pahinta on luontevuuden tavoittelu. Vaikeinta on luontevuuden tavoittaminen.


20. huhtikuuta 2018

Palko




Tarvitsin nyhjäyksen, jonka eilen sain. Podcasting on lakannut olemasta toisarvoinen tapaus.

Ylen Arenassa on erittäin suuri määrä kuunneltavaa. Esimerkiksi aiheellisesti kiitelty Proustin suurromaani löytyy suoraan verkosta. Podcastingin hyvä puoli suorakuunteluun verrattuna on lupa ladata tiedostot esimerkiksi kännykkään.

Kertojani ja yllyttäjäni mainitsi ottaneensa sellaisen tavan, että kävelee Tapiolasta kotiin ja kun siihen menee noin tunti, hän kuuntelee kävellessään esimerkiksi The New Yorkerin podin.

Kuuntelin kotona – iTunes on minulle helppo ja tuttu vaihtoehto – ja käsitin, että tässä oli nyt jotain aivan uutta. Erinomainen kirjailija luki Jorge Luis Borgesin lyhyennovellin (Hiekan kirja) ja keskusteli ohjelman vetäjän kanssa siitä aivan tavattoman mielenkiintoisesti ja avartavaksi. Aiheen oli muun muassa ääretön kirjallisena ja matemaattisena ilmiönä.

Kohta olin kuunnellut Borgesin ”Markuksen evankeliumin”, joka on aidosti karmea juttu, ja yhden Nabokin novellin, joka oli julkaistu The New Yorkerissa 1940-luvulla.

Tuossa sarjassa valinnan tekijät ja keskustelijat ovat usein itse huippunimiä – Orhan Pamuk tai Salman Rushdie puhumassa Italo Calvinosta.

Kirjallisuuden ja runouden podcastit ovat ilmaisia. Maksuttomiaovat myös valtamedian (N.Y. Times, Economist jne.) uutisyhteenvedot. Meillä Helsingin Sanomat on alkanut yritellä samaa, mutta tasoeroa on.

Äsken kuuntelin kymmenen minuutin pätkän, jossa puhuttiin Syyrian kaasuiskun tutkimisesta ja Trumpin tapaamisesta Pohjois-Koreassa.

Näyttää siltä, että amerikkalaiset osaavat panna kymmeneen minuutin sellaisen taustoituksen, joita olen tottunut etsimään Hesarin sunnuntainumerosta tai Läpyskästä ja joiden harvinaisuus Kuvalehdessä harmittaa minua.

Olen siis aivan myyty. Tosin en osaa sanoa, onko edellä mainitsemiani amerikkalaisia juttuja editoitu, mutta niissä on sellaista keskustelun raikkautta, joka on harvinaista. Tein vuosia sitten Ylelle perjantaisin niitä tunnin pituisia suoria lähetyksiä. Ne ovat tallessa; muutamiin neljän tai viiden ihmisen  keskusteluun olen tyytyväinen. Sen huoman tunteen muistan, kun keskustelu alkaa luistaa eli tuottaa yllättäviä ja askarruttavia näkökulmia, suoraan kuulijoille.

Kirjallisuudessa välittömyys ja viattomuus ovat hyvin vaikeita lajeja. Uskottavan ”päähänpiston” kirjoittamiseen ja muotoilemiseen menee usein tunteja – siis paperilla muutaman rivin.

Nyrkkisääntöni on, että teksti on luultavasti sitä parempi, mitä lyhyempi se on. Lyhyet novellit ovat parasta. Runous on niin vaikeaa. Omissa runoissani on jokunen ”hauras vaikutelma”, joita kirjoitin kuukauden. Runon suomennoksissani on useita sellaisia, joissa pyrin ”spontaaniuteen”, ja tekniikkani oli kirjoittaa vähintään 90 versiota, kynällä. – Ruotsissa, Saksassa ja Ranskassa podcastingit tuntuvat olevan vasta tuloillaan. Briteillä taas on mm. London Review of Books, kuunneltavana.

19. huhtikuuta 2018

Lapsi ja sen isä



Päivällä nähdään, ilman aikojaan. Tulkintani mukaan lasta ainakaan ei voi pitää viranomaisena, koska hän ei osaa vielä puhua. Perustuslaillisia ongelmia ei siten ole näkyvissä. 

Se että meitä on koko joukko omaisia, joilla on omaa ammattikokemusta oikeudenkäynneistä ja tuomioistuimista, ei tarkoita, että tapanamme olisi tavatessamme puhua lakiasioista tai kysellä edes kommentteja ajankohtaisista kysymyksistä.

Polkupyörän korjaaminen… Olen opettanut itseni sellaiseen, että naulan lyöminen seinään tai polkupyörän ketjujen kiristäminen sujuu joiltakin niin vaivattomasti, että kehtaa pyytää. Tänään ajattelin siunailla tulostintani, joka valehtelee, että paperi on lopussa, vaikkei olekaan. Mieleen ei tulisia sanoa sukulaiselle, että korjaapa joutessasi autoni, kun se ei toimi. Tai ehkä on silti luontevaa todeta, onko akku päässyt simahtamaan.

Asetuin katsomaan eilen, mitä käräjätuomari sanoi toisen käräjätuomarin toimista. Turussa vankilassa käynnissä oleva oikeudenkäynti on minulle poikkeus tavoistani. Yleensä en seuraa oikeudenkäyntejä, enkä varsinkaan henkirikoksia. Perustelu on selvä. Tiedän turhan hyvin, ettei oikeusjutusta saa kunnon käsitystä, vaikka istuisi seuraamassa käsittelyä joka päivä. Sekään ei aina riittäisi, että saisi lukeakseen koko esitutkinta-aineiston.

Mutta nyt taustalla on iso kysymys, maahanmuuttaja, hänen ympäristönsä ja poliittiset ja uskonnolliset käsityksensä. 

Turun miehen mieli näyttää olevan sirpaleina. En ihmettele. Etenkään ne ihmiset, joilla on usko ja vakaumus, eivät kestä lainkaan, jos olisi tultava toimeen omillaan. 

Itse tuskin tiedän parempaa kuin vakoileminen. Ehkä syypää oli äidinisäni, joka ei hätistänyt minua tarpeeksi kiivaasti kellosepän pöytänsä eikä höyläpenkkinsä äärestä, tai isäni, joka ei pitänyt kirjelmiä eikä luetteloita  lukkojen takana. Elokuvaa ja musiikkia seurasin ehkä kaikkein mieluiten kiviseinän läpi. Mielikuvitus on vahvempi kuin kuvitus.

Nyt kirjoituksissa ja uutisväläyksissä näen Turussa epäkuntoisen ihmisen, joka yrittää elää mielikuviensa varassa. Ilahduin lukiessani, että käräjätuomari oli vastoin vahvaa käytäntöä osoittanut moitteen sanoja medialle, joka lienee kuvannut oikeusjuttua farssiksi.

Julkisuus ei tiedä, että hyvin suuri osa oikeudenkäynneistä näyttää farsseilta eli ilveilyltä.  Esimerkiksi syytetty puhuu liian vähän ja asiamies aivan liikaa. 

Varmaan osa yleisöstä ajattelee, että mitä tuota murhaajaa pyöritellään – niskat nurin ja jalat jokeen. 

Vastaus on, että yritämme toimia vähän viisaammin ja jopa oikeudenmukaisemmin kuin epäilty rikollinen. Kammoksun totalitaarisia järjestelmiä, joita juuri nyt esiintyy islamin nimissä. Kouluesimerkkejä olivat Neuvostoliitto ja Saksa: kenet tahansa sai vangita, piestä ja tappaa. Ellei syitä ollut, ne keksittiin. Mielestäni tuomioistuin toimii nyt Suomessa myös selvittäen mielettömiä, vaarallisia päähänpinttymiä hautovien ihmisten maailmaa. Sellaisia ihmisiä ei tunnista vaatteista, kielestä eikä ihonväristä. 

18. huhtikuuta 2018

Arvuutus



Ensin luulin, että Suomi on nyt kuin Neuvostoliitto tai USA. Alue, joka saattoi olla jokin neuvostotasavalta tai osavaltio, hoiti sille osoitetut asiat, ja muun keskusjohto, kuten Stalin tai Washington. Pienilläkään alueilla ei ollut kanssakäymistä keskenään. 

Myös meillä Suomen suuriruhtinaanmaassa esimerkiksi Ylistaron kappalainen saateltiin määrätietoisesti pitäjänrajalle, jos hän eksyi esimerkiksi Isoonkyröön muutoin kuin läpikulkumatkalla Vaasaan osoittamaan kuvernöörille jakamatonta kunnioitustaan.

Viime viikkojen järkyttävimpiä lehtijuttuja karttoineen oli kertomus siitä, miten etelän rikkaat äänestävät kokoomusta ja melkein kaikki muut keskustapuoluetta.

Viimeistään kommunismin kaatuminen ja pankkikriisi 1990-luvun alussa veivät nuorisolta mahdollisuuden häiriköintiin tai ainakin tilaisuuden tuntea olevansa ankaran sorron kohteena. Nyt he tuntevat itsensä vain unohdetuiksi. Tunne on aiheellinen.

Pahassa asemassa ovat ne, joiden vanhemmat ja tädit olivat pahasti kusessa tuon pankkikriisin takia. Vuoteen 2000 tultaessa oli tapahtunut niin suuria, ettei sitä oikein enää huomannutkaan. Tai Timo Soini huomasi ja menestyi aikansa. Mutta köyhän kansan puolustaminen on aina eliitin etuoikeus. Tällä hetkellä meillä on ainakin kolme köyhää kansaa puolustavaa ryhmää, vieraita vierova mahanmuuton vastainen populismi, Li Andersonin taitavasti johtama hienostopopulismi jota sanotaan vasemmistolaisuudeksi, ja viherpopulismi.

Nyt olen tehnyt aika paljon hullun työtä laatimalla taulukkoa Helsingistä ja kehyskunnista virallisten tilastojen perusteella. Lehdessä julkaistu hakkukone ei suoraan osoita, että jopa Helsingin kaupunki on saaristo, joka on ikään kuin tahallaan tehty sellaiseksi, etteivät ihmiset kohtaisi.

Jopa sellaisilla postinumeroalueilla, joita joudun hetken miettimään (Suurmetsä, Keski-Töölö), erot ovat valtavia. En suostu uskomaan, että pääsyy olisi asuntojen hintataso. En usko että ihmiset ostavat asuntoja järkiperustein, koska tunnepohjaiset vaikutelmat määräävät kaikkea muutakin ostokäyttäytymistä. No – yksi tuttu oli siirtynyt risaksi ajetusta pikkumersusta Hondaan, ja onnittelin häntä lämpimästi valinnasta. Ettei olisi ollut sama Honda jolla on kaikkein vähiten korjaamokäyntejä tilastojen mukaan. 

Vitsikäs arkkitehtituttava opetti minulle kauan sitten, ettei huoneistoa myydä hyvällä suunnitelulla, huoneitten lukumäärällä eikä kerrosalan neliöillä. Ratkaisevaa on, onko keittiön kaapistoissa mururitilä. Sen kun välittäjä vetäisee esiin, ostajaehdokkaan polvet pettävät.

Valitettavasti en tiedä, mikä on nykyhetken mururitilä. Kenties avokeittiön ”saareke”. Laitatimme sellaisen ja olen seurannut, että kaikki oudommat sisääntulijat katsovat sitä ensimmäisenä. Jotkut tunnustelevat, oikeinko se on kiveä, jolloin vastaan että komposiittia. Kivi on pahaa lohkeamaan ja vaikeampi pitää siistinä. En tiedä, onko se totta, mutta kukaan ei ole väittänyt vastaan. Itse ajattelen, että kun hyvä Mora-puukkoni (€ 4,-) on komposiittia eli terässä on kahta erilaista metallia, kai se sellainen komposiitti on hyvä asia.

Fasismi (Italia) ja natsismi olivat toimettomien rintamamiesten hankkeita. Nykyiset natsahdukset eivät saa aikaan suuria, koska he ovat vielä kolmissakymmenissä laiminlyötyjä lapsia. 

17. huhtikuuta 2018

Koottava talo



45 vuotta sitten tämä kahdeksan talon kylä rakennettiin. Kolmessa talossa on alkuperäiset asukkaat, neljässä samat monen kymmenen vuoden ajalta. Valokuvissani Jorvaksen lastentarhaan lähtijät ovat nyt täyttäneet 50 vuotta. 

Takennukset ovat teollisesti esivalmistettuja pientaloja. Tuohon aikaan markkinoilla oli Domino ja Bungalow. Valitsimme jälkimmäisen.

Tarkoitus oli rakentaa paljon taloja, ja kunta suhtautui kaavoittajana myönteisesti. Viisikymmentä!

Kunnan myönteisyys virttyi nopeasti. Osayleiskaavan mukaan tuohon saisi kymmenen tai kaksikymmentä tonttia. Se on vähän, kun vieressä on sähköjuna ja moottoritie, joita molempia pääsee puolessa tunnissa Helsingin keskustaan.

Kirkkonummen kuntasuunnittelun horjumaton periaate on ollut ailahtelevuus ja järkähtämätön ammattitaidon puute. Alueen piti imhimillisenä Porkkalan vuokra-alueen palautuminen Neuvostoliitosta vasta 50-luvun lopulla. Muualla pääkaupunkiseudulla moskova-tyyppinen aluerakentaminen oli kokoomuksen ja sosialistien suuri hanke. Nyt niitä taloja puretaan ja home-ja kosteusongelmat ovat suuria.

Meillä ei ole ollut kosteusongelmia. Puiset rakenteet ovat yllättäen edelleen terveitä, ja putkiremonttikin onnistui nopeasti ja halvalla. Viemärin ja kunnan veden kanssa oli ongelmia, joista saamme syyttää myös itseämme.

Ongelma on talojen vain järkevä markkina-arvo ja omituinen sijoittelu. Meillä on ylimääräistä, kaavoittamatonta maata 5,5 hehtaaria ja asumme siis metsässä. Kävelymatkan päässä lienee pääkaupunkiseudun lähes ainoa aito ja toimiva maatila.

Toisaalta Kirkkonummen kunta pilasi kirkonkylän. Se oli vielä hiljan ihan sievä. Nyt  juhlapaikalla on erikoisen ruma pysäköintitalo, joka peittää näkyvistä keskiaikaisen kirkon. 

Olen kaupitellut itsekkäistä syistä aluetta etenkin tuetun asumisen kokeiluun. Täältä voisi löytyä jopa asunto ammattilaiselle, jollaisen tarve alkaa pikku hiljaa tuntua. Ei kiinnosta sijoittajia. 

Puurakenteiset modulitalot, jotka siis tekevät nyt uutta tulemistaan, kehitettiin Saksassa 1920-luvulla (Bauhaus, Mies van der Rohe). Alkanut muoti kaatui Suomessa 70-luvun öljykriiseihin. suotta.

Meistä ei ole esimerkiksi. Hankkeemme oli hiukan romanttinen. Toimimme itse rakennuttajina. Palkkasimme itse kirvesmiehiä. Yhteisöllisyys oli muotia 70-lvulla, ja malleja haettiin muun muassa Tanskasta. Lisäksi ajankohta aiheutti poliittista pulinaa; ainakin jotkut kunnan isät luulivat, että tällä on stalinistinen solu. Ei ollut.

Asia oli päinvastoin. Asukkaat olivat nuoria ja asiantuntijoita. Perusjoukosta neljästä tuli professoreita ja lisäksi ainakin kaksi oli hyvin selvillä alasta. Silti esimerkiksi yhtiölainan saaminen oli tuskan takana. 

Hankkeen keskeinen toteuttaja arkkitehtinä oli Heikki Kukkonen. Pitäisi ehkä teettää muistolaatta. Väittäisin että silloiset oivallukset olisi syytä ottaa esiin. 

16. huhtikuuta 2018

Varokaa objektiiveja



Lahjakas amatööri Josif Stalin uskoi objektiivisiin syihin. Jos sellaisia ei ilmennyt, hän järjesti niitä. Osittain siksi Päätalon Koillismaa-sarjassa henkilö selittää panneensa ”Talliinin Joosen” kanssa välit poikki.

Tieteen kolmas suuri murros on nyt vienyt pohjan tuolta ajattelutavalta. Luokkavihollinen saa surmansa, kun metallinpala tunkeutuu hänen niskaansa patruunan kineettisellä eli räjähdysenergialla. Rähjäinen potilas saa taudin ja kuolee kuljeksimasta kun ilman läpi lentelee taudinaiheuttaja suoraan hänen nenästään sisään; Koch ja Pasteur keksivät keinoja nähdä ja kuvata näitä ja itse idean oli oivaltanut englantilainen lääkäri (John Snow, 1854). Tämä taiteellinen diagnistikko piirsi Lontoon kartalle koleraan kuolleet ja näki yhteyden epäilyttäviin kaivoihin ja pumppuihin ja sen, että keitettyä vettä käyttävässä olutpanimossa ei kuollut ketään.

Siitä alkaen Pekka Puska ja hänen perillisensä ovat hakeneet objektiivisia syitä vaivoille ja kuolemantapauksille. Nyt tilanne on pelottava, kun Suomi lehdissä kuvatuin tavoin jakautuu suuren kuoleman ja pienen kuoleman alueisiin.

Mutta asiantuntijat ovat väärässä. Kuolemaa eivät aiheuta rasvat, tupakka ja viina, vaan vitutus.

Jos tämä olisi maksullinen lausunto, olisin ehkä siivonnut suuni ja sanonut ”näköalattomuus”. 

Raha tuo onnea. Koulutus lisää tilastollisesti kertyvän varallisuuden määrää ja siihen liittyvä riskitason nouseminen on erittäin hyvin järjen rajoissa. Kouluttamatta eli siis ammatitta jäävä polttaa viimeisellä tulitikullaan pelikorttinsa ja kuivaa lottolomakkeeseen rupisen ahterinsa. Koulutuksella en tarkoita tolkutonta opiskelua, vaan ammatillisen taidon hankkimista. Ystäväni Jukka-Pekka sanoo lempeällä äänellä, että kyllä heidän porukansa kaivaa esiin tuhat tuotannolliseen teollisuuteen kouluttamiskelpoista nopeastikin.

Sykähdyin lukiessani jostain korkeammassa keski-iässä olevasta naishenkilöstä, pitkäaikaiskassa-apulaisesta, jonka alta meni viimeinenkin kauppa. Hän hitsaa nyt robotilla autoja tehtaalla. Mies on hävitetty tai annettu pois tarpeettomalla, ja lapset ovat omillaan. Itse haastateltu on oppinut jo pienenä menemään ja tulemaan niin kuin on sovittu, eikä alkuun pääsemiseen teollisuudessa tarvitse juuri muuta.

Tarinan moraali oli, ettei umpikujasta pääsemiseen tarvita erikoislaatuisia keinoja. 

Jos esimerkiksi kirjoittaisin blogia tai suunnittelisin uutta uskonlahkoa, julistaisin opetuksena: tee joka päivä jotain, mistä saat mielesi hyväksi. Viisainta on mennä metsään tai juosta suolle, mutta suklaapatukan ahmiminen, mojova viinaryyppy (ainakin 16 cl) ja enkelihoito North State-savukkeen kanssa ovat muita vaihtoehtoja.

Lääkärit ja professorit aina väittävät, että joki johtuu jostakin. Ei johdu. Syiden verkostoon suuri ja syy-yhteyksien rihmasto osittain läpitunkematon.

Elämän ylläpitäjä eli puhdas, raaka mielihyvä, unohtuu ehtimiseen. Itse saan suurimmat kiksit katsellessani mielellään hiukan sivusta pikkukakaroiden temmellystä. Pitäisikö nikkaroida käpylehmä seuraavaksi tuleville. Kyllähe rupeaisivat heti lypsämään sitä.

15. huhtikuuta 2018

Jugemens d’Oléron



Ei se Internet niin paljon auttanut. Opetin ennen että Euroopan keskiajan asiakirjoista on summittainen tieto alle kymmenestä prosentista. Summittaisella tarkoitan, että jollain suonikohjuista kärsivällä saattaa olla hatara mielikuva, missä päin sellaista voisi olla.

Vanhemmista asiakirjoista ehkä 5 prosenttia on inventoitu, ja se tarkoittaa parhaassa tapauksessa niputtamista merkinnöin sisällöstä.

Löysin vuosi sitten painetun lähteen ja lopulta saman digitoituna. Näin miten tärkeä se oli. Niinpä se valui mielestäni ja joutui melkein hukkaan.

Kun nyt teen tätä käsityötäni eli kaikkien blogieni bruttokeräämistä kovalevyille, muistin miten muisti toimii. Tiedoston nimeä en ollut saanut mitenkään mieleeni, mutta vastaan tullut ”Pardessus Collecion I” riitti.

Tuo kirja – ei saman tekijän kauppaoikeus – vetää jalat alta oikeushistorialta ja suurelta osalta juridiikkaa.

Kerran yritin ryhtyä kollegan kanssa keskustelemaan, eikö tekijänoikeuden ydin olekin kompetenssisäännöissä eli kelpoisuuden kuvailemisessa. Keskustelua ei syntynyt, koska professoriystäväni sanoi ”entä sitten”. 

En edelleenkään jaksa innostua ihmisistä, jotka eivät jaksa innostua. Eivätkä ole koskaan jaksaneet.

Oléronin tuomioiden kieli ei ole ylivoimaista. Se menee näin:
…Il avient que le mestre d’une neef coupe son mast par force de tempeste; il doit appeler les marchantz et lor monstrer que lor convient couper le mast pour saufver la neef des darrées (a); et ascunes foiz avient que l’en coupast gables et lesse ancres pour saufver la neef et les darrées. Ils (b) deibvent ester contés livre à livre comme giect; et y deibvent partir les marchantz…”

Käsikirjoitus on vuodelta 1179, kokoelma säännöiksi muokattuja välimiesoikeuden päätöksiä. Käsitys jonka mukaan yhteisen investoinnin riskit ja määrätarkoitukseen kootun omaisuuden, kuten rahdin, hallinnoimisesta erinäisissä odottamattomissa tilanteissa, olisi kehitetty Genovassa Pyhän Hengen huoneissa tai peräti vasta Venetsiassa, kaatuu tähän. Ranskan Atlantin puolella oli vakiintunut käytäntö, jossa kaupankäynnin edistämiseksi ratkaisuja oli nopeutettu ja ne oli irrotettu hajanaisesta lainsäädännöstä.

Abulafia oli ehkä oikeassa arvatessaan, että keskeiset oikeudelliset säännöt periytyivät etruskien edeltäjiltä, etenkin Sardinian ja Marseillen seudulla pronssikaudella kukoistaneen kauppapaikan käytännöistä.  

Kysymys on kompetenssisäännöistä. Uskonnot ja harhaluulot ovat kuorruttaneet päälle satunnaista ainesta ja onnettomuudekseen vain huonoalatinaa osanneet saksalaiset 1800-luvun alun miehet nielivät kaiken purematta.

Tässä on myös englantlaisen (ja hollantilaisen) common law’n alku ja samalla kuolinisku idealismille, toisin sanoen Kantin ohella Hegelille (ja siis Marxille), joita kiinnostivat enemmän sanat kuin ankkuriköydet ja mastot (tai lastina ollut oliiviöljy ja viini). Eivätkä tätä lähdettä muuten tunne historioitsijatkaan. – Pardessus oli niin vanhaa polvea, että osallistui omin jaloin Ranskan suureen vallankumoukseen 1789.s

14. huhtikuuta 2018

Asioiden luonteesta




Menneen talven lumia näen ikkunastani ja seinustalla. Enemmän miellyttävät menneiden talvien lumet. Ne ovat periaatteessa aina samoja, samaa ainetta, mutta käytännössä kiteinä aina eri näköisiä. Niistä on kirjojakin. Esimerkiksi kuusi tuhatta kidettä. Jos olisin täti, voi olla, että silmäni kostuisivat niitä katsellessa. 

Ovat lumikiteet myös kuin ihmisiäkin. Ne tulevat korkealta ja elävät lyhyen hetken ja niiden sisällä on likaa. 

Kuoleman jälkeen lika osoittautuu tarpeelliseksi pölyksi, ja jossain vaiheessa jokin Keski-Atlantin savuttajien lähettyvillä viihtyvä pieneliö käyttää sen energiaksi eli ravinnoksi.

”Asioiden luonteesta” eli De rerum natura on yksi niistä antiikin kirjoista, jota kannattaa lukea, vaikka ei haluaisi sivistyä.

Vapaan kirjoittajan tilanne on erikoinen, mahdollisuus olla vapaa.

Niinpä kirjoitan sen, mitä verkko, televisio ja lehdet eivät ole sanoneet.

Miksi kemialliset aseet ovat kiellettyjä. Mikä niissä on niin erikoisen pahaa?

Ne soveltuvat erikoisen hyvin nykytyyppiseen sotaan, etenkin kaupunkeihin, etenkin Eurooppaan.

Putin-raukan asemaan asettuen ydinaseista on aika vähän apua. Jotta sellaisia käyttäen saisi syntymään tuhoa eli sotilaallista tehoa, on käytettävä aika suuria latauksia. Sen jälkeen kohde on käyttökelvoton kymmeniä, satoja vuosia. 

Hermokaasu on tehokasta, mutta bakteeriase on tehokkaampi. Pernarutto ei liioin tartu rakennuksiin.

Pienissä piireissä kuulen kyllä kommentteja Venäjän hädänalaisesta tilanteesta, joka vaatii siis kovia otteita. Tämä on edelleen eurooppalainen erikoisuus. Neuvostoliittoa halutaan tukea, vaikka sitä ei ole enää olemassa.

Viime yön tapahtumilla näyttäisi olevan yksi merkittävä seuraus. Se muuttaa sekä USA:n että Euroopan ja siis myös EU:n asenteita.

Suomessa toki riidellään ja huudetaan, kuinka monta lomaketta on täytettävä haettaessa tukea julkisista varoista, ja aina välillä joku vaatii rajojen sulkemista – ilmeisesti siis myös kaasuhyökkäyksiltä? Nythän surmattiin islamia tunnustavia ihmisiä, ja jokin sellainen on ollut täälläkin joidenkin mielessä.

Suomen ja Ruotsin tilanteissa tämä kehitys kiirehtii parannettuja yhteyksiä Natoon. Äänestäjien mielessä kysymys alkaa muuttua muotoon Putin vai Nato. Kaikessa kukkoilussaan Trump on 70 ikävuotta täyttänyt mies, jonka aika on rajallinen. Ja Iso Britannia saattoi nyt saada tilaisuuden ”tarkistaa” brexit-linjauksiaan. Elämme mielenkiintoisia aikoja. Menneen talven lumeet…s


13. huhtikuuta 2018

Virvottua



Ei ole tullut mieleen eikä kukaan ole neuvonut parempaa keinoa näiden blogikirjoitusten ja niiden yhteydessä julkaistujen kommenttien säilyttämiseen.

Nähdäkseni pian voiman tulevan EU:n tietoturva-asetuksen varjolla amerikkalaiset suuryhtiöt aikovat lisätä osakkaittensa tuloja. Näen silmissäni sen päivän, että Google (Blogger) ilmoittaa ohimennen jossain, että hupsista, heidän ikiomilla palvelimillaan olleet kohta 15 vuoden tekstit ovat kadonneet tuuleen, lainvastaisia, verotettavia tai muulla tavalla minun ja kaikkien muiden tavoittamattomissa.

Niinkin voi käydä, että sieltä tulee oikea sähköposti ja kohta perään kilon kirje, jonka sisältämät loputtomat sopimukset olisi palautettava allekirjoitettuna, tai muuten… Sopimusten mukaan mahdolliset loukkaukset ja huudittomuudet jäisivät yksin minun vastuulleni, kun taas kaikkien kaikki kirjoitukset olisivat jossain vaiheessa tai alkujaankin siirtyneet paleluntarjoajan omaisuudeksi. Jos tahtoisin esimerkiksi kirjoittaa jonkin aikaisemminkin mainitsemani asian toisen kerran, siihen olisi hankittava Kaliforniasta lupa ja Raaseporin maistraatin lausunto leimoineen.

Googlen yhteistyöyritys Amazon avaa Ruotsissa ja ehkä Tanskassa ja  Suomessa toimipisteen varastoineen. Ruotsalaiset e-liikkeet sanovat jo ”… ja sitten me kuollaan kaikki”.

Amazon on USA:n ja Saksan suurin verkkokauppa. Yhdysvaltojen nettomyynti on nyt 178 miljardia vuodessa. Tiettävästi kirjat ovat sivuasia. Pohjoismaihin arvellaan rantautuvat yhden vuorokauden toimitusajan kokonaan ilman rahtikuluja. 

Nämä arvailut viittaavat päivittäistavarakauppaan, ja se merkitsee, että muun muassa maamme hallituksen remonttiriihet ja koko ay-liike joutuvat uuteen, ikävään valoon.

Eilenkö viimeksi kirjoiteltiin lukion oppimateriaalin kalleudesta?  Bezosin Amazon ei ole yleishyödyllinen yritys, ja työnantajana sitä pidetään pahana. Ehkäpä he keksivät aloittaa voimauttamalla täyskouluttamattoman nuoren väen pelaamaan täystoimisesti verkkopelejä?

Minulla on kaikki blogit kommentteineen ja kuvineen viidellä ulkoisella kovalevyllä ja useassa muussa paikassa. Huomasin jossain vaiheessa, että aikakautta vuodesta 2005 käsitellään kirjoituksissa varsin monipuolisesti niin että kokonaisuudesta syntyy ajankuvaa.

Keinoni on loputon käsityö Avaan kirjoitukset ja kommentit Acrobatissa. Päässälaskuni mukaan aineistoa on tällä hetkellä määrä, joka paperille tulostettuna olisi noin 25 000 sivua.

Kaikki omat kirjoitukseni ovat siis digitaalisena kokoelmana Kansalliskirjastossa ja mukana ovat tietysti blogit. Mutta elämän niille antavat kommentit, ja lisäksi voisi olla hyvä kirjoittaa ylimääräinen kerros kommentteja ajan tapahtumista.

Kirjallisuus on hieno laji. Mitä parempaa teksti on, sitä nopeammin sen sisällön unohtaa. Olen jatkuvasti kummissani, kun luen näitä yli kymmenen vuoden tekstejä. Hyvin usein tulee tekstejä, joita en muista kirjoittaneeni ennen kuin alan muistella. Tänään olisin voinut kirjoittaa otsikon myös ”virvoittua”.

12. huhtikuuta 2018

Punssileivos



Etunurtsi on haravoitu ja osa peltoa. Roinaa on siirretty syrjään ja pistelty kasseihin kuljetettavaksi sorttiasemalle. Viime aikoina lapsenlapset ovat tehneet suuren osan ikävästä työstä. Hiukan ihmeissäni mietin, että olin itse alle kolmenkymmenen, kun muutin näihin huoneisiin. 

Eilen kerroin jälleen kerran, että vanhempieni asunto on inventoitu niin että minulla on käsillä dokumentaatio suomalaisen keskiluokan noususta 1918 – 2018.

Vasta eilen, samalla hetkellä kun näin, että on punssileivoksiakin, käsitin tavoittaneeni jotain, mihin en ole ymmärtänyt pyrkiäkään.

Asiaa ei heti huomaa viime remonttien jälkeen, mutta asun itse kotimuseossa, joka sisältää yhden kertomuksen suomalaisesta keskiluokasta 1970-luvulta alkaen. Esineillä ei ole psyykeä, mutta voin kyllä milloin tahansa kättä ojentamalla ottaa esiin jotain omaani yli 50 vuoden takaa. 

Kun katson lapsenlapsia, jatkuvasti huomaan jonkin tavan seisoa tai sanoa, jotka muistan itse sangen kaukaa. Puhe ei ole sukulaisuudesta. Puhe on ihmisistä.

Käymässä oli ystävämme, lääkäri. Kotikäynti. Verenpainetta ei mitattu, mutta kihtiä pantiin kuriin. Iltapalan jälkeen ystävämme hämmästytti meidät esittämällä sangen hyvin ulkoa Ilpo Tiihosen pitkän runon, jossa oltiin muun muassa Moskovitshin takapenkillä ja tansseissa. Laulettiin ja säestettiin.

Hän, ystävämme siis, on lääkäröinyt minua vuodesta 1983, ja laskin tänään, että hänellä on ehkä ollut tähän mennessä 100 000 potilasta. Tarkoitus kuulemma on jatkaa vielä ainakin yhdeksän vuotta. Työpaikka on ollut lääkäriasema, pitkään Helsingin keskustassa.

Ikuistetaan nyt pronssilaatan puuttuessa aluksi tähän blogiin, että tunnen siis ihmisen, joka on kuunnellut huolellisesti sataa tuhatta suomalaista. Tiedän hänen tapansa ja hän kertookin niistä, tietenkin nimittä. 

Vanha potilas ja ystävä poti jotain pientä, mutta istui oudosti ja rupesi sitten juttelemaan seisaaltaan. Lääkäri katseli myös ilmeitä ja aavisti haimasyövän.

Ehkä monet lääkärit toimivat samalla tavalla. On kuunneltava ja samalla mietittävä, mitä ei kuule, ja ymmärrettävä, mitä ei näe.  

Tieteen, siis myös lääketieteen, sopiva malli on karttalehti. Ajatelkaa tiekarttaa tai navigaattori karttaa tai kymmenen kertaa kymmenen kilometrin karttalehteä. Sen ymmärtää ja siitä on apua. Ihminen ei voi koskaan nähdä sellaista. Ihminen katsoo yhteen paikkaan kerrallaan ja tarkan näön alue on näkökentässä hyvin pieni.

Kartan jokainen piste on kuvattu suoraan ylhäältä. Ihminen ei näe niin.  Aistimuksen, tässä esimerkissä reitin Helsingistä Porvooseen, muodostavat aivot, eivät silmät.

Taiteessa on sama. Kuunnellessani musiikkia, tuttua kappaletta, en välttämättä tiedä, kumpi on suurempi ilo, hetki juuri ennen säveltä vai heti sen lakattua kuuumasta. Liike.