Sivun näyttöjä yhteensä

28. maaliskuuta 2017

Lisiä oppiin mopojen tutkimuksesta



Vihreän puolueen kunnallisvaaliohjelma saa asiallista arvostelua. Valtiollisella tasolla ei ole epäilyä, etteikö ympäristö olisi koko kansantaloutta suurempi asia ja siis pahasti laiminlyöty.
Paikkakunnilla eli nyt kunnallisvaaleissa huomautetaan, etteivät vanhuuttaan huonosti liikkuvat, muistisairaat ja yhä useammat kotiin autettavat varmaankaan syty polkupyöräteistä eivätkä edes ulkoreiteistä tai suojelualueista. Voi olla että heitä kiinnostaa enemmän pysytteleminen kotona sopivan avun turvin.
Harvoin kuulee vanhojen ryhtyvän vertaamaan omia olojaan lapsiperheiden asioihin. Hyvin useat muistavat sen verran, että lasten ollessa pieniä tarpeet olivat suuria.
Akateemikko Eino Jutikkala oli mahdollisesti Suomen viisain mies. Hän aloitti lapsinerona ja julkaisi ja luennoi mieleenpainuvasti vielä yli 90-vuotiaana. Sen verran minulla oli ilo tavata häntä kahdestaankin, että mieleeni palautui vaikea teoreettinen kysymys: onko ihmisen mahdollista käsittää, että puhekumppani on paljon älykkäämpi. Vastaisin että on. Kokemustakin on kertonut. Paavo Haavikolla kiertyi ÄO nähdäkseni kolmannellesadalle, ja se oli hänelle turmioksi. Älykkyyden ja lahjakkuuden lisäksi tarvitaan köli ja ankkuri. Jutilkkalalla oli.
Eino Jutikkala piti vuosikymmeniä yhteyttä ystäväänsä professori Aulis J. Alaseen. Herrat vaihtoivat erikoiset halukkaasti tietoja mopoistaan. Kerran kävi niinkin, että Jutikkala joutui siirtymään uuteen, hänestä kankean tuntuiseen Tunturiin, kun edellinen, vasta 27 vuotta käytetty kulkuneuvo kaatui rapakkoon ja särkyi korjauskelvottomaksi.
Tiettävästi mopo oli käytössä Sääksmäen Jutikkalan kartanon mailla ja erikoisen tarpeellinen uimamatkoilla. Hyvään rantaan oli neljä kilometriä, joka ei Einolle olisi ollut jalankaan matka eikä mikään, mutta tuleehan siinä paluumatkalla uudestaan kuuma.
Alanen joutui raskain mielin jättämää mopoilun jo vähän yli 80-vuotiaana, ja Jutikkala puolestaan luultavasti laajan ystävä- ja suulaispiirin hartaista vetoomuksista jätti tuomatta kulkuneuvonsa Helsinkiin. Kukaties pikku Maija Lehtonen, joka hänkin nyt hiljan kuoli, sai tässä asiassa sananvallan, vaikka Eino valitsi vieraille piparkakut (minulle tarjottiin peräti Herrasväki-merkkisiä) ja sopivan istuimen, ja näköalan merelle. Pikku Maija oli sisarentytär, Helsingin yliopisto professori hänkin, mutta nopeat roolinvaihdot olivat vieraammallekin hupaisia nähdä. Hän oli myös o.t.o. taloudenhoitaja. Tausta oli se, että alun perin Eino oli tullut Helsinkiin sisarensa alivuokralaiseksi lukemaan perustutkintoa, mutta kirjoitti myös laudaturin saaneen väitöskirjan 24-vuotiaana Lehtosten keittiön pöydän ääressä. Tuon perheen isä oli, kuinka ollakaan, myös Helsingin yliopiston professori.
Jutikkala oli kartanonherra Sääksmäeltä, vaikka vanhaa hämäläistä tapaa noudattaen isoveli Ossian huolehti maanviljelysten päästämisestä rappiolle, ja Eino perusti kartanomuseon 1980-luvulla ja toimi siellä oppaana ja kesäisin tiluksilla renkinä. Oppaana hän yleensä tuli maininneeksi, että jo Appelgrenin aloittamien ja Kivikosken jatkamien tutkimusten mukaan tuolla paikalla oli ollut keskeytyksittä kiinteä asutus kansainvaellusajan rautakaudelta eli 500-luvulta asti. Akateemikko itse oli joitakin vuosia sukunimeltään Rinne, koska isän koulun rehtori piti ”Judikkalaa” sopimattomana sukunimenä oppineeseen säätyyn aikovalle. Oikaisu eli paluu vanhaan toimitettiin varhain.
Kahvikeskusteluissa joillakin on tapana ottaa puheeksi Jutikkalan toiminta sotapropagandan kirjoittajana. Tapaan huomauttaa siihen, että Jutikkala itse asiassa ohjasi lehtien kirjoittelua asianomaisen toimiston päällikkönä, ja jatkaa sanomalla, että Olavi Paavolaisen uumoilut ”Synkässä yksinpuhelussa” ovat pientä verrattuna Jutikkalan kirjoittamiin sisäisiin muistioihin, jotka perustuivat mm. Englannin, Sveitsin ja tietenkin Ruotsin lehtien huolelliseen seuraamiseen. Hänen historiikkiaan ei juuri tunneta (”Valtion Tiedotuslaitoksen salainen sotakronikka”, 1997), koska sen käsikirjoitus poltettiin syksyllä 1944. Mutta Einollapa oli kopio!
Sitä en viitsi sanoa toimittajille, että jos sotapropaganda noudattelisi kansan tuntoja tai kirjoittajien mielipiteitä, sitä ei tarvittaisi.
Kirjoittaja itse toteaa: vuonna 1942 kukaan laitoksessa ei enää uskonut Saksan voittoon. Vuonna 1941 koko maailma – Neuvostoliitto mukaan luettuna- oli uskonut Saksan voittoon.
Keijo K. Kulhan elämäkertateoksessa kerrotaan, että monien hyvin tuntema ”Suomen historian käsikirja”, aika ikävä tentittävä muuten, kirjoitettiin Arvi ”Perkele” Korhosen johdolla hätätoimena uhkaavaa maan miehitystä ajatellen ja – Kulha vihjaa ja minä satun tietämään – yhteisymmärryksessä sotasyyllisyysoikeudenkäynnin parin juristin, nimittäin Procopén ja Boreniuksen kanssa. Niitä tarpeista syntyi se kuuluisa ”ajopuukin”, siis teoria viattoman Suomen ajautumisesta avuttomana suurvaltojen nostattamiin kuohuihin, historian koskessa, jossa kääntymistä yrittävä olisi hukkunut heti. Sen jälkeen kun tuo teoria juhlallisesti hylättiin, alkoi näyttää ilmeiseltä, että se pitää paikkansa. Tukkilaisromantikkona sanoisin itse, että lauennut suma olisi ollut parempi kielikuva.
Mitä mopoihin tulee, Jutikkala huomautti jo ”Uuden ajan taloushistoriassa”, että käsitys teollistumisesta työväen kurjistumisen syynä on virheellinen. Teollistuminen loi nopeasti neuvottelukykyisen vastavoiman ajan liberalismin sallimille kartelleille ja alkoi parantaa useiden oloja. Englannissa tehtaat vietiin mielellään muualle kuin Lontooseen, koska Lontoon valtavasta aikuisväestöstä noin puolet oli palkkasotureita, porttoja ja tavallisia rikollisia.
Suomessa kiisteltiin kauan torpparilaitoksesta kansalaissodan syynä. Jutikkala esitti laskelmat, joiden mukaan torppareita oli kummallakin puolella suunnilleen sama määrä, ja huomautti julkisten töiden (linnoitustyöt) äkillisestä loppumisesta ja elintarviketilanteen pahasta kiristymisestä. Vaikka Suomi oli verkatakkimiesten maa, meillä oli Euroopan vahvin sarkatakkinen talonpoikaisto, ja yhteiskunta rauhoitettiin pakkolunastamalla hyvin monille viljelmät, mikä oli sekin ainutlaatuinen toimenpide Euroopassa. – Kuvassa Jutikkalan kartano. Mopo lienee rakennuksen takana.



27. maaliskuuta 2017

Kaksi mietettä






Kuvan pitää valua. Tekstin kuuluu lorista. Pari valokuvaa minulla on tästä ilmiöstä. Ne ovat isäni ottamia.

Tavallisin virhe on kirjoittaa kiinnostavasti, jopa hauskasti. Hyvä teksti on melkein poikkeuksitta melankolista, hiukan ahdistunutta. Joidenkin Tshehovin novellien viimeiselle sivulle odottaisi kirjoittajan viestiä: menin tästä rannalle hiukan ampumaan itseni. Ei se yllättäisi.

Eräällä tuttavalle raivosin Dostojevskista, ettei kukaan järjissään oleva ihminen ahda itseensä sellaista moskaa. Vasta kun alkoi näyttää, että hän luuli minun olevan tosissani, muutin sävyä ja sanoin, että on ruma käydä kylillä, kun kirjoitus tarttuu ja juurtuu kuin makkara nenään.

Dostojevskihan ei kirjoittanut erikoisen hyvin. Hän oli sellainen mestari, ettei hän tuntunut kirjoittavan ollenkaan. Puhe tapahtuu hänen maailmassaan.

Pitää paikkansa, että menen pitämään muutaman luennon työhön ottamisesta, josta en tiedä juuri mitään. En ole ottanut ihmisiä töihin.

Mainitsin sopivana oppimateriaalina elokuvan, ”Seitsemän samuraita”, ja kommentoija kirjoitti heti järkevästi, että vielä mieluummin ”Yoyimbo”.

Todellisuudessa Kurosawan tuotannossa liikkeenjohdon analyyseistä paras on ”Sanjuro”, jota kenenkään ei pitäisi jättää katsomatta. Se on se samuraielokuva, jonka lopussa Toshiro Mifune ottaa miekastaan virheellisen otteen ja sivaltaa sitä huotrasta vetäessään arvoisalta vastapuoleltaan pään irti niin että veri lentää kuin öljy lähteestä.

Ehkä muistattekin? Päähenkilöllä on jokin ihotauti tai ehkä vain ilkeitä luteenpuremia, koska hän raapii itseään, välillä miekalla. Luultavasti sellainen on epäsovinnaista.

Meneillään on jälleen kerran vallan vaihtaminen kyläkunnassa ja samurai joutuu kouluttamaan nuoria lupauksia, joiden ensimmäinen ajatus on syöksyä pää edellä varmaan tuhoon. Hän kävelee talolle, jossa hyvää päällikköä pidetään vankina, ja ilmoittautuu vihollisen leipiin palkkasoturina.

Päällikkö on hevosen näköinen ja ihmettelee, miten häntä tällaisena kuunnellaan, ja rouva on täysi höppänä. Kaapissa säilytetään vankia, joka innostuu välillä osallistumaan keskusteluihin, vangitsijoidensa puolesta.

Kuvassa tuo samurai harjoittamassa vaikeaa liikkeenjohdon tehtävää, odottamassa.

Sitten mieleeni tuli vielä yksi ajatus. Ryonosuke Akutagawa oli kaikkein parhaita japanilaisia novellin kirjoittajia, jopa parempi kuin Inoue, jossa tarkkaan lukien on jotain taiteellista.

Jamssista valmistettu puuro on melkein mahdotonta syödä. Se on tosi pahaa, eikä sen selluloosa tahdo sulaa millään. Se on vähän niin kuin maniokki.

Erään toisen samurain aseenkantaja ja hevosmies oli pieni, köyry ja räkäinen. Kaikki tiesivät, että hänellä oli kuitenkin elämässä yksi suuri haave, jamssipuuro. Jos sitä saisi joskus kyllikseen!

Sitten tarinassa (sama nide kuin ”Rashomon”) kuljetaan, seikkaillaan ja rähistään siellä täällä ja shogunit listivät toisiaan.

Tulee sellainenkin päivä, että kertomuksen henkilöt ovat ikään kuin voitolla. Vihollinen on hajoitettu neljään ilmansuuntaan ja on aika nautti uurastuksen hedelmistä.

Joku työpaikkakiusaaja näkee varastossa jamssia, joka siis on ravintona niin ala-arvoista, ettei sitä viitsitä edes piilottaa rosvoilta.

Syntyy ajatus, että nytpä tehdään aseenkantajasta kuin kuningas, haetaan pyykkipata ja keitetään astiantäysi jamssipuuroa.

Kun sankari talutetaan padan ääreen, hänen polvensa lysmähtelevät tämän kaiken yltäkylläisyydestä. Hän jää huojahtelemaan padan ääreen ja saa tuskin suustaan sanat:” Minä en enää halua jamssipuuroa.”

Taitava ainekirjoittaja saattaisi lainata tähän Tshehovin yhteydessä käytetyn sanan ”elämänvalhe”, mutta kyllä pelkkä ”elämä” riittää.

Kuten amerikkalaiset sanovat, elämä on ihmeellistä.

Japanilaisilla on japanilaisuudesta aivan eri käsitys kuin muilla kansoilla. Sama koskee muita kansoja. Tulos on hyvin epäedullinen, kun pyritään luomaan edullinen vaikutelma.

Akutagawan yhtydessä on syytä mainita ”Rashomon” ja etenkin novelli ”Tiheikössä”, johon Kurosawan elokuva perustuu, vaikka nimi on toinen. Se ikään kuin kuuluu yhteen näiden kahden kanssa ja ehdottaisin, että Julkisen Sanan Neuvoston jäsenet ja ylempien oikeuksien esittelijät velvoitettaisiin katsomaan elokuva tarkoin ja lukemaan novelli.

Se on mieliä kuohuttava murhajuttu, josta esitetään peräkkäin neljä täysin luotettavaa kertomusta, jotka ovat täysin ristiriidassa keskenään. Pahasti valehtelee murhatun haamu, jota kuullaan tuomioistuimessa meedion välityksin.

Akutagawan teksti on kirjoitettu kauan ennen sotia. Siten ”sisäinen totuus” käsitettynä fanaattisuudeksi tai sokeudeksi tosiasioille ei oikein käy tulkinnasta.

Eräässä mielessä tarina on samaa juurta kuin vuosikymmeniä myöhemmin aloitetetut psykologiset ja kognitiotieteelliset tutkimukset, joiden tulos on selvä. Ihminen, joka haluaa olla väärässä, pitää kiinni kannastaan, eivätkä todisteet voi heilauttaa häntä. Kotikatsomo näkee maalit ja patsiot aina paremmin kuin linjatuomarit.

Lisäksi Akutagawan kertomukset ovat tuota virtaavaa lajia. Ei puukaan rakentuisi, ellei virtaavissa nesteissä olisi liuenneena ravinteita.


26. maaliskuuta 2017

Itsestään ajatteleva


Bengt Holmströmin eilistä televisiohaastattelua sanon hyväksi tavanomaisesta syystä. Ajattelen itse samaan tapaan.
Tämän päivän uutislähteet nostivat esiin maininnan Trumpin valinnan erittäin myönteisestä vaikutuksesta osakekursseihin. Se on totta eikä siinä ole paljon ihmettelemistä. Selkeänä lupauksena Trump oli sanonut hankkivansa rikkaille lisää rahaa. Keinoina olisivat veronkevennykset ja valtion väljempi rahankäyttö. Miten todella käy, sitä saa kukin aavistella.
Tekniikan aikakausi loppui. Näin kävi viime yönä kello 3.
Koska kumpikin sana edellyttää kahden tunnin luennon, jotta ne hahmottuisivat edes osapuilleen, käytän sanoja tekniikka ja mekaniikka aivan sekaisin.
Biologian ja kosmologian lukijoille sanansa suuntaaville tiedemiehille huomautan, että ”sokea kelloseppä”, oikeastaan sokea kellontekijä, on sekä tekniikan että biologian puolelta lopullisesti vanhentunut käsite.
Muistaakseni jumaliset amerikkalaiset ja mahdollisesti sveitsiläinen Karl Barth kuvailivat Jumalaa kelloseppänä, joka on kaikki ruuvit sorvannut ja rattaat hionut. Tähän sitten luonnontieteilijöistä ilkeimmät sanoivat, että evoluutio on kuin sokea kelloseppä Ilman mitään ymmärrykseksi nimitettävää syntyy tuloksia joista jotkut toimivat, kuten esimerkiksi elämä.
Elämä on muutamia kemikaaleja ja voima, ja nämä kaksi ovat sama asia. Merkittävä ”voima” on esimerkiksi valo, toisin sanoen kaista sähkömagneettista säteilyä. Ja massan ja energian suhde toisiinsa tunnetaan.
Kellossa käytettiin painovoimaa (punnukset), lihasvoimaa (jousi) tai tunnetulla tavalla varastoitua sähköä (paristo), joka sitten muutettiin tasaiseksi liikkeeksi. Ja tämän avulla opettajat osasivat tulla ajoissa kouluun ja hovioikeudet lyödä luukut kiinni ennalta ilmoitettuna päivänä ja kellonaikana valitusajan umpeuduttua.
Olin miettinyt 24 vuotta, miksi Yleisaradion aikamerkki ja eräät muut luotettavat lähteet, kun viime vuosikymmeninä Internet, poikkeavat toisistaan parikymmentä sekuntia.
Sitten eräänä torstaipäivänä ymmärsin asian ja ostin kellon. Olen edelleen hyvin mieltynyt Samsung Gear 3 S:än ja ajattelen, että se pitäisi määrätä pakolliseksi kaikille.
Sehän ei siis nimestää huolimatta ole kello eikä älykello, vaan pääte tai puhelin.
Katsoin aamulla kiinnostuneena, ja oli se siirtänyt itsensä kesäaikaan omin nokkinsa. Saman tekee tietokone, kuten lukijat tietävät.
Jotta paikannus eli GPS toimisi, tarvitaan satelliittisignaalit. Satelliitin hurja vauhti vaikuttaa siinä toimivan kellon tarkkuuteen hiukan, ja painvoimakentän voimakkuus verrattuna maanpintaa vaikuttaa paljon. Ilman suhteellisuusteorian mukaisia korjauksia paikantaminen menisi pieleen jopa 10 kilometriä vuorokaudessa.
Jotta ohjukset osuisivat kansanjoukkoihin kohdalleen, tarvitaan säätämistä, ja tuo säädetty aika, jota voisi sanoa GPS-ajaksi, näkyy kellossani ja teidän kaikkien puhelimissa.
Trump lupaa kellon vetäjille heidän entiset hyvät työpaikkansa. Globalisaation vastustajat paheksuvat tällaista pelehtimistä kellojen kanssa. Automatiikka ja robotiikka ovat kuitenkin jo tehneet tehtävänsä, ja kellon akku käyttää seinäsähköä.
Itse ajavia autoja ei voisi kuvitella ilman tällaista paikantamista ja ajanottoa. Toisaalta jokseenkin sama järjestelmä on ollut lentokoneissa käytössä  aika kauan, mutta lentolaitteen mekaanisten hitausvoimien takia laskut ja nousut toteutetaan edelleen käytännössä käsityönä.
Obamacaren kaataminen törmäsi käytännössä transaktiokustannuksiin. Suomessa on työn alla juuri sama ongelma, mutta pääministerit ja professorit puhuvat sitkeästi asian vierestä. Puhutaan hoitotoimenpiteen  - esimerkiksi leikkauksen – hinnasta, vaikka pitäisi puhua sen kustannuksista. Puhutaan yksityisistä ja julkisista toimijoista. Sen puheen ymmärtää, mutta se ei vie asiaa lainkaan eteenpäin.
Markkina ei tarkoita, paljonko myyjä veloittaa ja ostaja on valmis maksamaan. Siihen kuuluvat myös marginaalikulut, ja juuri transaktiokulujen vaikutus on suuri – kustannukset sopimuksen tekemisestä, kuten sopimuskumppanin löytäminen, toimenpiteen hinnasta sopiminen, laskuttaminen, vastuukysymykset ja mahdolliset perintätoimet.
Kansaneläkelaitos on juuri todistanut, miten valtion laitos suoriutuu näistä tehtävistä. Perustoimeentulotuen rahamäärä ei ole ongelma, vaan hakijoiden asian hoitaminen eli siis transaktio.
Viime aikoina on myös annettu ymmärtää, että liikkeellä on liikaa taloustieteilijöitä ja liian vähän sosiologeja.
Havainto on oikea. Taloudellisen toiminnan ulkopuolella eli vaaleissa diktatuureista tuttu, nyt populismiksi nimitetty ilmiö on tullut takaisin. Valtaan pyrkivät ”keventää kustannuksiaan” kääntymällä suoraan äänestäjien puoleen omassa mediassaan, esimerkiksi Twitterissä.
Idea on erittäin selvä. Kansanedustajat ja erilaiset valtuutetut on jo saatettu huonoon huutoon. ”Kansan ääni” on korvaava edustajien äänen. Syy on se, että näin päästään tekemisiin mahdollisimman arvostelukyvyttömän joukon kanssa, joka on valmis pitämään totena suunnilleen mitä tahansa.
Kukaan ei vahingossakaan kysy, miten ”kansa” järjestäisi toimeentulotuen maksatuksen tai esimerkiksi ratkaisisi eräät arvonlisäveron ja elinkeinoveron väliset rakenteelliset ongelmat, unohtamatta jaksotusperiaatetta ja konsernisuhteita.
Onko tämä kansan halveksimista? Ei ole. Ei kukaan kysy kansalta liioin neuvoa osittaisdifferentiaaliyhtälöiden ratkaisemiseen. On asioita, jotka vain ovat vaikeita, ja kaikkein vaikeimpia ovat ne helpon näköiset.


25. maaliskuuta 2017

Miekan hakkilus


Otsikko ei viittaa lihahakkelukseen, joka puolestaan saattaa tarkoittaa lähinnä veitsellä pienittyä lihaa, ei siis jauhelihaa, joka on pantu myllystä läpi. Miekan hakkilus on kannatin.
Kirja- ja sekatavarakauppa Amazonista en mielelläni kirjoita mitään hyvää, koska firma kuuluu olevan ryöväreitten tyyssija ja nimenomaan vähäväkisemmille työntekijöilleen jokapäiväinen koettelemus.
Tilanne on nyt kuitenkin se, että kitinä sähköisistä kirjoista olisi aika lopettaa. Ei niitä tosin Suomessa juuri kukaan ostakaan. Sen näkee Kustannusyhdistyksen tilastosta. Samasta tilastosta näkee, ettei juuri kukaan osta liioin paperille painettuja kirjoja.
Minulle tuotti taannoin ongelmia ”Kolmen muskettisoturin” luku, jonka otsikossa mainittiin Athoksen olkapään lisäksi Aramiksen nenäliina ja Porthoksen miekanhakkilus. Siitä on nyt yli 60 vuotta, kun luin teoksen, ja palasin siihen, kun havaitsin, että Dumas’n koko suunnaton tuotanto löytyi pilahintaan sekä alkukielellä että englanniksi e-kirjana.
Koska muuan lupaava nuorukainen kysyi asiasta ja aikoo palata siihen alkavalla viikolla, totesin että minulla on kyllä hyllyssä silmämääräisesti arvioituna kaikki Joseph Conradin teokset, mutta otinpa ja ostin täydellisen laitoksen kuitenkin e-kirjana tehdäkseni siitä huomioita ja vaintoja, muun muassa ”Narkissoksen neekerissä” esiintyvästä idiootista, joka on romaanissa kerrotun mukaan suomalainen, nimeltään Wamibo (!) ja istuu vähät vapaahetkensä puhumattomana penkillä tuijotellen haaleilla silmillään etäisyyteen vailla vähintäkään inhimillistä pilkahdusta.
E-kirjan hinta oli yksi (1) dollari ja 8 senttiä.
Klassikkojen polkumyynti on tietenkin julkaisijan säälittävä yritys kohentaa huonoa mainettaan. Toisaalta satun tietämään, kuinka paljon vaivaa on kohtuullisen ohuenkin kirjan skannaamisesta kotona ja miten järeitä laitteita tarvitaan esimerkiksi vanhojen suomalaisten sanomalehtien skannaamiseen tieteellisten kirjastojen tarpeisiin.
Uusi mielenkiinto Dumas’n teoksiin syttyi siitä, että havaitsin jossain välissä, miten hupaisia Muskettisotureiden laajat jatko-osat ovat.
Dumas olisi aina mainittava Dickensin rinnalla tekijänoikeusnerona. Erään lähteen mukaan hänellä oli sadan hengen tehdas tuottamassa historiallisia jatkokertomuksia sanomalehtiin. Kertomuksista tehdyt kirjat ovat olleet kautta aikojen suunnattoman suosittuja. Tuhlattuaan suunnattomat tulonsa viinaan ja naisiin ja lisäksi jossain määrin turhuuteen Dumas löysi ihastuneita suosijoita ja laskun maksajia muun muassa Venäjän ja Italian hoveista. Jotain hänen myyvyydestään kertoo sekin, että ehkä ensimmäinen Muskettisoturien suomenkielinen versio ilmestyi Alfred Kordelinin kustantamana 1800-luvun puolella. Tiedossani ei ole, mahtoiko Kordelin kustantaa muuta, mutta sen tiedän, että liiketoimissa hän ei ollut paha erehtymään.
Ranskalaiset itse ja monet muut yrittävät sivuuttaa Dumas’n kuin ohimennen. Siksi presidentti Chirac järjesti menot, ja Dumas’n arkku siirrettiin Pariisissa Pantheoniin muiden kansallisten suurmiesten rinnalle, ja Chirac tähdensi nimenomaan kirjailijan kohtelun epäoikeudenmukaisuutta. Hänhän oli isän puolelta suurtakin sukua, mutta äiti oli värillinen, ja siksi kirjailija itse oli ”neekeri”, jollainen ei tietenkään voi menestyä Ranskan historian elävöittäjänä.
Tiettävästi vähättely jatkui siitä huolimatta, että Dumas’n isä oli Napoleonin kenraali ja hän itse oli kuninkaan kaveri. Luultavasti olisi edelleen harkitsemisen arvoinen asia markkinoida levottomille nuorille juuri Dumas’ta. Järjen rajoissa toimien on hiukan vaikea perustella rasismia ja siihen kuuluvaa kuvitelmaa joidenkin ihmisryhmien heikoista älyllisistä edellytyksistä, kun tällainen Dumas joka tapauksessa loi ranskalaisille kuvitelmien maailman.
Tässä ei siis väitetä, että kysymyksessä olisi kirjallisesti erikoisen korkealaatuinen tuotanto, eikä liioin, että näistä kirjoista välittyvä kuva menneisyyden ranskasta olisi oikea tai edes oikean suuntainen.
Huomasin viikolla ehdottavani puhekumppanilleni pitkää versiota elokuvasta ”Seitsemän samuraita” liikkeenjohdon oppaaksi. Kysymyksessä on yleismaailmallinen tarinatyyppi, joukko palkkamurhaajia, jotka liikuskelevat aseistettuina hyvän tai huonon asian puolesta.
Dumas’n suomalainen jäljittelijä Topelius löytyy tätä nykyä verkosta aika ongelmattomasti. Lapsenlasteni arvioinnin mukaan ”Välskärin kertomuksia” oli vain kohdittain pitkästyttävä. Viihteenä arvioiden yksi ja toinen yrittää edelleen historia-aiheita, mutta mielestäni kukaan ei ole toistaiseksi päässyt lähellekään Topeliusta, vaikka jopa tunneilmasto on nykyisin täysin toinen. Satu on omalakinen maailma.
Mutta kiinnostuneelle lukijalle – Joseph Conrad oli aikansa kirjailijoista kaikkein etevimpiä. Moni muukin teos kuin ”Pimeyden sydän” tehoaa edelleen. Aion katsella, kun en tarkoin muista, aavistiko Conrad muutakin kuin ”edistyksen” todelliset kasvot maailmansotineen. Hän oli kiinnostunut pomminheittäjistä ja pohti läpi tuotantonsa, mikä tekee ihmisestä anarkistin. Nykyisin sanottaisiin terroristin.
Kindlen suosijoille pieni varoitus. Conradin kieli on kirjalliseksi englanniksi aika vaikeaa. Suomentaminen on ollut satunnaista ja vain muutama nimike on hyvä.
Eräs toinen kiinnostunut henkilö kysyi, hankkisiko Kindlen lukulaitteen (Fire). On se hyvä ja myös suhteellisen halpa. Itse en tunne siihen kiinnostusta, koska iPad ajaa saman asian.
Se on kokeilematta, olisiko ovelakin keino myydä tai lahjoittaa Kindle-lukulaitteita valmiiksi klassikoilla ja hakuteoksilla täytettyinä. Lähtökohtaisesti ehkä ei, koska laite on hiukan kalliimpiin kaltaisiinsa verrattuna hiukan hidas, mutta toisaalta akun kesto on omaa luokkaansa.

24. maaliskuuta 2017

Laiskuus






Nyt ymmärrän, että laiskuus, menneisyyden paha asia ja nykypäivän vaikeiden, lääkehoitoa vaativien henkisten häiriötilojen aiheuttaja, onkin joatain sellaista, mitä on opeteltava.

Kymmenet tuhannet virkamiehet oppivat ennen peittämään työpaikalla laiskottelun esimerkiksi niin, että sieppasivat paperikorista minkä tahansa lapun käteensä ennen kuin lähtivät maleksimaan päämäärättömästi viraston käytäville.

Koska kirjan lukeminen oli mahdollisesti syntiä ja joka tapauksessa pahantapaisuutta, ainakin yhtä monet naiset oppivat puristamaan kädessään kudinta hiivittyään ullakon tai kellarin portaille lukemaan romaanista, mitä Renny sitten sanoi ja pussasiko pitkäänkin, tai kuinka kuninkaan miekkamiehet selvittivät lemmenongelmiaan.

Armeijassa oli kai kirjoitettu sääntö, että silminnähden toimeton sotamies oli kurinpitotoimen tarpeessa. Alokasajan alussa oppi, että jos kasarmin lattia on pesty, se oli merkki siitä, että se on pestävä uudestaan, ja sen jälkeen taas uudestaan. Lopulta tuli rakennusmestari toteamaan, että koko rakennus on korjauskelvoton jatkuvasta kosteudesta. Näin aseet puhuivat.

Muistelmiaan julkaisseet ovat yksimielisesti todenneet, että sota oli jokseenkin pelkkää odottamista. Ilmiö johtui siitä, ettei marssilla olut käytettävissä siivousvälineitä eikä lattiavahaa eikä edes kuorittavia perunoita. Eräs kunnioitettava sotavanhus kertoi, että heidän joukkonsa oli marssinut Jatkosodan alkuvaiheessa yksitoista kertaa Savonlinnan seudulta Kiteelle tai Parikkalaan ja takaisin ja joka kerta siirtymisen suoritettuaan odottanut kymmenen tai kaksikymmentä tuntia uusia käskyjä.

Haluaisin esittää huomautuksen työelämän ja työn ilmiöiden tutkijoille. Se voisi omalta pieneltä osaltaan selittää, miksi Suomessa on suoriuduttu joistakin asioista odottamattoman hyvin ja taas jotkut toiset tärkeät asiat eivät ota onnistuakseen sitten millään.

Sotien vuoksi käsityksemme työstä jähmettyi usean vuosikymmenen ajaksi.

Se oppi, johon olen itsekin kasvanut, on selkeä. Työ on raskasta, eikä se ole oikeaa kunnon työtä, ellei sitä tehdä käsin, koko ruumiin voimin, nääntymiseen asti. Herrat eivät tee työtä. He vain laiskottelevat lämmitetyissä huoneissa ja pyrittelevät joskus jotain papereita silmänlumeeksi. Jos työ olisi herkkua, herrat sen tekisivät.

Nuoria miehiä on alettu nimittää väliinputoajiksi ja heidän tapaansa näpertää jotain täysin turhaa tietokoneella tai puhelimella on todettu syrjäytymisen merkiksi.

Moni ei ymmärrä, että siinä oikeastaan kädet etsivät tekemistä ja jalat haluaisivat kulkea maita ja mantereita.

Olen painokkaasti samaa mieltä kuin ne oman alansa huippua edustavat tiedemiehet, jotka sanovat, että kaikesta huolimatta kaikki olennainen tuli valmiiksi aivoissamme ja hermostossamme eli siis myös ajattelussa ja tunne-elämässä, jotka eivät oikeastaan ole eri asioita, viimeistään sata tuhatta vuotta sitten. Nyt enää evoluutio napsahtelee korvissa, harvakseltaan.

Viimeksi kuluneet sata vuotta ovat muuttaneet ympäristöä enemmän kuin jääkausi. Ihminen ei ole oikeastaan muuttunut. Tämä yhdistelmä voi tuoda tuhon. Voi olla että tuho on jo tullut.

Tutkijat ovat selvittäneet sekuntikellon kanssa, että keräilijäkulttuureissa nuoret miehet joutuvat olemaan liikkeellä koko päivännäön ajan. Sukupuolirooleissa oli suuri ero. Naiset synnyttävät lapsia, miehet eivät.

Vanhoja ihmisiä oli silloin hyvin vähän. Siksikään kukaan ei kärsinyt siitä, että vanhat hoitivat varsinaista tehtäväänsä eli olivat jouten.

Juuri nyt meillä on se ongelma, että kouluissa ja vanhainkodeissa on erittäin paljon ihmisiä, joille tuollainen ympäristö on pohjia myöten vieras ja luontumusten vastainen. Molemmat ovat laitoksia, jollaisia alettiin rakentaa vasta 1800-luvun alussa.

Musiikissa kuulee toiseen ja kolmanteen huoneeseen asti, tekeekö joku vain  pianoläksyjä vai soittaako hän. Toiset harjoittelevat, koska on käsketty tekemään niin, toiset soittavat, koska eivät millään pysty olemaan soittamatta.

Edelle kirjoitettu on oikeastaan itsestään selvää. Sitä ei ole oma kapitalismin kritiikkini, tämä.

Lähteeni on esimerkiksi Goethen Faust, toinen osa. Goethe oli teoksen ilmestyessä 83-vuotias. Yhdeksi lauseeksi puristettu johtoajatus on, että ihmisen on sopeutettava itseään eli siis opeteltava asioita koko elämänsä. Taka-ajatus on, että muuten kuolee ja aiheuttaa toisille vain hautaamisen vaivat.

Goethe oli loppuvuosinaan ehkä oppineen Euroopan kuuluisin ihminen. Hänen rinnallaan pitää mainita varhaisempi maanmies Bach, joka puolestaan ei elänyt aivan mahdottoman vanhaksi. Hänenkin viimeisiksi jääneissä teoksissaan on selvä ja riemastuttava opettelun – kokeilemisen – sävy. Die Kunst der Fuge sisältää kaiken, minkä ajan musiikki oli oivaltanut, mestarin kehittelemänä, mutta lisäksi ulottuvuuksia, joita on käytetty siitä alkaen muuttumisen tienmerkkeinä.

Taiteen taivaalla on loistavia tähtiä, joiden valo on jo sammunut, kun se tavoittaa meidät. Tämä oli kuitenkin jotain muuta.

Taustakohina on ongelmaton kielikuva toimeliaisuuden turhuudesta ja turhuuden itsepintaisuudesta, vuosimiljardista toiseen. Kukaan ei tule selittämään, miten nämä tähtisumut olisi järjestettävä

Jos viestin muuntaisi nykykielelle, se olisi ehkä ”ei suinkaan riitä, että on aktiivinen. On oltava radioaktiivinen.” Vanhat ovat tulevaisuuden lupaus, nuorile ja hyvin nuorille.


23. maaliskuuta 2017

Rottinki




Suomalaisuuden kulmakivet ovat tuontitavaraa. Oikein suomalainen tavara tulee Aasiasta.

Kysyttiin, miksi tässä blogissa oli mattopiiskan kuva. Helposti arvattava vastaus on Menneisyyden varjo, mutta on muutakin.

Katselin sopivaa tuolia huoneeseeni, johon haastattelijat ja rahan tarjoajat ja nimikirjoitusten kerääjät jonottavat.

Tuoleista filosofisin on keinutuoli. Joitakin vuosia sitten löysin kaksi paikkaa, josta niistä saa, ja aika ajoin niitä näkee myymälöissä. Puhe on niin sanotusta Nakkilan mallista, ja kaiku on menneisyyden maaseutu, jossa oikeastaan vain isännällä oli oikeus istua soutulavitsassa ja potkia jalalla vauhtia.

Tuo kaluste oli vanhuuden merkki, sopia 50-vuotislahja.

Käytännössä keinutuoli on melkein yhtä hankala kuin vanhamallinen topattu nojatuoli. Vaivalloisuus näyttäytyy erikoisesti siivoamisen yhteydessä, mutta ovat nämä istuimet myös peräisin ajalta, jolloin neliömetrit olivat suurempia kuin nykyisin. Molemmat vaativat huoneessa ympärilleen tyhjää tilaa paljon enemmän kuin ihmisillä on.

En oikein saanut selvää, mihin tarvittiin vastakkain istuttava puutarhakeinua. Sellaisia tehdään vieläkin ja nikkaroidaan erilaisilla kursseilla. Käytössä ne ovat kamalia. Lapsena ja vanhuksena sellaiseen on ongelmallinen istua, ja sitten pelkää koko ajan aiheesta, että sormet jäävät johonkin väliin.

Oma valintani on korituoli. Sellaisia löytyi neljä. Tieto alkuperästä on hautautunut, mutta materiaali on rottinki.

Annankadulla oli Vanhan kirkon puiston kohdalla pelottava kyltti, mielestäni neonputkista koottu, jossa oli nimi Soteva ja lepakon kuva. Kävin ostamassa sieltä harjat ja porstat ja näin, että myynnissä oli myös tuoleja. Ei ole mahdotonta, että tuolini ovat sieltä. Sitten toisaalta jossain vaiheessa tuli puolalaisia korituoleja ja ennen pitkää tuo myymäläkin oli kadonnut. Verkosta löytyy tietoja, joista käy päätteleminen, että sokeiden käsityöläisten tuotteita kaupinnut yritys on keskittynyt harjoihin ja siveltimiin, jotka tietenkin valmistetaan koneellisesti.

Tuo ”korituoli” oli lapsuuteni arkikieltä. Meillä oli sellainen kotona ja ainakin yksi huvilalla. Olen melko varma, että materiaali oli paju. Jossain vaiheessa pajunkuorien kerääminen oli muotia. Tavaraa tarvittiin kai värjäämiseen, ja tyypillinen parkkaaja oli ronski akkaihminen, jolle riitti työkaluksi peukalonkynsi. Talvella hiihtäesä sai katsoa kahteen kertaan, oliko pajupehko jänisten kaluama vai oliko kuoren kerääjä käynyt.

Luulen että tämä on mujistikuva samoilta ajoilta, jolloin urhoollisimmat kaverit yrittivät pitää piisaminrautoja joessa. Joku tuntematon taho maksoi kuulemma selvää rahaa piisamin nahasta. Tosin – yllättäen – maakunnassa oli ainakin kettufarmeja jo kauan ennen sotia. Kun äidilleni järjestyi sitten jossain vaiheessa minkkiturkki, en käsittänyt, miten meillä oli varaa sellaiseen. Sitten kävi ennen pitkää ilmi, että kaikilla oli minkkiturkki, ja nyt niitä on kaikkien ullakolla, koska ainakaan etelässä kukaan ei tunnu käyttävän niitä enää.

Elokuvista sai sellaisen käsityksen, että minkkiturkki ja aidoista timanteista koottu kaulakoru ovat samaa hintaluokkaa.

Rottinki- tai pajutuolien uutta tulemista edisti kauppaliike Bitco, ja huonekalu muutti täysin ilmeensä Emmanuelle-elokuvan vuoksi. Koska tarina oli tapahtuvinaan Thaimaassa, huonekalu oli varmaan malesialainen. Yhtäkkiä iso rottinkituoli oli muotia, ja niitä näki ihmisillä olohuoneissa. Ne ritisivät ja narskuivat istuessa ja noustessa ja naiset valittivat, että niihin repi sukkansa. Muutkin kuin Emmanuelle tarvitsivat pehmustetta pyllynsä alle.

En ole koskaan kuullut, että kenellekään olisi annettu piiskaa mattopiiskalla. Se nyt on yhtä kömpelö tuohon tarkoitukseen kuin patasuti.

Menneisyyden piiskaamiseen liittyi Koivuniemen herra. Sanonta tarkoitti, että vitsa käytiin taittamassa koivusta. Muutamassa huushollissa kai tavoiteltiin kauhun tasapainoa pitämällä piiskaa eli koivunrisua oven päällä hirrenraossa.

Raippa oli mielestäni mikä tahansa tikku, ja ravimiehillä oli omansa lainen, mutta mielestäni muutenkin vain hyvin epäilyttävät ihmiset löivät hevosta ruoskalla. Paatuneimmatkin hevosmiehet käyttivät eläimen hakkaamiseen köydenpätkää, ja tuo ravien raippa oli pieni ja kevyt ja sillä lähinnä naputeltiin. Väline taitaa olla edelleen käytössä.

Vanha laki, joka määräsi ruumiinrangaistuksia, laski raipat pareina. Ne olivat tyypillisesti kuorittuja ja päiväkausia vedessä liotettuja. Raipparangaistuksen toimeenpanoa kuvataan joissakin elokuvissa mutta yleensä sievistellen. Jos lyöntejä sateli liikaa, siinä oli selkä niin kovilla, ettei edes hengenvaara ollut aivan kaukana.

Kylän koirat oli ikuiseksi luultu ongelma. Niitä oli yleensä paljon ja ne olivat aina vapaina. Hurjimmat pyrkivät näykkimään hevosten jalkoja. Niinpä ruoska oli tarpeellinen työkalu. ”Pohjalaisia” -näytelmässä asiasta on tehty taitavasti numero. Nimismiehen hulluutta halutaan korostaa kaikin keinoin, ja niinpä Järviluoma panee vallesmannin lyömään talollisenpoikaa ruoskalla päin kasvoja.

Siitä seuraa loppuhuipennus, tappo. ”Mua lyötiin ruoskalla, niin kuin koiraa…”

Valitettavasti minulla ei ole muistoja hevosvetoisesta tykistöstä eikä kasakoista. Siinä missä poliisi käytti ennen pamppua, kasakoilla oli nagaikka, pitkä ruoska, jolla huidottiin kansalaisiin keisarin kunnioitusta hevosen selästä. En edes aio perehtyä tekniikkaan, mutta kuvauksista päätellen ase vaikutti ja keino oli tehokas. Koulutetuin ratsuin liikkuva joukko oli oman aikansa mellakkapoliisi, hyvin tehokas. Ja ratsastavalla poliisilla oli pitkä kuminen pamppu.

Olin muualla, kun Lasipalatsin ja Sokoksen välissä tapahtui toivottavasti viimeinen ratsupoliisien ja mellakoivan yleisön yhteenotto, jossa mm. Georg Malmsten sai vahingossa pampusta päähänsä. Se liittyi Helsingin vahvan vasemmistolaisiin nuorison rauhanfestivaaleihin 1962.

22. maaliskuuta 2017

Juonen käänne




Ihmisellä ei ole tekijänoikeutta elämäänsä.

Tätä asiaa on erittäin vaikea selittää.

Heti kun joku on kirjoittanut tarinan, jossa kirkkoherra juo omia aikojaa ehtoollisviinit ja kavaltaa kolehtiin annetuista rahoista, lukija tai arvostelija yrittää selvittää, mihin tarina perustuu.

Joskus, aika harvoin kuitenkin, joku tulee tahtomaan rahaa elämäntarinansa ottamisesta kirjaan tai käsikirjoitukseen.

Oikeudellinen perustelu on ollut sama sata vuotta ja aina yhtä vaikea ymmärtää. Tekijänoikeus ei suojaa sisältöä, vaan sitä muotoa, joka sisällölle on teoksessa annettu.

Ettei asia vain tuntuisi selvältä, etenkin saksankielisessä oikeudellisessa kirjastossa selostetaan, että teoksella on erikseen sisäinen muoto ja ulkoinen muoto. Mikä ero näillä on, siitä ei ole toistaiseksi saatu selvää.

Yritin selvitä tästä luennoilla sanomalla, että jos Shakespeare olisi hengissä, hänellä ei olisi mitään sanomista lukemattomiin myöhempiin Hamlet-versioihin, ja jatkamalla, ettei tuokaan tarina ollut Shakespearen oma. Hulluutta teeskentelevästä pojasta, joka väijyy hänen isänsä surmanneen sedän henkeä, oli Lontoossa esitetty näytelmää muutamia vuosia aikaisemmin, ja itse tarina on hyvin ilmeisesti saanut väriä – ja sijoitettu Tanskaan – tanskalaisen Saxo Grammaticuksen kertomuksesta Amleth-prinssistä, ja taustalla on islantilainen saga. Toisaalta samoja juonenkäänteitä tunnetaan Ranskasta, Roomasta, Kreikasta, Persiasta ja Egyptistä.

Sigmund Freud antoi ymmärtää, että kreikkalaisella Oidipus-tarinalla miehestä, joka tulee kolauttaneeksi itse isänsä hengiltä ja menee sitten asian taustoja selvittämättä naimisiin äitinsä kanssa, olisi laajempaakin selitysvoimaa.

Lukijat tai katsojat hyväksyvät erilaiset teokset kuvauksina todellisuudesta. He ehkä kiittelevät, että juuri noin se meni ja tuollaista se oli. Toiset sanovat, että noin se ei ollut. Tätä keskustelua käytiin Suomessa ”Tuntemattomasta sotilaasta”.

Sukupolvi toisensa jälkeen kömpii esiin ja julistaa jostain kirjasta, että tämä ei ole se kansa, jonka minä tunnen. Noin sanoi Agathon Meurman Kiven ”Seitsemästä veljeksestä”. Ennen pitkää tuli framille Viljo Tarkiainen, joka kirjoitti väitöskirjankin aiheesta ja todisti, että juuri noin se oli.

Mistä me tiedämme, kumpi oli oikeassa, tai oikeammassa? Kumpi oli suurempi Venäjän tuntija, Tolstoi vai Dostojevski? Tiedämme, että Tolstoilla ja Dostojevskilla oli eri vastaukset tuohon kysymykseen, mutta kumpikaan vastaus ei näytä johtavan millään käsitettävällä tavalla siihen, mitä maassa tapahtui seuraavalla vuosisadalla (tai Tolstoi siis kuoli 1900-luvun puolella tiettävästi lähdettyään karkuun aivan viatonta vaimoaan ja värjöteltyään jollain rautatieasemalla aikansa.

Kansankuvaaja Salama sai kerran tuomion jumalanpilkasta, vaikka hän kuvasi romaanissaan etenkin Suomen kansaa, erityisesti eräitä sen edustajia. Muistelen, että tuo näkökohta tuotiin kyllä oikeudenkäynnissä esiin, mutta se ei herättänyt mielenkiintoa. Miten tuomio on perusteltu, ei ole tässä tapauksessa mielenkiintoista, koska kirjailijan tunnettu tunnustus tietenkin vaikutti asiaan ja nosti tuomareiden ratkaistavaksi toisen ongelman, miten vapauttaa syytteestä henkilö joka on ilmoittanut olevansa syyllinen. Kirjailija jätti selvittämättä sen loogisen ongelman, miten henkilö, joka ilmoituksensa mukaan ei usko Jumalaan, voi pilkata Jumalaa, jota hänelle ei siis ole olemassa.

Tämä on vain näennäisesti kaukana aiheesta. Jumalanpilkasta on nytkin säännös muutaman länsimaan laissa, esimerkiksi Saksassa. Rangaistavuuden edellytyksenä on yleisen järjestyksen vaarantaminen, eikä sitä juuri käytetä.

Jäin miettimään, mitä suomalainen tuomioistuin tekisi, kun lakimme selvästikin kieltää mm. Allahin pilkkaamisen ja siten häpäisevien pilapiirrosten julkaisemisen. Suomalainen tuomioistuin käyttäisi luovia kykyjä ja osoittaisi, ettei kysymyksessä ollut kuitenkaan pilkka, vaan uskontokritiikki, joten sananvapaus salli syytteessä tarkoitetun esityksen, joka ei siten voi olla rikoskaan. Johtopäätös on tosin väärä, mutta vakuuttava.

Entä jos riita vaikkapa moskeijasta saisi asianomaiset villiintymään ja puhumaan suunsa puhtaaksi. Tiettävästi erään suuren islamilaisen ryhmän edustajat pitävät erään toisen suuren islamilaisen suuntauksen edustajia vääräuskoisina ja loukkaavat toisiaan sanoin ja teoin, ja tappavatkin.

Miten asiaan olisi suhtauduttava meillä voimassa olevan ihmisoikeussopimuksen nojalla?

Oikeudenkäynti on kaupankäynnin jatkamista toisin keinoin. Ja sota on oikeudenkäynnin jatkamista.

Ajattelin kirjoittaa näin pitkälle päästäkseni huomauttamaan painokkaasti unioneista ja federaatioista. EU:lla ei ole poliisia. Eikä ulosottomiehiä. Se on pahaenteistä. Rahoihin on ollut hyvin kauan tapana painaa miekan tai miekankäyttäjän kuva.

Tuo kirjoituksen alun tekninen huomautus tekijänoikeudesta elämään, jota e siis ole olemassa, jatkuu tietenkin kysymyksenä oikeudesta elämään.

Rauhanomainen ase on raha. Ei rauhanomainen keino on välineistö ja organisaatio viedä rahat niiltä, jotka pitäisivät mielellään ne itse.

Rooman keisari Vespasianus ehkä sanoi, että raha ei haise. Hän oli keksinyt panna julkiset käymälät verolle. Koska mikrobiologiaa ei ollut keksitty, hän ei voinut tietää, että siitä huolimatta raha mätänee. Pieneliöt ovat vauhdissa.

Se on odottamaton juonenkäänne.



21. maaliskuuta 2017

Tunkio






Psykiatrit ja arkeologit ovat yhtä mieltä siitä, että tunkion kaiveleminen on paljon fiksumpaa kuin julkisivujen mittaaminen tai perustusten pohtiminen.

Aivan viime päivinä eri lehdissä ja tässä blogissa on ollut paljon puhetta arjen historiasta. Etenkin vähäpätöisine pidetyt pikkuesineet ovat saaneet huomiota.

Näköpiirissä on seuraava siirtymä. Käytin Turun yliopiston kulttuurihistorian luennoillani usein termiä ”esineellinen kulttuurihistoria”, joka oli siihen aikaan tuntematon ja kaikkiaankin helposti harhaanjohtava. Kun mukana oli sana ”kulttuuri”, mieleen tulivat äkkiä tyylihuonekalut tai pöytähopeat, vaikka niitä on keräilty ja tutkittu iät ajat.

Seuraava vaihe olkoon nimeltään esineellinen alitajunta.

Vaikka yli sadan vuoden takaisten syvyyspsykologien ajatukset on suureksi osaksi sivuutettu ja heidän keinonsa, esimerkiksi klassinen psykoanalyysi, ovat saaneet väistyä lyhyempien, tehokkaampien ja halvempien muotojen tieltä, oivallus on.

Järjen ja tunteen erottaminen toisistaan voi olla paikallaan, jos pitää puhetta. Tuota perinteistä erottelua voi käyttää, jos tietää, ettei se pidä paikkaansa. Järkemme on tunteellinen ja tunteet puolestaan ovat joskus erittäin järkeviä, kuten esimerkiksi säikähtäminen.

Politiikassa on ollut sellainen tapa, että vaalikarjalle syötetään rasvattomaan maitoon sekoitettuja järjen kuoria.

Kokemuksen mukaan me elukat lypsämme paremmin, ja juuri sitä valittavaksi asettautuneet haluavat.

Viime kuukausina ehdoteltu siivoaminen ja turhan tavaran hävittäminen on tavattoman tyhmä ajatus.

Asunnoissamme tuskin on muuta niin turhaa kuin me itse. Tavaramme ovat välineitä, jotka sitovat meidät muihin ihmisiin.

Kuuntelin hyvin surullista tarinaa. Oli tiedetty, että muuan varhain terveytensä menettänyt henkilö oli taannoin saanut kaiken entisen lisäksi hyvin pahan taudin, ja nyt hän on kuollut.

Puuhaa kuulemme riittää, koska asianomaisella oli intohimoinen harrastus. Hän oli ilmailun ystävä, ja siten hänellä oli asunnossaan hyvinkin yllättäviä kirjoja ja lehtiä. Pienestä pitäen hän oli harrastanut ”koottavia”. Minun mieleeni tulevat valmistajan nimet Rewell ja Heller. Muovista prässätyistä osista liimattiin kokonainen lentokone – tai laiva. Se koristeltiin maalaamalla, ja lisäksi oli saatavissa siirtokuvia lentokoneen rungon ja siipien viimeistelemiseen.

Usein koottavien rakentaminen on poikien eräs kehitysvaihe ja usein vanhemmilla on hiukan karsas asenne näitä vaikeasti tomutettavia ja hankalasti säilytettäviä työn tuloksia kohtaan.

Enpä tiedä. Itse ihastuisin, jos näkisin jossain samanlaisen palkintokaapin, joissa onnistuneet urheilijat säilyttävät käyttöön kelpaamattomia mitalejaan ja pokaaleja. Se on sitten oma asiani, että ”trofyt” ali ammuttujen riistaeläinten päät seinälle ripustettuina, tekevät minuun ikävän vaikutuksen.

Tiedän että metsästäjät ovat hyödyllisiä ihmisiä ja tekevät tärkeää työtä. Mutta mieleeni tulee vertauskohta – ampumani kissat ja koirat joiden päälle olen ajanut, lasisilmät ja pään tynkä pystyssä.

Voin kuvitella tällaisia, koska tietääkseni en ole ampunut kissaa enkä ajanut koiran päälle.

Tädilläni oli lattialla karhuntalja, mutta tietääkseni karhu oli Laatokan Impilahdelta olleen isännän itse kaatama, joten siinä on kyllä kysymys taidon ja rohkeuden näytteestä, eikä ennen sotia niillä main ollut kahta kysymystä siitä, etteikö karhua vastaan ollut käytävä, koska se oli karjan surma.

Tosin olen muistavinani, että karhuntaljan kepittäminen mattopiiskalla oli turhan ankara työ ja että uutta keksintö pölynimuria se ei suvainnut ollenkaan.

Ja hirven- ja poronsarvissa lienee jotain taikaa, koska ihmiset himoitsevat niitä. Ennen aikaan saksalaisin kilvin pohjoisesta tulevien henkilöautojen eli siis käytännössä Folkkareiden katolla oli aina porosarvet. Monihaaraiset hirvensarvet oat pyhiä, mutta poronsarvista sai käytännöllisen hattutelineen.

Lapsuudessani kotipihaltani näki ensimmäisenä Uiton Matin tunkion, ja navetan sontaluukkukin oli meille päin. Ennen pitkää se katosi. Tontilla rakennettiin muuta. Samoissa tiloissa joissa isäntä oli hämmästyttänyt ainakin lapsia ennätysmäisen pitkillä tupakkasylkäisyillään, toimi yhteen aikaan Kantakrouvi.

Se oli sivistystä maaseudulle, ja maaseutu sivistyi.

Minun aikanani juovuttavia juovia haettiin Seinäjoen kauppalasta, ja lisäksi ainakin vanhempani kävivät harvakseltaan Ilmasotakoulun upseerikerholla. Tuo vaihe tuli ajatuksiini, kun löysin yhdestä pukupussista rouva jo tavoittamien manttelin ja kesä- ja talviformun takkien kaveriksi vääränvärisen ilmavoimien asetakin komentovöineen (rähinäremmi). Se oli sitä Gestapo-henkistä väriä ja muotia, tumman sininen, muistaakseni vahvistettu 1922, hihan suissa luutnantin kaluunat ja takkina tuttu kaikista vanhoista valokuvista.

Toisessa pukupussissa oli pohjalainen miehen kansallispuku, nykyhinnaltaan aivan käsittämätön. Tämä taisi olla 50-luvun alusta. Lapsenlapsista Tuomas sai molemmat päälleen, ja asiaan kuuluvat merkit ovat siis kaikki tallella. Laittaisin näytteille Suomen Lentomerkin, jonka isäni sai h.c. vuonna 1941 eli alaikäisenä, jos meillä kävisi enemmän ulkomaalaisia tai perussuomalaisia. Merkkiä hallitsee ilmavoimien silloin tunnus, musta vaakasuora hakaristi sinisellä pohjalla.

Tämä on hyvin pieni osa omaa alitajunnan kulttuurihistoriaani. Olen todella hyvilläni siitä, että vanhaa tavaraa on niin paljon, ja kuulkaa myös anoppi-vainajan ompelurasia ja Pauligin 50-luvun mallinen kahvipurkki jokapäiväisessä käytössä.

20. maaliskuuta 2017

Nimen kaiku




Aivan tavattoman hyvä uutuuskirja on nimeltään ”Dostojevski – kiistaton ja kiistelty” (Siltala). Antti Alanen on kirjoittanut Dostojevskista ja elokuvasta verrattoman yhteenvedon ja mainitsee, että Bressonin ohella Hitchcock piti häntä mielikirjailijanaan ja että vaikutteitakin voi nähdä.

Martti Anhava on valinnut aiheen, josta on syytä olla kiitollinen. Dostojevski-kirjallisuutta on eri kielillä hyvin runsaasti. Anhava selvittää kuitenkin, mitä romaanien ja romaanihenkilöiden nimet tarkoittavat eli mitä niistä tulee venäläisen lukijan mieleen.

Hän pohtii hiukan laajemminkin tätä romaanihenkilöiden nimeämisen ongelmaa ja mainitsee aiheellisesti senkin, että Suomessa Haanpää käytti syystä tai toisesta melkein pelkästään omituisia henkilönnimiä. Jos Pate Teikan sukunimi viittaa teikkaamiseen –pallopelissä puolen arpominen – niin se on sitten suuri poikkeus, koska juuri sitä Pate tekee.

Myös kirjallisuuden ulkopuolella nimen kaiku merkitsee paljon. Esimerkiksi Anhava on todella hieno sukunimi. Täytyy muistaa kysyä, ihanko se on keksitty, koska se ei tunnu suorastaan tarkoittavan mitään.

Tapasin tilaisuudessa vanhan kaverini Juhani Salokanteleen, joka mainitsi, että saman nimisiä on ympäri Suomen ja kaikki ovat muuten vain keksineet nimensä. Olin ajatellut, että tuo olisi tyypillinen opettajan itselleen ottama nimi, kun näet tiedän, että Juhani isä oli kansakouluntarkastaja.

Punakaartilaiset nimet ovat jotenkin kadonneet. Ehkä kaikkein komein niistä oli Hyrskymurto. Etunimi oli Tuomas.

Ennen nimilakia sukunimen kanssa ei ollut niin nuukaa. Arvaan että aatetaustaa heijastavat nimet olivat jossain muotia. Ainakin kuularuiskun ääressä Hyrskymurto luo aivan eri tunnelman kuin esimerkiksi Muttinen. – Joel Lehtonen oli toinen merkittävä kirjailija, joka tuntui erikoisesti mieltyneen erikoisiin nimiin. Toisaalta ja toisaalta – Käkriäisen esikuvan nimi oli paikkakunnalla edelleen yleinen Muhonen. Ja on ainakin epäilty, että Lehtosen oma suunimi olisi sellaista perua, että hän oli lehtolapsi, äitinsä maantienojaan hylkäämä ja lempeän ruustinnan talteen poimima ihminen, josta sitten varttui suuri tekijä.

Leino lienee ollut Eino Lönnbomin tai kukaties vanhemman veljen Kasimirin kansanrunoudesta esiin kaivama adjektiivi. Ja mikä se hienompaa kuin että runoilijalla on omassa nimessäänkin loppusointu.

Saarikoski oli hyvä runoilijan nimi – paitsi minun korvaani, koska tiesin jo varhain, että isä-Saarikoski oli lähtöisin Kauhavan Ylikylästä tuon nimisestä taloryhmästä.

Sitä ei heti uskoisi, mutta järvettömällä Pohjanmaalla nähdään tarpeellisia maastomuotoja joka joen ja puron rannassa – Kauhavalla esimerkiksi Lahti ja Niemi ovat kaikkein yleisimpiä sukunimiä, vaikkei koko kunnassa ole kuin muutama järvi, nekin kovin ympyriäisiä muodoiltaan.

Paikkakunnista ei malta olla toistamatta Harri Tapperin romaanihenkilön reaktiota, kun marssilla ilmoitettiin, että nyt ollaan menossa sotimaan Ihantalaa. ”Onpa kaunis nimi…!”

Ei taida tulla kovin monen mieleen, että Ihantala on tyypillinen maanmittarille keksitty kiinteistön nimi (vaikka Ihantala oli kasvatuslaitoksen ja kirkon saatuaan itsenäinen pitäjäkin jonkin aikaa), samaa sarjaa kuin vaikkapa Viipurinlahden Sulosaari.

Taipale ja Summa ovat hyvinkin yleisiä paikannimiä. Ainakin toistaiseksi niillä kuuluu kuitenkin olla kolkko kaiku. Onneksi Kollaa kolahtaa kuulijan korvaan. Itse Kollaanjoki on surkea purontapainen, johon ei mahtuisi edes poliisia piiloon.

Taistelupaikoista nimeltään kiehtoviin kuuluu Napue. Se on pieni kylä Isossakyrössä, ja vaikka taistelu käytiin jo Isonvihan aikaan 1700-luvulla, on tapana väittää, ettei koskaan eikä missään ole suomalaisia tapettu yhdessä päivässä niin paljon kuin Napuella meni. Kun suuri osa 2 645 kaatuneista ruotsalaisista oli suomalaista nostoväkeä eli seudun maalaismiehiä ja ennen ja jälkeen taistelun terrori oli ankaraa, ei ole aivan nurinkurista ajatella, että pohjalaisten erikoinen suhtautuminen maalliseen esivaltaan sai alkunsa tästä ja lisää sytykettä Suomen sodasta. Ja olihan taustalla Nuijasota.

Aina muutaman vuoden välein aikakauslehdetkin innostuvat tekemään juttuja erikoisista paikannimistä; mukana on usein Lapuan Raamattu, joka siis on kylä. Jerusalemeja ja Kapernaumeja on maassa moniaalla.

Tämän alan harrastaja ja ymmärtäjä oli ainakin Veikko Huovinen. Kirjassa ”Hamsterit” päähenkilöille herahtaa vesi kielelle jo erinäisten aineiden nimistä. He pitävät selvänä, että muun ohella pemmikaania on varattava talveksi. Itse muistan ajatelleeni tuota kirjaa uutuusteoksena lukiessani ajatelleeni, että kyhllä tikkuri on varmaan lämpimämpi vaati kuin tavallinen villapaita.

Ehkä joku kommentoija tietää, onko kysymyksessä sama asia vai ei. Ainakaan pohjalainen Jussi-paita ei ole lämmin, toisin kuin sota-ajan kuvissa usein näkyvä, olkapäältä napitettava villapaita, joka kuvissa oli sattuneesta syystä usein kovin likainen. Se tavallinen varusesineenä annettu villis, jossa oli poikkijuova, ei juuri hiostanut.

Joskus nimi on pettymys. Ranskassa Monte Criston kreivin vankilasaari on nimeltään If. Vakuutusyhtiö ei liene huomannut hiukan ikävää mielleyhtymää. Muutoin tyypillinen ranskalainen paikannimi  on joko mahdoton lukea tai ääntää. Ääntäkääpä laakista oikein Caën! Tai mikä tahansa kylä, jonka nimi on suomennettuna Myllynseutu toisen korkeamman kukkulan vieressä puron takana Neitsyt Maarian kunniaksi.

19. maaliskuuta 2017

Kaiho


 
Kansalliskirjaston kellariholveissa oli koko joukko ikätovereita. Muuan kehuskeli, että hän tuntee Juhani Seppovaaran.  Menin sen verran sanattomaksi, etten keksinyt sanoa siihen muuta kuin että tunnen Seppovaaran kissan.

Tämän päivän lehdessä on katsaus Juha Siltalan ensi viikolla ilmestyvästä tutkimuksesta, jonka aiheena on suomalainen keskiluokka, joka kirjoittajan mukaan näyttäisi olevan joutumassa paniikkiin.

Suhteellisen varma ja vakaa tulevaisuus pettää, eikä jälkeläisille ole luvassa parempaa.

OP-Pohjolan vuorineuvos Reijo Karhinen puhui eilen televisiossa painavaa asiaa, jossa ydin on sama. Työn käsitesisältö muuttuu. Karhinen heilautti puhelintaan ja sanoi, että muutoksen syy on tämä. Hän tarkoitti älypuhelinta eli yksinkertaista tapaa päästä verkkoon.

Sitä hän ei sanonut, että huolestuneet huoltajat täyttävät palstat murehtimalla lapsia ja nuoria, jotka nuokkuvat netin ääressä. Olisiko huolehtijoilta jäänyt huomaamatta, että näin nuoret hankkivat juuri ne valmiudet, joita muuttuneessa maailmassa toimiminen edellyttää. Keskiluokkaistuminen on nykyisin juuri netin ääressä nuokkumista. Vanhat keinot, esimerkiksi sellaiset joita tämä blogi edustaa, ovat osoittautuneet toimimattomiksi.

Eläkkeelle siirtyvällä varakkaammalla keskiluokalla on ollut viimeksi kuluneet tuhat vuotta vimma tuputtaa nuorille tuhoisan vääriä ohjeita.

Keskiluokka – esimerkiksi pienten pankinkonttorien johtajat – saavat nyt potkuja tai sitten siirtoja ja uudelleen koulutusta, joka merkitsee heille sosiaalisen aseman romahdusta.

Keskiluokkaa käytettiin terminä ihmisistä, joiden ei tarvinnut välttämättä tehdä mitään muuta kuin nautti virvoitusta toimistopullostaan punaisen (varattu) tai kelaisen (odota) valon palaessa ovella. Pankinjohtajan tehtävä oli olla pankinjohtaja.

Olen eri mieltä kuin toisaalta Siltala, toisaalta Karhinen. Ei työ tai työelämä muuttunut (1992). Maailma muuttui.

Ongelmaryhmä on vanhukset. Helsingin seudun parhaissakaan palvelutaloissa ei ole asiakkaille verkkoyhteyttä puhumattakaan opastuksesta sen käyttämiseen.

Tarvittaisiin tehostetun asumisen ratkaisuja. Vanhoilla, joilla olisi tällaisessa rakennelmassa oma kotinsa ja oma rauhansa, saisivat avun läheltä. Samalla he ehkä jättäisivät lapsenlapsensa rauhaan. Tuollaisessa asumisyksikössä pitäisi olla johtaja tai hoitaja, joka asuisi samassa kompleksissa, ja lisäksi jokin huonosti koulutettu nuori pari lyömässä nauloja seiniin ja kantamassa kahvia tarjouksesta ja ostamassa Bosch-keitintä huijaukseksi Kuluttaja-lehden testissä osoittautuneen Mocca-Masterin sijaan.

Posti aukioloaikoineen on tehty niin mutkikkaaksi, että kortin lähettäminen tai paketin noutaminen on melkein ylivoimaista 70 täyttäneille.

Neuvo Karhiselle: kouluttakaa toimihenkilöistänne henkilökohtaisia adjutantteja, jotka kiertävät tapaamassa pankkiryhmän pankki- ja vakuutusasiakkaita ja hoitavat käydessään kaiken asunnon käänteislainasta sijoituksiin ja maksuihin. Varsin vaatimattoman avustajaryhmän turvin tällainen ”personal banker” voi keskustellessaan hakea samalla verkosta vastaukset mitä moninaisimpiin kysymyksiin. Minä vuonna Olavi Virta kuoli?

Ihmettelen etteivät palvelutalot taida järjestää toivekonsertteja. Kun kuuntelijaryhmä on suppea ja koostuu talon asukkaista, nähdäkseni Teosto-ilmoituksia ei tarvita, ja Spotify puolestaan takaa, että jokaisen suosikkisävelmä löytyy.

Jos meillä olisi tässä lähellä tehostetun asumisen talo, tällä puheella kirjani ja viisi tuhatta CD-levyä olisivat käytettävissä. Koska kaavailemani asumismuoto ei ole mikään ruumishuoneen esiaste, siellä voisivat käydä omin neuvoin omista kodeistaan kulkevatkin.

Tässä kunnassa ei kielikursseille mahdu. Tiedän joukon eläkkeellä olevia kielten opettajia, jotka olisivat ainakin sopivaa korvausta vastaan halukkaita vaikkapa vetämään keskustelukerhoja vierailla kielillä.

”Nostalgiakaan ei ole samanlaista kuin ennen”, oli erään muistelmakirjan nimi. Seppovaaran kirjasta ”Muistojen markkinoilla. Sinivalkoisen arjen klassikko” on viisaasti otettu uusi pehmeäkantinen painos. Kanteen on kuvattu Jalostajan hernekeittopurkki, Artekin (hengenvarallinen) kolmijalkainen palli, Pommac-pullon etikett, rottinkinen mattopiiska ja Elovena-paketti.

Elovenan kuvassa nähdään ensimmäistä ja viimeistä kertaa kauran leikkaamista (hiukan yllättäen sirpillä) juhla-asussa eli kansallispuvussa, muta Elovena-tytön hymy ei hyydy.

Kuvat ovat juhlavia. Minä-muotoon kirjoitettu teksti tuntuu nyt kiertelyltä. Tätä nykyä tuollaisen katsauksen menneisyyteen voisi pudotella tieteellisinä tosiasioina.

Tämän kirjoitettuani palaan pohtimaan Jallinojan ynnä muiden englanniksi ilmestyneen kirjan dynastia-käsitettä, joka ei heti oikein vakuuta. Suomesta olisi esimerkki entisten pappissukujen, (kuten Seppovaaran - Smedjeberg) muuntumisesta ylemmäksi keskiluokaksi.

Se asia on maailmassa vakava nyt kun Venäjän ohella Yhdysvalloista on tullut oligarkkien valtakunta. Suomalaisista ei tule. Seppovaaran kirja on vielä yksi todiste siitä, miten niukkaa ja yksinkertaista elämä oli. Minä muistan. Ennen pankinjohtajat ja tilintarkastajatkin olivat yksinkertaisia.

 

 

18. maaliskuuta 2017

Uskoni






Uskoni Unto Kupiaisen Lyhyeen runousoppiin sai kolauksen, kun Unto Kupiainen keinotteli itsensä junasta Kauhavan asemalla ja ilmoitti, ettei hän puhu kirjallisuusmatineassa mitään, ellei saa viinaa.

Mietin mitä sellainen mies lopulta ymmärtää runousopista, joka ei osaa varata junamatkalle mukaan kylliksi virvoketta.

Olin joutua helisemään opettajan kanssa, koska luin tuota runousoppia aina kielioppitunnilla, ja siinä menivät sitten predikaatit ja predikatiivit sekaisin. Onneksi opettaja tuli hulluksi eikä palannut kouluumme hoitojakson jälkeen.

Runousopin kirjassa olleet esimerkit erilaisista sanomisen keinoista vaikuttivat lähtemättömästi.

Kun olen yleensä pitänyt B-luokan runoudesta enemmän kuin A-luokasta, etsin vasiten käsiini Einari Vuorela runovalikoiman.

Ennen oli selvää, että jos sisävesilaivassa jotkut herättivät pahennusta metelöimällä ravintolassa, kysymyksessä olivat Einari Vuorela ja Heikki Asunta, joten laiva oli Pohjola tai Tarjanne.

Vuorela asui Keuruulla. Hän oli sotien välisenä aikana hyvin suosittu ja myös palkittu. Oikeastaan hän oli ainoa Larin-Kyöstin tyylin jatkaja, ei siis kovin kaukana Leinosta, jonka usein moitittu helkyttely oli hänellä verissä. Itse käyttäisin termiä ”kansanlaulumaisuus”, ja se on korkea kiitos.

Kun eilen oli kevät, mieleeni tuli, kuten joka kevät, Kupiaisen runousoppi.



”Minä tunsin outoa riemuja,

kun tuulia, tulvia nousi.

Minä huusin, kun lähtivät järvestä jäät.

Minä itkin, kun ilmojen siivekkäät

Yli kylien soitellen sousi.”



Katsottuani kirjasta annoin Kupiaisellekin anteeksi. Syvähenkisyys eli runon alku ”On elämä varjoleikki vain” pilaa sen laakista. Kolmas eli viimeinen säkeistö sotkee sen aivan jorpakkoon. Mutta tuo lainaamani pätkä on hieno.

Samaan hengenvetoon voisi kehua myös Koskennientä, jonka maineen palauttamista olen suunnitellut kauan. Nyt olen löytänyt häneltä kokonaista yhdeksän hyvää runoa, joka on odottamattoman paljon.

Jos olisi kustantaja, voisi julkaista Huonompien runojen antologian. Ville Viksten -vainaja piti hiljan – muistaakseni 1968 – radiossa esitelmän, jossa hän käsitteli Yrjö Jylhän ”Häätanhun”, joka on selvästi sairaan mielen tuote.

”On ilo sulla
Mut' suru mulla
On mulla hautajaiset, sulla häät
Siis kätes anna
Nyt morsianna
Kun viime kerran minut vielä näät

Sun häitäs tanssaan
Mut kohta kanssaan
Vie manan immet mua karkeheloon
Sun onnes tähden
Pois täältä lähden
Sun silmäs siunaten mua seuratkoon

Pian päätät tanhus
Oot kohta vanhus
Mut' ikinuorna minut aina näät
Luo tuonetarten
Käyn häitä varten
On sulla hautajaiset, mulla häät.”



Ajatus on syvästi sadistinen. Tämä poika hipsii hirteen, kun likka on mennyt toiselle, ja jättää sellaisia terveisiä, että nainen saa itse ikääntyessään muistaa hänen nuorena, varmaankin salskean hahmonsa.

Tämä runo on jonkinlainen avain Jylhän muuhun tuotantoon ja oikeastaan myös hänen surulliseen elämäänsä.

Mauno Kuusisto (korj.) ei tunnetusti ollut laulaja, jolla aivotoiminta olisi korostunut tulkinnoissa. Niinpä Suomen kansa tuntee tekstin haikea kauniina lauluna, luultavasti ajattelematta, mitä siinä sanotaan.

Jos joudun häihin, jossa tämä laulu esitetään, luulen kaatavani pitopöydän ja lähteväni ovet paukkuen. Tai en ehkä sittenkään. Kai tuo riittää mauttomuudeksi, ja on minulla hampaat, joita kiristellä.

Suomennoksista saisi antologiaan paljon. Kuinka moni ymmärtää, mitä tarkoittaa ”Halk’ illan ruskon, auerman”. Runeberg kyllä osasi sanojen letittämisen taidon, mutta ”Svanen” on itse asiassa selkeä ja suora teksti, juuri näitä kansanlaulua muistuttavia.

”Joutsen lauloi pohjoisen kauneudesta, taivaankaaren riemusta ja keväästä, jolloin edes aurinko ei muista levähtää.”

17. maaliskuuta 2017

Onnellisia päiviä




Kuka se olisi arvannut, että Akateemisessa kirjakaupassa on niiden pätevien pitkän linjan myyjien lisäksi sivistynyt päällikkötason mies, joka tuntee kirjallisuutta ja pitää kirjoista!

Jokainen kai tietää, että antikvariaateissa omistajat ja myyjät ovat luultavasti kirjallisuuden maistereita ja tuntevat Martti Anhavan ja Antti Tuurin.

Ei ole edelleenkään mahdotonta jäädä hölöttämään näihin kauppaliikkeisiin molempia osapuolia kiinnostavista turvallisuuspoliittisista kysymyksistä.

Akateemisessa pyysin päällikkötason henkilöä noutamaan jostain kirjan, jonka ostaisin, vaikka olenkin unohtanut, mikä sen nimi on. Vähin johtolangoin (kirjoittajan nimi) ja osittain virheellisin tiedoin hän kiidätti kohta erääseen tehtävään tarvitsemani Wilsonin ”Mitä ihmisen olemassaolo merkitsee”. Se ei saa alkujaankaan ollut Pietiläisen Terra Cognitan, vaan kustantaja on hiljan pikku kustannusliikkeitä jaettaessa syntynyt Viisas elämä. Vaikka tuollainen nimi viittaa voimakkaasti hörhökirjallisuuteen, tässä tapauksessa ei. Samassa yhteydessä ostin lähisukulaisen ehdottoman Sinikka Mönkäreen muistelmakirjan, joka osoittautui erehdykseksi. Kirjassa ei ollutkaan mitään luettavaa.

Olin tehnyt Vartiaisen kanssa aiesopimuksen viimeksi mainitun niteen myymisestä ennen pitkää edelleen hänelle divariin. Kun olin korostanut, että ennen lukemista kirjan kansipaperi otetaan talteen ja sitä säilytetään huolellisesti hyllyssä, hän kohotti alustavan tarjoushinnan euroon viiteenkymmeneen senttiin. Itse aion vähentää ostohinnan arvonlisäveroineen verotuksessani, koska nyt olen käyttänyt sitä elinkeinotoiminnassa, lisäksi vielä maininnoin, että ministeri tuntuu suhtautuvan itseensä ja toimintaansa samalla hartaudella kuin saksalaiset Kölnin tuomiokirkkoon.

Vein paperinkeräykseen muutaman kalenterini. Käytin ennen hammaslääkäreille tarkoitettuja isokokoisia kalentereita, koska ne tukivat olkalaukkua mukavasti. Totesin merkinneeni muistiin juuri 1970-luvun hammaslääkärikäyntejä ja kiireellisiä työtehtäviä korkeimmasta oikeudesta. Rauma-Repola vastaan Valmet – välitoimi. Ja huutomerkki perässä.

Jos olisin tavoitellut merkkihenkilön asemaa, olisi täytynyt jo tuolloin pitää seikkaperäistä päiväkirjaa. Myöhemmin olen tajunnut, että poliitikot, kuten Johannes Virolainen ja siis muutkin, selvisivät poliisin tungettelevista kysymyksistä, jotka koskivat kuvaputkitehtaita tai veikkausvoittovaroja, vetämällä esiin huimaavan pino muistikirjoja ja siis selvityksen kävijöistä, käynneistä ja puhelinkeskusteluista. Virolainen merkitsi senkin, haisiko ministeritoveri viinalta.

Akateemisessa näin lapusta pätevän päällikön sukunimen ja jotenkin tuli puheeksi lento-onnettomuus, joten arvasin, että kysymyksessä oli olympiamitalistin lapsenlapsi. Lentokone oli se Pyry, joka muljahti Tampereen Koivistonkylällä 1943 ja syöksyi maahan.

Hienotunteisuussyistä en maininnut hänelle kirjallisuuden ja kilpaurheilun rajapintaa. Uuden kumppanini ukkovaari, kultamitalismies, oli tietääkseni hyvinkin kimpaantunut hävittyään 1900-luvun alussa vasemman ja oikean käden kuulantyönnön yhteistuloksessa myöhemmälle kirjailija Jalmari Saulille, joka puolestaan oli minun isäni varhaisia mielikirjailijoita; kuka ei muistaisi rakkaudella ”Ketunlukon oravapoikia”?

Tunnen useimmat Suomen lento-onnettomuudet luettuani monet kerran Hyvösen teossarjan ”Kohtalokkaat lennot”. Kirjoittaja oli isäni koulukaveri ja tuo kirjasarja oli suuren työn tulos. Tiedot ovat lyhyitä ja täsmällisiä, mutta siellä on mukana paljon tapauksia, joista tiedän myös toista kautta jotain. Ja harjoitushävittäjä Pyryn kaarto-ominaisuudet tiesivät kaikki Kauhavan pikkupojat. Lentäjät sanoivat, että tunne oli sama kuin voinokareen piteleminen kuuman perunan päällä.

Hallussani on isäni muistoesineenä säilyttämä Fokker CX:n potkurinkärki, joka todistaa, että lentokonetta voi mainiosti käyttää raivaussahana. Kolupuun reuna on vahvistettu metallilla, joka on täynnä pieniä kuoppia. Nousu onnistuikin, vaikka oli mennä pitkäksi niin että Solomannin lentokentän päässä kasvanut lepikko sai uuden, modernin ilmeen.

Katselen muistoesineelle nyt sopivaa paikkaa. Sen viereen sopisivat äitini partiovyö (Ole valmis) ja isän sotien jälkeen Lapin vaelluksilla käyttämä marssikompassi. Siinä on jokin tahra, ehkä pikiöljyä. Yksi veljistäni valehteli hölmöydestään tunnetulle kylän pojalle, että se tahra oli aitoa ryssän verta.

Sen kuultuani panin parempaan talteen isän valokuva-albumeista sen, jossa oli kuvia Nurmoilan lentokenttään syöksyneestä viholliskoneesta. Erikoinen tapaus että sen pudotti tavallisen konekiväärin paalun päähän nostanut mekaanikko, joka ei lainkaan hyväksynyt, että hänen juuri vaivalla korjaamien lentokoneita vainottiin.

Yksi Hyvösen kirjan ihmeellisimmistä tiedoista on totta. Kaksimoottorisen pommikoneen (BL) molemmat moottorit sammuivat Kauhavalta noustua eivätkä siitä käynnistyneet. Miehistö hyppäsi ja kaikki selvisivät ongelmitta laskuvarjoillaan maahan. Laskuvarjopaketissakaan ei tällä kertaa ollut eväspulloja. Mutta lentokone oli laskeutunut vaakalentoasennossa ilman ohjaajaa jollekin tilustielle pyörilleen ja odotti siinä noutajiaan täysin vahingoittumattomana.

Tapausta kerrottiin herrapiireissä useinkin enkä uskonut sitä todeksi ennen kuin yksi ilmavoimien kenraali vakuutti näin käyneen. Normaalisti lentokone lähtee pintoihin siivenkärki edellä, kun virtaus irtoaa.

Yleensä elämässä käy niin päin, että lentokone, tieltä suistunut auto tai junasta vauhdissa hypännyt sotamies osuu seudun ainoaan puhelinpylvääseen.

On syytä keskeyttää tässä kohdin ennen kuin takerrun kertomukseen niistä kahdesta luultavasti todesta tapauksesta, jossa lentokoneesta lähempänä kymmenen kilometrin korkeutta pudonnut on säilynyt hengissä.